Siltala, 16 p:nä heinäk.
Kiitos, veli rakas, tervetulleesta kirjeestäsi. Sanot että olen käynyt
ahkeraksi kirjeenkirjottajaksi. Koetahan minun laillani hautautua tänne
salolle, missä et lainkaan löydä seurapiiriä, niin huomaat, että saat
halua ilmaista kirjallisesti ajatuksiasi. Olen aina ollut sitä mieltä,
etten ole kovin seuraa kaivannut. Mutta siellä kotosalla tapasi ainakin
pari kolme kertaa viikossa vertaisiaan. Mutta täällä elän talonpoikain
-- jumalattoman typerien talonpoikain keskuudessa -- päivät päästään
aamusta iltaan. Ei heidän kanssaan voi puhella. Tosin vaihdan silloin
tällöin sanan herrasväen, milloin minkin kanssa -- mutta viikossa
on monta tuntia ja ne sanat lausun aina muutamassa minutissa.
Ja näissä satunnaisissa puheluissakin olen vain pehtori -- enkä
vertainen tai seurakumppani. Tuskinpa tiedän mitä he toimittavat --
tarkotan sillä, että tiedän heidän käyvän kävelemässä, ratsastamassa,
ajelemassa, kalassa, lepäilevän ruohostossa ja riippumatoissa,
juovan kahvia milloin milläkin kauniilla paikalla, tekevän retkiä
saariin, lyhyesti sanoen tiedän, että he parhaansa mukaan koettavat
huvitella -- mutta sillä aikaa minä olen pellolla tai niityllä. Saan
ainoastaan satunnaisesti hiukan puhella sivistyneiden ihmisten kanssa
-- ehkäpä noin pari kertaa viikossa. Joka lauantaista tilintekoani
kapteeninrouvalle en voi lukea niihin -- minkäänlainen puhelu ei tule
silloin kysymykseenkään.
Koetappa pariksi kuukaudeksi täten erota kaikesta, niin luulen että
kirjottelet aivan yhtä ahkerasti kuin minä -- en siis kirjota yksin
sinun, vaan myös itsenikin takia. Ja kun nyt olen kiitollinen, että
voin sinulle kirjottaa, niin vieläkin kiitollisempi olen niistä
kirjeistä, joita saan -- ne ovat ainoana siteenä, jotka yhdistävät
minut muuhun maailmaan.
Kiitos sentähden, veli rakas, viime kirjeestäsi. Minua ilahuttaa, että
heinänteko Thorsby'ssä on onnistunut hyvin. Täällä aloimme jo aikoja
sitten -- aloimme heinänteon jo ennenkuin kirjotin viime kirjeeni,
vaikken sattunut mainitsemaan mitään siitä. Ja juuri hein'aikana sattui
täällä yhtenä päivänä tapaus, jossa sain loistaa ja joka melkoisesti
muutti asemaani ja arvoani tai herätti ainakin asianmukaista
kunnioitusta minua kohtaan väessä, joka aina katsoo ruumiinvoimain
suuruuteen -- niinpä vainkin, tuskinpa olen sulle kertonutkaan, että se
kunnioitus oli vaarassa.
Kansa täällä on hidasta ja kuhnustelevaa. Vähintäin kolmasti nämä
miehet kohottavat lakkiaan kynsästäkseen yhtä monasti päätään,
ennenkuin ryhtyvät mihinkään, vaikkapa vain takin riisumiseen yltä.
Toimivatpa sitten mitä tahansa, kävivät ja katsoivat niin luulisi
heidän liikkeistään, että he aina ovat ihan uupumaisillaan.
Käsität etten voinut katsella sellaista huutamatta silloin tällöin,
nyhkäisemättä heitä toisinaan saadakseni hiukan enemmän vauhtia
toimiin. Usein en voinut heidän töitäänkään hyväksyä -- he tekivät
niin haluttomasti, ettei moista voinut suvaita. Tempasin monasti auran
heidän käsistään näyttääkseni, miten oli oikein kynnettävä -- vaikkei
jumal'paratkoon näillä viheliäisillä auroilla missään tapauksessa saa
mitään kunnon kyntöä aikaan!
Tuo kaikki kuitenkin teki välit kireiksi ja väki alkoi murista. Tulin
heille välistä tiuskineeksi, ja arkoja kun ovat, vaikenivat he jälleen.
Kun sitten hankin heinäntekoon töllistelivät he kummastuksesta.
Kevät ja kesä oli ollut niin kuiva, ettei siellä ollut vielä mitään
niitettävää, he tuumivat. Sille en mitään mahda -- sitä vähää, mikä
siellä on, ei saa heittää hukkaan, kenties loppukesä on kosteampi, niin
että syksyllä saamme jotain taas katon alle. Mutta sepäs ei lainkaan
ollut heille mieleen. Siitä koituisi ylimääräistä työtä, johon heitä ei
haluttanut ryhtyä.
Sain sitten illalla kutsun kapteeninrouvan puheille.
"Väki valittaa, että pehtori tahtoo jo alottaa heinänteon, vaikka
niityillä on niin heikko kasvu, ettemme saa puoliakaan tarvittavista
heinistä."
"Todella on kasvu huono, emmekä saa kylliksi heiniä -- mutta sitä
suurempi syyhän on korjata se vähä mikä on saatavissa."
"Niin mutta enemmänhän sitä tietenkin karttuisi, jos olisi pitempi
kasvuaika."
"Karttuisi enemmän latoihin laahattavaksi -- tietenkin -- mutta päivä
päivältä vähemmän kunnollista eläinten ruokaa."
"En ymmärrä -- jos meillä ladoissa on enemmän, niin on meillä myös
enemmän eläimillemme annettavaa?"
"Mutta eläimemme saavat kuitenkin vähemmän ravintoa. Sillä puumaiseksi
käynyt heinä ei enää ole ravitsevaa. Ellei näin olisi, niin ei olisi
lainkaan surua, sillä halkoja Siltalassa on yllin kyllin. Mutta karjan
mahassa vielä liukenevat kemialliset ainekset kasvissa muodostavat
juuri eläimen veren -- ja näitä aineksia on eniten heinissä, kun
ne heilimöivät. Päivä päivältä enenevät korren heikosti ravitsevat
osat senjälkeen -- odottaen menetämme siis kaksinverroin, koska se,
mitä meillä on antaa eläimille, jo itsessään on vähemmän ravitsevaa,
ja koska sitäpaitsi pakotamme eläimiä turhaan voimanponnistukseen
niiden hienontaessa sellaista, mikä ei anna niille verta. Ja kaikki
voimanponnistus, kuten rouva tietää, saa aikaan suuremman ruumiinlämmön
tai toisin sanoen ravinnon hyödyttömän kulutuksen -- siis ehdyttää
lehmiä."
"Mutta nuo miehet ovat koko ikänsä nähneet maata viljeltävän -- heillä
täytyy olla mahdollisimman suuri käytännöllinen kokemus..."
"Kokemusta kyllä, mutta edistyshalua puuttuu, mutta vaivaa heitä
myöskin liikatyön pelko -- he pelkäävät saavansa syksyllä korjata
niityltä heinää toistamiseen. Siinä se kipeä kohta on."
Hän silmäili minua hetken. Sitten hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi:
"Pehtori on oikeassa -- heinäntekoa ei voi siirtää. Noudattakaa hänen
käskyään."
Täällä on tapana kestitä työväkeä kahvilla, kun jonkun isomman niityn
heinä on tehty. Tänään oli täällä semmoiset kahvikekkerit. Niitty oli
suunnattoman suuri -- ääretön alaltaan -- huonosta kasvusta huolimatta
on siellä kymmenen latoa. Sitä ympäröi metsä ja muuten peittää metsä
niittyäkin paikkapaikoin, vetikköjä on myös siellä täällä ja sentähden
siihen on kaivettu syviä ojia.
Niin -- aurinko paahtoi, väki hikoili, heinä tuoksui, miehet, jotka
ajoivat häkkejä latoon, kirkuivat piiat ja Miinat ja Liinat nauraa
kikattivat, herrasväestä oli ruustinnaeukko ja kamreeri ainoastaan
jääneet ladolle kahvitarjoiluun. Kalle ja Viivan olivat haravoimassa,
kamreerinrouva ja pikku Elsa olivat par'aikaa menossa heidän luokseen
ja vähän etäämpää läheni kapteeninrouva sulhasineen toiverikkaana
kuormatekopaikkoja. Minä puolestani pysyttelin kaikista kauimpana,
etäisimpien rukojen tykönä, etten vaan millään muotoa olisi yllättänyt
noita rakastavaisia tai etten olisi joutunut tunkeilemaan herrasväen
pariin.
Silloin kuuluu kirkaisu -- hirveä hätähuuto -- keskeltä niittyä,
minun ja ladon väliltä. Sekä minä että kaikki muutkin suuntaamme
katseemme sinne -- näen miehen ilmassa, näen hänen putoavan maahan
ja jäävän siihen makaamaan. Näen väen hajaantuvan ja pakenevan joka
taholle metsikköihin, lähimmille aidoille, muutamat naiset kapuavat
heinäkuormille. Ja minä näen vihaisen härän, jota toisinaan käytetään
vetojuhtana, kulkevan irti möristen ja potkien. En vieläkään käsitä,
miten se oli päässyt irti, mutta valloillaan se oli. Kirotut pölkkypäät
ovat hutiloineet sitä valjastaessaan.
Härkä kääntyy siihen suuntaan, minne Kalle ja Viivan juosten seuraavat
kamreerinrouvaa, joka epäkäytännöllisesti kyllä, on alkanut paeta pikku
Elsa kerallaan latoa kohti -- pisintä tietä. Ladolle pakenee myöskin
kapteeninrouva sulhasineen. Väki -- käytännöllisempää -- on keksinyt
lähempiä turvapaikkoja. Huudan, että miehet ottaisivat kiinni härän --
mutta ne raukat eivät kuule tai ehk'eivät tahdo totella. Minun tietysti
on mahdotonta ennättää perille ennenkuin onnettomuus sattuu!
Kalle ja Viivan ovat jo saavuttaneet kamreerinrouvan, muttei härkäkään
ole heistä kaukana. Kaikki ovat vielä tavattoman etäällä ladosta --
kapteeninrouva ja luutnantti mahdollisesti voivat sinne ennättää,
muttei kamreerinrouva ja lapset mitenkään.
Asema oli epätoivoinen. Minä asetan molemmat kädet suulleni torveksi
ja huudan: "ojiin -- laskeutukaa ojiin!" -- ja jumalankiitos,
kamreerinrouva kuulee huutoni. Näen maan ikäänkuin äkkiä nielaisevan
hänet ja Elsan. Kalle ja Viivan huomaavat äidin tempun ja seuraavat
esimerkkiä. He katoavat ja härkä pysähtyy kiukusta mylvien ja
singotellen turpeita ilmaan, kunnes huomaa etäämpänä juoksevan parin.
Kapteeninrouva on kuitenkin siksi lähellä latoa, ettei härkä hevin
häntä saavuta ennenkuin hän on ennättänyt sulhasineen ryömiä sisään
ruustinnan ja kamreerin luo.
Aina tähän hetkeen saakka olin minäkin juossut. Mutta, varma kun olin
heidän turvallisuudestaan, tunsin hengästyväni ja, hengästyneenä ei
mitenkään voi härkää saartaa luonnistuuko se enää lainkaan minun
kaltaiseltani? -- Tuo ajatus ei antanut rauhaa. Nuoruuden notkeus
poissa! Suonet käyneet veltoiksi, aivojen toiminta tylsistynyt,
sydän heikontunut, hermosto huono -- ja vihaisen härän kesyttämiseen
tarvitaan terveyttä, notkeutta ja joustavuutta -- etenkin selkään
hypätessä -- ja siitä on jo aikoja kulunut kun sen tein Meksikossa!
Suurella vaivalla ponnistin latoa kohti, missä härkä nyt seisoi
möristen, valliten koko ympäristöä, ja hullulta mahtoi tuntua
hätääntyneistä ladossaolijoista, kun minä levollisesti, hitaasti
ja vitkaan lähenin -- eiväthän he voineet ymmärtää, että tein
sen ennättääkseni hiukan hengähtää. Senvuoksi pysähdyin myös
hetkeksi ojalle, missä kamreerinrouva ja lapset makasivat jäsentään
järkäyttämättä liejussa. Vakuutin heidän olevan erittäin hyvässä
piilossa, ja pyysin etteivät enää olisi levottomia, vaan jäisivät
alalleen, kunnes härkä jälleen olisi saatu ikeeseen. Mutta he olivat
liiaksi säikähdyksissään voidakseen käsittää leikkiä.
Täytyy tietysti olla avara tila, kun ottelee härän kanssa, siksi en
voinut mennä ladolle, missä härkä vihaisesti mulkoili sisällä olevia,
kun nämä taas tuijottivat härkään. Pysähdyin sentähden jonkun matkan
päähän ja huusin ladossaolijoille, että koettaisivat kääntää härän
huomion heidän katseistaan, niin että se hetkeksi kääntyisi minua
vastaan.
Mutta kun härkä sitten, huutoni kuultuaan todella kääntyi minua
kohti, ei se tuntunut kovinkaan hauskalta. Entinen halu oli poissa --
epävarmuus ainoastaan jälellä, ja jos nyt notkeuteni pettäisi, härkä
voittaisi -- miten hullunkurisesti silloin olisin esiintynyt! Silloin
asettaisivat ruumiini kuolleen miehen viereen ja sulhanen sanoisi:
"näitä luonnonniittyjä -- näitä hän ei kohkaan oikein ymmäjtänyt!"
Kuitenkin -- aikaa ei ollut pitempiin arveluihin. Härkä lähestyi,
ensin vitkaan, potkien ja möristen, mutta sitten yhä nopeammin,
kunnes syöksyi nelistäen esiin. Sen pää oli puolta kyynärää leveä.
Sarvet suorat, ja mustat silmät hyökkäämään tähdätyt. Näytin sille
ratsuruoskaani, mutta se hassu ei välittänyt siitä, vaan ryntäsi
eteenpäin.
Annoin sen tulla. Mutta vakuutan tunteneeni, että joka hermoni oli
jännitetty -- aivan toisin kuin ennenmuinoin.
Varustauduin kuitenkin hyvin ratkaisevaan hetkeen. Silloin läjähti.
Samassa kun hyppäsin sivulle torjuakseni sen hyökkäystä, sivahutin
ratsuruoskallani sitä silmille. Se seisahtui melkeen viereeni.
Huimautin vieläkin ja ennenkuin se ennätti kääntyä, olin jo
parinkymmenen askeleen päässä.
Se syöksi taas esiin. Toistin tempun vielä kerran -- sivalsin, hyppäsin
syrjään, ja se syöksähti ohi.
Se pudisteli arveluttavasti päätään, josta huomasin, että isku
onnistui. Mutt'en uskaltanut vielä tehdä hyppäystä. Annoin sen karata
ohi kolmannen kerran ja sivautin sitä taas silmille. Lyönti sokaisi
härän niin, ettei se pysähtynyt yhtä nopeasti, ja minä olin ennättänyt
hyvän matkaa, ennenkuin se kääntyi, joten välimatka oli kylliksi suuri.
Ja heti kun härkä kääntyi ja ryntäsi minua kohti, juoksin minäkin
esiin. Nyt alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta -- ladolta kuului
huudahtus, muttei ollut aikaa selviytyäkseni sen tarkotuksesta, en
edes huomannut kuka naisista huusi, sillä pedon ja minun välilläni
oli enää muutama askel. Ja yritykseni onnistui -- melkeenpä itse sitä
ihmettelen. Hyppäsin sivauksessa sen uhkaavien sarvien yli ja hetken
kuluttua istuin varmana sen selässä. Temppu oli vähäpätöinen ja sitten
alkoi löyly. Se mörisi ja nelisti, minä huimin ruoskallani.
Kesti ainakin puoli tuntia ennenkuin se antautui, monasti
viskauduttuaan maahan saadakseen minut selästään. Mutta se huomasi,
ettei siitä ollut apua, nyt kun ruoskani iskut aina sattuivat sen
silmiin, jotavastoin muulloin vaan muuhun ruumiiseen ja olipa
tuollaisella härällä miten vähän järkeä tahansa -- huomaa se lopulta
kuitenkin -- ettei härkäpäisyys auta.
Heti kun huomasin, että härkä oli vallassani, huusin vapautuksen sanat
kamreerinrouvalle, ja märkinä, likaisina ja savisina nousivat hän ja
lapset ylös, kun minä par'aikaa huolellisesti sidoin härkää ikeeseen.
Voit arvata, että väki ihaili minua -- he katselivat minua melkein
kunnioittavasti ja puhelivat keskenään ainoastaan puoliääneen.
Silloin näin seurueen lähestyvän ladolta, mutta heidän teennäisistä
ylistys- ja kiitossanoistaan en suuresti välittänyt. Päästäkseni kaikista
lausunnoista, läksin pusketun miehen luokse. Hän oli kuollut. Sarvi oli
sattunut suoraan rintaan, sydämeen. Tarkastellessani häntä, ennättivät
he perille, ja kuten arvasin lopetti onnettomuus kaiken puheen.
Kapteeninrouva vain kysyi: "Miten on hänen laitansa?"
"Kuollut", vastasin minä.
"Kuollut!" huusivat toiset kauhuissaan.
"Sama olisi voinut sattua useammallekin täällä tänään, ellei pehtoria
olisi ollut", huudahti ruustinna.
"Hanell vainaja sanoi aina, ettei hän muuta maailmassa pelännyt kuin
vihaisia härkiä. Kiitän teitä sekä lasten että lastenlasten elämästä"
-- ja hän ojensi minulle kätensä, jota esimerkkiä nyt tietysti kamreeri
ja kamreerinrouva seurasivat.
Kapteeninrouva ei sanonut suoraan minulle mitään -- hänen pehtorinsahan
oli virkansa puolesta velvollinen tekemään, minkä saattoi, mutta
sitävastoin kosketteli hän minua, kuitenkin mielestäni ihan
liiallisesti, puheessaan väelle, luultavasti kunnioituksen vuoksi, ja
sanoi, että koska Luojan antimien korjuun pitäisi tapahtua kevein,
iloisin ja kiitollisin mielin, olisi se nyt kuitenkin mahdotonta
onnettomuuden jälkeen, niin saisi työ jäädä tältä päivältä ja väki
lähteä kotiin muistellakseen siellä hiljaisuudessa kuollutta toveriaan
ja rukoillakseen hänen sielunsa puolesta. Minulla taaskin oli tilaisuus
ihmetellä tuota naista -- hän laski kuin kirjasta.
Sillävälin tunsin kuitenkin, miten jalkani alkoivat vavista ja polveni
horjahdella -- kaunista olisi ollut, jos sankari äkkiä olisi muuttunut
voimattomaksi rievuksi! Sentähden, heti kun ruumis oli saatu asetetuksi
heinähäkkiin ja saattojoukko ennättänyt tienkäänteeseen, pidin varalta
ja jättäydyin jälkeen. Jo olikin aika, sillä tuskin viimeiset olivat
kadonneet näkyvistä, ennenkuin voimani olivatkin kokonaan lopussa --
ellen olisi saanut heittäytyä pitkäkseni, niin olisin kaatunut. Ja minä
kun olen luullut niin voimistuneeni jälleen!
En tiedä miten kauan siinä lienen maannut -- onneksi ei kukaan väestä
minua nähnyt -- kunnes äkkiä kuulin huudettavan:
"Herra Jumala -- onko herra Paulin käynyt pahoin?"
Avasin silmäni ja näin kamreerin ja kamreerinrouvan seisovan
kumartuneina ylitseni.
"Ei -- ei lainkaan. Väsyin vaan hiukan härkätaistelussa -- ja se se
eron näin suureksi tekee väärän ja oikean espanjalaisen välillä."
"Se olisi meidän pitänyt arvata ja ymmärtää -- ei se ollut mikään
leikinasia, jonka suorititte. Mutta tässä olisitte saanut yksin maata,
ellei Lilli olisi ollut meitä tarkkanäköisempi. Minä, tomppeli, luulin
että olisitte ollut hyvinkin tottunut tuollaiseen -- ettei maan rivakin
väki tiedä heikkoudesta mitään. Mutta mitenkä te taivaan tähden
saatoitte selviytyä tuollaisesta taistelusta, ellette ennen olisi
harjoitellut."
"Olen kylläkin -- mutta siitä on jo pitkä aika ja vuosienhan vieriessä
ihminen vanhenee."
"Oh, herra Paul -- kuinkahan minun ja lasten olisi käynytkään,
ellette olisi ollut saapuvilla!" huudahti kamreerinrouva, joka ei
nähnyt urotyötäni, vaan oli kuullut jälkeenpäin sitä kuvailtavan.
"Niin kauan kuin elän..." ja niin edespäin ja niin edespäin, kunnes
minä, päästäkseni heistä, vakuutin pikemmin tointuvani, ellei huoli
seuranpidosta riistäisi minulta välttämätöntä lepoa. Mutta:
"Tästä emme lähde ennenkuin olette onnellisesti kotona!" huudahti
kamreeri innokkaasti.
Minun täytyi siis nousta, mutta hoipertelin koko ajan niin, että
molemmat tahtoivat tukea minua. Silloin kapteeninrouvan sisäkkö tuli
juosten vastaamme karahviini ja lasi kädessään.
"Kapteeninrouva pyytää, että pehtori vahvistuksekseen ottaisi lasin
konjakkia."
"Sitä juuri tarvitaankin!" huudahti kamreeri ja -- todellakin juuri
sitä tarvittiin! Kulautin suuhuni pari lasia ja tunsin itseni
toiseksi ihmiseksi. Ja sitten kun olin oikein reippaana esiintynyt
jälleen pihalla, pidin siellä pienen puheen väelle, minäkin --
mutta se oli suoraa, koristelematonta puhetta. Huomasin että he
häpesivät. Talonpojalle oli suuremmaksi häpeäksi kuin kenellekään
muulle paeta härkää -- vallankin kun härkä on niin mitätön, että
pehtori sitten rupeaa sillä ratsastamaan. Nyt ei sitten muuta kuin
pehtoria ylistelemään -- ja sen he nyt tekivätkin. Huomasin sen heidän
muuttuneesta käytöksestään minua kohtaan.
Kuitenkin -- vaikka olen nauttinut pari lasia konjakkia -- vapisen yhä
vieläkin. Huomaat ettei minun voimillani pitkälle päästä. Paras on siis
lopettaa tähän ja käydä levolle. Hyvää yötä.
_Polle_.