Siltala, 23 p:nä heinäk.
_Rakas veli!_
Hitto ties mikä on -- mutten saa unta tänäyönä! Heitin kuitenkin
mielihyvällä märät vaatteet yltäni, ajatellessani, että pääsen sänkyyn,
mutta vaikka ilma tänäyönä on viileämpi kuin pitkiin aikoin -- ulkona
sataa yhä vieläkin rankasti -- niin olen maannut vuoteellani jo pari
tuntia sinne tänne heittelehtien saamatta lainkaan unta. Ei mikään ole
ikävämpää kuin maata valveilla yöllä -- ja kun ihmisellä mielestäni
on harmia suorastaan sitä etsimättäkään, nousin jälleen ylös. Ellei
koneisto tahdo levätä, niin käyköön vaan minun puolestani, mutten
aio antaa sen uppiniskaisuuden kiusata itseäni. Istuudun sensijaan
kirjottamaan. Ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska minulla on aihetta
pariin riviin, jota ei joka päivä satu.
Kapteeninrouva nimittäin lepäsi tänään helmassani. Miltä se tuntuu
sinusta?
Tänään näet, kun heti päivällisten jälkeen olin aikeissa nousta
satulaan, ratsastaakseni yhdelle etäiselle ulkotilalle, kävivät
kapteeninrouva, kamreerinrouva ja lapset pihan poikki. Hän pysähtyi ja
huudahti:
"Vai niin -- pehtori lähtee ratsastamaan! Olisin juuri nyt tahtonut
hiukan puhutella pehtoria."
"Voinhan lykätä matkaani, jos rouva niin tahtoo. Olisin vaan tahtonut
nähdä, onko Takamaalla vihdoinkin heinä tehty."
"Takamaalla -- niin, sinnehän oikeastaan minunkin myös pitäisi lähteä.
En ole käynyt siellä vuoden päiviin."
"Toivon", lausui kamreerinrouva, "ettet minun takiani heitä lähtöäsi.
Huvittelen kyllä täällä lasten kera -- ratsasta sinä vaan herra Paulin
kanssa matkoihisi."
Kamreeri on nimittäin jo matkustanut -- hänen virkalomansa loppui tämän
kuun 20 p:nä -- ja hänen kanssaan, Jumalan kiitos, läksi luutnanttikin.
Kamreerinrouvan ehdotus tuntui minusta kovin vastenmieliseltä. Olin
aikonut ratsastaa nopeasti ja ennättää hyvissä ajoin takaisin. Jos
kapteeninrouva tulisi mukaan, niin täytyisi minun tietenkin ratsastaa
jälessä palvelijana ja sovittaa ajonopeuteni hänen mukaansa --
puhumattakaan siitä, että hänen seuransa saattaisi käydä hyvin ikäväksi
niin pitkän ajan kuluessa, välimme kun ovat hiukan kireät. Kuitenkaan
ei auttanut muu kuin kysyä:
"Miten rouva määrää?"
Hän seisoi empien.
"Mutta tahdon vaan huomauttaa kapteeninrouvalle, että tuolta etäältä
nousee pilviä", kiiruhdin lisäämään. "Tänään voi tulla vielä rajuilma."
"Sadetta en pelkää, mutta pehtori ratsastaa kai mieluummin yksin?"
"Ei millään muotoa, rouva -- olen nöyrin palvelijanne."
"No hyvä, antakaa satuloida Freija -- olen hetken kuluttua valmis."
"Saanko tulla mukaan?" huusi Kalle suureksi mielihyväkseni. Mutta ikävä
kyllä vastasi kapteeninrouva lyhyesti:
"Toisella kertaa, poikaseni. Me ratsastamme tänään niin nopeasti, ettet
voi seurata."
Minä käytin sopivaa tilaisuutta pukeutuakseni myös hiukan toisin, sillä
onhan vastenmielistä olla hullunkurisen näköinen -- ja pellolta tullut
maanmies ei sovi ratsupukuisen ratsastajattaren seuralaiseksi.
Saatuani armon auttaa häntä satulaan -- hänellä oli tietysti
ratsastushansikkaat, jonkavuoksi hän saattoi tarttua käteeni --
lähti hän niin äkkiä liikkeelle, että, vaikka kuinkakin pian
hyppäsin satulaani, oli hän hyvän matkan edellä -- tällä varmaankin
osottaakseen, että minun tuli puvustani huolimatta pysytellä
asianomaisen matkan päässä hänestä.
Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä tuossa naisessa asuu pieni
levottomuuden ja mielijohteiden saatana -- suorastaan oikkujen -- joka
ei missään muussa niin selvästi ilmene kuin ratsuretkellä. Hän kiusasi
hevosta milloin ajamalla täyttä laukkaa, milloin äkkiä pysäyttämällä
ja taas yhä kovemmalla ravilla, sitten laukkaamalla ja taas äkkiä
pysäyttämällä. Näytti melkeen siltä kuin hän olisi etsinyt aihetta
nöyryyttääkseen minua, mutta siinä olin hänen vertaisensa eikä hän
saanut minua mihinkään alistushairahdukseen.
Kun siten olimme ratsastaneet noin kolme kilometriä, pysähtyi hän.
Ymmärsin syyn. Ajotie Takamaahan on nimittäin viidentoista kilometrin
pituinen, mutta polku, joka tästä erkanee ja kulkee metsän läpi,
oikaisee noin kahdeksan kilometriä.
"Mitä tietä pehtori aikoi ratsastaa?"
"Yksin olisin kai ratsastanut oikotietä metsän läpi. Mutta olisin
tehnyt sen vaan säästääkseni hevosta, sillä siellä enimmäkseen
täytyy vaan ajaa käyntiä -- jos ajamme vähän juoksua, niin ennätämme
maanteitsekkin yhtä pian perille ja kapteeninrouva ratsastaa varmasti
mieluummin sitä tietä."
"Todellakin paljoa mieluimmin, koska tahtoisin puhua pehtorin
kanssa, jonkavuoksi meidän täytyy ajaa näin rinnan. Siis eteenpäin.
Aioin puhua noista Siltalan uudistuspuuhista. Eikö pehtori tahtoisi
pysytellä hiukan lähempänä, on niin vaikea puhua näkymättömän kanssa",
huudahti hän kiivaasti, sillä pidätin hevoistani, vaikkakin olin hänen
rinnallaan askelta perempänä.
"Minun menoni", jatkoi hän tavallisella äänellä, sittenkun olin
pyytänyt anteeksi ja ratsastanut ihan hänen rinnalleen, "tulevat
lähimmässä tulevaisuudessa melkoisesti lisääntymään."
Olin jo avannut suuni vastatakseni: tiedän sen -- mutta muistin, että
asia uskottiin minulle salaisuutena ja että olisin ilmaissut kamreerin,
joka oli kielinyt sen minulle. Niin, niin, ajattelin, luutnantti
kyllä näyttää osaavan antaa lanttien luistaa, mutta rouva tietenkin
tarkotti ainoastaan perhettä -- lapsia. Minua melkeen inhotti, kun näin
hengessäni tuon pitkän pylvään tämän ihanan naisen puolisona.
"Pyytäisin nyt sentähden pehtoria selvittämään minulle vielä kerran
suunnitelmanne niin laajasti ja yksinkertaisesti kuin suinkin. Olen jo
melkeen kokonaan päättänyt noudattaa neuvoanne -- mutta paljon siinä on
uskallettua joka tapauksessa."
Hän oli nähtävästi puhunut asiasta tulevan miehensä kanssa, eikä ole
epäilemistäkään, ettei tämä olisi neuvonut häntä pyrkimään suurempien
tulojen hankkimiseen.
Aloin selittää hänelle, miten heinänurmet, jos siemen alkuaan on
kylvetty hyvin muokattuun maahan, voisivat kantaa satonsa kymmenkunta
vuotta tuottamatta mitään erikoisvaivaa maanviljelijälle, kun
vaan silloin tällöin vähän lannotetaan, miten äärettömän paljon
vähemmän työvoimaa tarvitaan heinänkorjaamiseen hyviltä nurmilta
kuin vastaavalta peltoalalta, jos käytettäisiin niittokoneita ja
hevosharavia, miten hän pitkään aikaan ei tarvitsisi muuta kuin pienen
osan luonnollisesta lannasta, joka nyt on mennyt, jos hän kylväisi
esimerkiksi neljä viidesosaa pelloista heinäksi, miten hän siis silloin
voisi pitää maanviljelystä ja karjanhoitoa nykyiseen verraten mitä
pienimmällä työvoimalla yllä, jos möisi noin kaksisataaviisikymmentä
lehmää ja jättäisi ainoastaan kolmekymmentä, miten hän antamalla
kunnollisesti muokata, salaojilla ojittaa ja panemalla kylvöön
luonnonniityt saisi pienillä kustannuksilla ihan uskomattoman suuren
syyssadon, miten hyvin sullottua heinää oli helppo kulettaa rautateitse
vaikka pitempiäkin matkoja, miten heinä aina oli käypää tavaraa ja oli
hyvässä hinnassa kaikissa kaupungeissa ja miten hänen tulonsa siis
ehdottomasti kasvaisivat monin kertaisiksi, ja maanviljelyskustannukset
eivät nousisi edes neljänteen osaankaan nykyisistä.
Ennätin juuri tähän, kun taivas ikäänkuin pani pisteen puheeni perään
jyrähtäen niin voimakkaasti, että hevoset hypähtivät. Keskustellessamme
olimme ratsastaneet sangen verkkaan, niin että oli seitsemän kilometriä
vielä taivallettavaa.
"Luulen, rouva, että saamme nyt jättää keskustelumme tuonnemmaksi --
rajuilma yllättää meidät kohta."
Hän nosti silmänsä pilviä kohti -- hänen silmänsä ovat ihmeen ihanat,
kun hän noin kohottaa ne ylös -- hänen voimakkaat, leveät, terveet
kasvonsa muistuttivat tuolloin yhtä Rafaelin madonnaa.
"En usko sen tulevan niin pian", hän sanoi, mutta ikäänkuin
välttääkseen vääriksi hänen sanojaan, leimahti salama, ja miltei heti
senjälkeen kuului jyrähdys.
"Päinvastoin -- se on hyvin lähellä", sanoin. "Ja matkaa on vielä
seitsemän kilometriä."
Hän ruoski hevosta, laski sen täyteen laukkaan ja minä seurasin.
Kun kaksi kilometriä kulettuamme poikkesimme maantieltä, kävi ratsastus
vaikeammaksi, koska syrjätie ulkotilalle oli huono -- mäkinen,
irtonaisia mukulakiviä ja kuoppia täynnä. Mutta hän laski edelleenkin
yhtä hurjasti.
"Olkaa hiukan varuillanne, rouva", huudahtin, "tie täällä on
vaarallinen."
Hän pysäytti hevosen:
"Pehtorihan kiirettä piti."
"Mutta tämä tie on huonoa -- saattaa olla vaarallista jos päästää
hevosen kompastumaan täällä."
"Ratsastakaa sitten edellä."
"Siitä ei ole mitään apua. Mutta jos kapteeninrouva sallisi minun
taluttaa Freijaa..."
"Kernaasti -- tehkää miten tahdotte."
Tartuin lujasti hänen suitsiinsa ja siten ratsastimme eteenpäin.
Salamoi ja jyrisi taukoamatta. Mutta silloin kuului äkkiä -- matkaa
oli vielä kaksi kilometriä -- suhina ilmassa. Katsahdin ylös, näin
sadekuuron lankeavan kuin seinän, jota seurasi hirmumyrsky.
Onneksi olin ottanut sadetakkini matkaan. Pysäytin sentähden hevoset ja
otin sen esille.
"Sallikaa, rouva, minun kietoa takki olallenne", sanoin minä ja olin
juuri tekemäisilläni sen, kun hirveä salama ja jyrähdys säpsäyttivät
hevosia -- ne nousivat takajaloilleen -- niin että hän joko joutui
käsivartteni varaan tai minä satuin sulkemaan hänet syliini. En oikein
tiedä, miten tuo tapahtui, mutta sylissäni hän lepäsi. Huomasin, että
hän kävi tulipunaseksi ja...
Voi -- nyt kai taas väität että olen rakastunut!
Mutta paraana todistuksena siitä, ettei minussa ole sellaisia
oireitakaan, lienee se, että niin äkkiä tulin jälleen järkiini. Ei
olisi ihme, jos mies hairahtaisikin, saatuaan syliinsä sellaisen
naisen -- mutta niin ei minun käynyt! Vaan koetin mahdollisimman pian
rauhottaa hevoset ja saada kaikki jälleen ennalleen, ja kun hän sitten
oli saanut takin hyvin ympärilleen, jatkoimme matkaa ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Heti senjälkeen pääsimme tasaiselle, pehmeälle
maalle, missä taas saatoimme laskea laukkaa ja siten ennätimme suojaan
ennenkuin hän sanottavasti kastui.
Torpassa oli tupa ja kammari, ja koska kapteeninrouva meni kammariin,
menin minä tupaan riisuakseni likomärän takkini. Onneksi leimusi
takassa suuri tuli, joten saatoin ripustaa takkini valkean eteen
kuivumaan, ja tilaisuus olikin mainio, koska olin ihan yksin tuvassa,
sillä kaikki olivat keräytyneet kapteeninrouvan ympärille. On
omituista, että mitä kylmemmin ja ylpeämmin talonpoikia kohtelee,
sitä enemmän he vaan näyttävät rakastavan. He miltei jumaloivat
häntä. Kaikkien kasvot näyttivät loistavan pelkkää riemua ja onnea,
kun tunsivat hänet sadetakissani. Mahtaako luutnantti sitten voittaa
heidän sydämensä? Typerä hän kyllä on voittaakseen kansan suosion,
mutta hän on senlisäksi narrimainen, ja kumma kyllä, kansaa viehättää
narrimaisuus vähemmän kuin sivistyneitä -- eivät edes rahvaannaiset
antaudu yleensä helposti keikarien petettäviksi.
Hetken kuluttua heitä alkoi virrata tupaan, isäntä, emäntä, lapset,
piiat ja rengit.
No, oliko heinä jo tehty? Ei tietysti -- yksi niitty oli tekemättä.
Huomenna heidän piti se korjata. Mutta hukkaan se heinä nyt meni!
"Niin -- mitäpä ihminen Jumalan ilmalle mahtaa."
"Mutta heinän olisi aivan hyvin voinut tehdä hiukan nopeammin."
Minun toruessani ja emännän keittäessä tuota välttämätöntä kahvia --
heidän kahvinsa on kamalaa, mutta juoda sitä pitää -- aukeni ovi äkkiä
ja kapteeninrouva katseli sisään.
"Voiko pehtori tulla tänne?"
Kiirehdin sieppaamaan takkiani.
"Ei -- ei -- takitta -- sellaisena kuin nyt olette."
Läksin -- paitahioillani.
"Onko pehtori hyvin märkä?" kysyi hän tarkastellen jalkojani.
"Ei tee mitään -- tällaisessa lämmössä."
"Jos pehtori tahtoisi sytyttää sikarin, niin voisimme ehkä jatkaa
keskusteluamme?"
"Tietysti -- sikarittakin."
"Niin -- mutta..."
"Sytyttäkää, olkaa hyvä. Tiedän että herroilla on aina hupaisampaa, kun
saavat tupakoida."
Asema oli hyvin merkillinen. Hän ja minä -- takitta, suussani röyhyävä
sikari -- pienessä ahtaassa kammarissa!
"Pehtori ymmärtää, että asia, josta niin väsymättä puhun, on vaivannut
minua pitkät ajat -- että olen siitä suuresti innostunut. Voin
empimättä sanoa, että se nykyään on elämäni pääharrastus. Sanokaa
senvuoksi minulle rehellisenä, kunnollisena miehenä: uskallanko luottaa
pehtorin arviolaskuihin ja olettamisiin? Ovatko ne oikeita? Ja ennen
kaikkea -- ovatko ne varmoja?"
"Varmoja, rouva -- eivät. Kaikki varmuus on ainoastaan relatiivista --
kuolema yksin on varma."
"Tuhmuuksia -- elämä on ihan yhtä varmaa."
"Tiedänkö varmaan milloinka kuolen? Silloin varmaankin olen oikeassa,
kun sanon, ettei elämä ole varmaa."
"No, entäs sitten kuolema -- voinko tietää milloin ylösnousen? Kas
niin, älkää nyt puhuko tuhmuuksia, keskustelkaamme järjellisesti."
Hän sanoi sen nopeasti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi lausunut jotain
jokapäiväistä, yksinkertaista ja itsestään selvää! Mutta minä ajattelin
kummeksien, mistä hänen järkensä alkaisi toimia, kun minun oli jo kauan
sitten seisahtunut.
"Kysyessäni onko pehtori asiastaan varma, tarkotan tietysti sitä, josko
tiedätte, ett'ette yksin te, vaan yleensä myös muutkin maan agronomit
hyväksyisivät ehdotuksenne."
"Eivät -- tuskin puoletkaan agronomeistamme hyväksyisi ehdotuksiani
-- luullakseni suurin osa heistä kohottaisi kauhusta kätensä taivasta
kohti. Meijerit, kerma, voi -- siinä nykyiset tulolähteet."
"Mutta jos nyt erehdyn, voisi se tuottaa minulle mitä suurinta ja
arveluttavinta harmia -- niin, se voisi tehdä minut ikipäiviksi
kodittomaksi."
"En ymmärrä..."
"En voi selittää mielipiteitäni -- siinähän on jo kylliksi, että _teen_
sen. Tahtoisin vaan tietää luuleeko pehtori, että tila uudistustenne
kautta tuottaisi kolme tai viisitoistatuhatta markkaa enemmän kuin
nykyään, ja voinko luottaa sanaanne, jos niin vakuutatte?"
"Kuten sanoin, saatan huomenna kuolla ja silloin voi toimistani koitua
vahinkoa, ellei seuraajani jatka suunnitelmaani. Rouva voi naida
henkilön, joka on erimieltä kanssani..."
"Olkaa puuttumatta yksityisasioihini."
"Olette, rouva, tässä asiassa siksi tärkeä tekijä, jota, katsoen tähän
miltei varmaan lopputulokseen, ei voi jättää lukuunottamatta -- minähän
ja asemani täällä riippuvat mielivallastanne. Mutta jos suunnitelmani
pannaan täytäntöön sellaisena kuin sen olen ajatellut ja jos työt
tehdään kuten itse ne tekisin, ja ellei mikään tähän asti tuntematon
seikka tee asiaa mahdottomaksi -- silloin rouva voi luottaa arvioihini."
"Kovin monta 'muttaa' siis on!"
"Jokainen hanke perustuu tosiseikkoihin. Jotta se menestyisi, ei saa
sattua mitään erehdyksiä laskuihin."
"Senvuoksi täytyy tulla vakuutetuksi edellytyksistä, ennenkuin
mihinkään ryhtyy. Minusta alkaa tuntua siltä, että pehtori on sittenkin
tehnyt arvionsa sangen kevytmielisesti ja nopeaan."
"Olen päinvastoin tutkinut maaperän niin tarkkaan kuin olen voinut,
sekä peltojen että luonnonniittyjen -- enkä ole huomannut mitään, joka
estäisi asian onnistumista."
"Mutta, Herran tähden! Eikö pehtori voi sanoa sitten mitään varmaan?
Näyttää aivan siltä kuin itse epäilisitte suuresti."
"Jos tila olisi omani, niin en vähääkään epäilisi."
"No hyvä -- jos nyt tila olisi teidän, niin voisitte korottaa tulot
noin viiteentoistatuhanteen markkaan?"
"Varmasti."
"No -- vihdoinkin!"
Emäntä toi sisään kahvit. Minä nousin ja kun hän, sittenkun
kapteeninrouva oli ottanut kuppinsa, tarjosi minulle, nyökäytin päätäni
ja sanoin: "kiitos, juon tuvassa kahvin."
Mutta kapteeninrouva ei käskenyt minua jäämään. Kysyin sentähden:
"Määrääkö rouva minut palaamaan sitten jälleen?"
"En -- en tiedä -- voinhan ilmottaa, jos olisi jotain erikoista."
Silloin oli noin kuuden aika. Ulkona satoi rankasti ja ties miten
kauan vielä sataisikaan. Tuo aatos tuntui ihanalta! Ajatteleppas jos
ei taukoisi lainkaan tänään! Minulla ei olisi hätää -- ilmahan oli
lämmin ja tallinparvella nuoressa heinässä oli hyvä nukkua, jonka
kyllin muistan nuoruudenpäivistä. Mutta hänen kammarissa -- mikä Herran
tähden häntä auttaisi. Syöpäläisiä siellä luultavasti myöskin oli. Pyh!
Eipä olisi vahingoksi, jos hänen armollaan olisi muutama tunti ikävää
-- enhän minä milloinkaan ollut häntä pitänyt niin paljoa itseäni
ylempänä, ettei hupainen keskustelu olisi voinut syntyä ajan kuluksi.
Kuitenkin kävi seurustelu väen kanssa tuvassa pian sangen ikäväksi.
Pyysin mekkoa ylleni, voidakseni lähteä talliin ja omettaan katselemaan
varsaa ja vasikoita ajan kuluksi -- sadetakkiani en voinut ottaa,
koska hän mahdollisesti vielä saattaisi käyttää sitä. Vaikeata oli
saada pyytämääni, koska heidän mielestään vahinko oli pienempi mitä
likaisemman verhon otti sateeseen, kunnes he parimarkkasen vuoksi
pitivät parhaana antaa ihan uuden mekon.
Viivyin varsaa katselemassa niinkauan kuin suinkin, vasikoiden luona
olin äärettömän ajan -- muttei aika sittenkään tahtonut kulua eikä sade
tauota.
Kahdeksan ajoissa päätin palata takaisin tupaan, nähdäkseni oliko
illallisesta mitään toivoa. Jos saisimme jotain syödäksemme, ei kai
sitten olisi muuta tehtävää kuin etsiä yösijaa itselleen, sillä yhä
selvemmin huomasi, ettei sade taukoisi.
Mekko pääni yllä juoksin portaita ylös -- ja olisin törmännyt
kapteeninrouvaa vastaan, ellei hän olisi väistänyt. Pääni oli
kumarassa, kuten sateessa ainakin, enkä nähnyt häntä ovella.
"Tämä näyttää hyvin lohduttomalta", hän sanoi. "Mitä pehtori arvelee --
mahtaako sade tauota?"
Muistaen, että hän järkähtymättömästi uskoi raamatun
ylösnousemusoppiin, vastasin:
"Varmaankin, siitähän Jumala on antanut meille sateenkaaren merkiksi ja
vakuudeksi."
"En ajatellut nyt neljääkymmentä yötä -- en tahtoisi jäädä tänne edes
täksi yhdeksikään. Miten on -- onko pehtori jo lopettanut toimituksensa
täällä?"
"Toimitukseni -- minulla ei ole täällä mitään toimitettavaa enää. Mutta
sade ei taida tauota tänäiltana."
"Mutta eikö pehtori luule, että tuo mekko suojelisi teitä kyllin
kotimatkalla -- ellette itse tahdo käyttää sadetakkianne?"
"Eihän minusta ole lukua, vaan teistä, kapteeninrouva."
"En pelkää sadetta."
"Mutta takkihan peittää vaan yläosan..."
"Siinä on ihan kylliksi."
"Rouva tahtoo siis lähteä matkalle sateesta huolimatta?"
"Olisin hyvin iloinen, jos voisimme ratsastaa matkoihimme."
"Niin, mutta -- miksei rouva ilmottanut siitä aikaisemmin? noudan
heti hevoset -- tai parempi olisi nousta selkään katon alla, etteivät
satulat kastuisi."
"Niin on, kiitos -- saavun sinne minutin kuluttua."
Panin takin ylleni, hankin vielä yhden mekon, satuloin tavallista
huolellisemmin hevoset ja ilmotin senjälkeen, että kaikki oli
lähtökunnossa. Pitkän hyvästelyn jälkeen, missä kaikki hyvästeltiin
erikseen -- ihmettelen miten monta minuttia naiset laskevat tuntiin --
juoksi hän pihan yli tallin luo. Autoin hänet satulaan, kiedoin toisen
mekon hänen polviensa ympäri ja talutin Freijan varovasti tallista --
ovi oli niin matala, että hänen täytyi melkeen kumartua hevosen selän
tasalle. Sitten talutin oman hevoseni ulos ja heittäydyin satulaan
pääni mekkoon peitettynä -- ja sitten sitä lähdettiin. Oikotietä oli
ihan mahdoton kulkea, koska pensaat ja viidat olivat läpimärkiä ja puut
puistivat vettä ja koska siellä olisi pitänyt aukaista pari veräjää.
Siis samaa tietä takaisin taas -- viisitoista kilometriä -- ja vettä
valui virtanaan ikäänkuin taivas olisi ollut avoinna.
Rankkasateessa ei voi ratsastaa nopeasti pitempää matkaa -- en tiedä
mistä syystä, mutta niin on asian laita. Vauhtimme heikkeni, kunnes
hevoset pian kokonaan rupesivat kävelemään. Siitä tuli ikävä ratsastus
-- mistään keskustelusta ei luonnollisesti voinut olla puhettakaan,
vaan hän ratsasti edellä, minä perässä, hän kääriytyneenä sadetakkiin,
minä mekkoon. Näytimme niin hullunkurisilta, että minun täytyi nauraa
-- aivankuin ilmiöt taulussa, joka esittää vaimojansa kulettavaa
arapialaista.
Kymmenen ajoissa saavuimme vihdoinkin kotia. Kamreerinrouva seisoi
portailla. Hän kertoi olleensa levoton koko illan.
"Hyvää yötä", virkkoi kapteeninrouva, kun olin auttanut hänet alas.
"Nähkää hyviä unia, kapteeninrouva."
Hän vastasi niin ystävällisesti "Kiitos!" että ymmärsin hänen olevan
märän aina sieluunsa saakka eikä yksin ruumiiltaan, niin että yksin
ylpeyskin oli tavallisestaan laimentunut.
No niin -- jos hän oli yhtä märkä kuin minä, niin oli siinä ihan
kylliksi. Tuntui hyvin ihanalta, kun sai heittää vaatteet yltään ja
sai kuivat sijaan ja hiukan syötävää. Illalliseni oli onneksi vielä
pöydällä, ja sittenkun rauhassa olin vetänyt yhden sikarin, kävin
mielihyvällä vuoteelleni. Mutta huolimatta siitä, että jo useasti
luulin olevani melkeen unessa, huomasin kuitenkin aina olevani jälleen
valveilla.
Kello on nyt kolme -- tuskin maksaa enää vaivaa käydä nukkumaan. Mutta
tahdon sittenkin kerran vielä koettaa, koska yhä edelleenkin sade
läiskyy ulkona ja on siis vielä pari tuntia aikaa. Siis hyvää huomenta
ja jääös hyvästi!
_Polle_.