Siltala, 6 p:nä heinäk.
Oletko ihan järjiltäsi, rakas veli? Minäkö -- rakastuisin naiseen?!
Elähän toki -- jos kerran nuorena, terveenä ja turmeltumattomana
sellaisesta pelastuin, niin eihän minun pitäisi enää näin vanhana ja
hairahtuneena tuollaisiin tuhmuuksiin eksyä. Sitä paitsi tarkotat
selvästi kapteeninrouvaa -- en voi uskoa, että epäilisit minua Miinan
ja Liinan suhteen, vaikket olisi milloinkaan nähnyt heitä -- mutta hän
on kihloissa. Toisin sanoen, suruaika kun ei vielä ole ohi, pidetään se
hyvin salassa, mutta niin on joka tapauksessa asian laita, jonkatähden
huomaat, että salavihjauksesi oli erhetys.
Elä myöskään lue tuon kihlauksen ansioksi sitä, että nykyään olen
ilkeällä tuulella -- se ei ole missään yhteydessä tämän asian kanssa,
aivan toisista syistä minun täytyy sanoa, että tuloni tänne oli sulaa
hulluutta. Ja se on Bröijerin ja sinun vikasi!
Koko olemuksenihan oli päässyt jo siihen suureen sopusointuun,
viisauden lepoon, jota ulkonaiset sattumat eivät häiritse. Olin
saavuttanut sen rauhan, jota filosofin tulee etsiä, hänen joka tietää,
että ikuista lepoa kohti sittenkin vain kannattaa pyrkiä.
Ja nyt -- sensijaan että olisin antanut luonnon tehdä tehtävänsä, olen
harpannut, järjettömästi kyllä, hyvän matkaa taaksepäin, saadakseni
vaan kulkea saman taipaleen, saman tavattoman vaivaloisen taipaleen
uudelleen. Olen käynyt ruumiillisesti niin paljon reippaammaksi ja
vahvemmaksi, että aine alkaa jälleen ottaa sananvaltaa: saatan jälleen
vihastua, suuttua, harmistua joutavista, ryhtyä tarmolla työhön,
ikäänkuin hyörinällämme ja pyörinällämme olisi mitään merkitystä. Siitä
seuraa luonnollisesti, että olen alati pahalla tuulella.
Mitä hyötyä, piru vie, koko tästä parannuskeinosta on? Olisin kai ilman
sitäkin elänyt kuolemaani saakka! Niin -- taidat nauraa -- se narri,
joka antaa narrata itseään!
Mutta nyt kun on ottanut pahan paattiinsa, niin saa soutaa hänet
maihin. Ja hyvin usein saan ottaakkin täällä jonkun venheeseen ja
soutaa hänet rantaan -- sillä he vakuuttavat huomanneensa, että minulla
on tavaton kalaonni. Varsinkin kamreerin kera olen monasti sunnuntai
iltapäivän vesillä. Ja kun meistä täten on tullut sangen hyvät ystävät,
niin en lopulta voinut kotirantaan saavuttuamme olla kysymättä, eikö
häntä haluttaisi pistäytyä asuntoani katselemaan.
"Hyvin kernaasti -- vallankin, kun sekä serkkuni että lapseni pitävät
herra Paulin huoneita erinomaisen kodikkaina!"
Hän ei näet nimitä minua enää "pehtoriksi".
"Todellakin -- hyvin hauskat", sanoi hän sisään astuttuamme, "minun
mielestäni olisi saattanut olla vaan hiukan enemmän huonekaluja."
"Pidän väljästä tilasta, kun iltasin käyn edestakaisin täällä ja aikani
kuluksi soittelen huiluani -- jos olisi enemmän huonekaluja niin ne
haittaisivat."
"Viisaasti puhuttu -- hyvin viisaasti! Meidän kaupunkilaisten huoneet
ovat niin täyteen sullotut, että itse tuskin mahdumme niihin."
Menin kammariin ja jyskytin seinään -- kutsun täten palvelijaani,
viisitoistavuotiasta tyttöä -- ja käskin hänen tuomaan rouva
Strömmeriltä muutamia laseja, jonkajälkeen otin esiin Frapinpullon ja
kysyin haluttaisiko kamreeria kylmä toti, kun ilma oli miltei liian
lämmin kuumalle. Ei -- sitä vastaan hänellä ei mitään ollut -- perhana!
-- onko teillä niin hienoa ainetta! -- kalaretkenhän jälkeen juuri
konjakkitilkka maistuu hyvältä.
"Mutta paha kyllä, soodavettä minulla ei ole -- sensijaan voin tarjota
jotakuinkin hyviä sikareja."
"Ettehän pahastune, jos kysyn -- oletteko kirjailija Adolf Paulin
sukulainen?"
"En -- emme ole lainkaan sukua."
"Kysyn siksi, kun minusta on usein tuntunut, että herra Paulilla olisi
myös taiteilijalahjoja, -- ymmärrättehän, etten tarkota nyt huilua
yksin, vaan..."
"Jonkunlaista ponnettomuutta -- huimapäisyyttä", sanoin nauraen.
"Niin -- teissä on ominaisuuksia, joita ei uskoisi maanviljelijällä
olevan -- jommoisia ei ainakaan minun kaltaiseni laskumies uskoisi
olevan. Ja -- Jumalan tähden!" hän huudahti, kun työnsin kirjoja
syrjään pöydältä ja hänen silmiinsä sattui eräs, "te luette Zolata --
alkukielellä!"
Ajoin kokoon jutun, että Tanskassa ollessani asuin yhden ranskattaren
perheessä ja opin siten kielen.
Hän alkoi puhua vapaammin, mitä enemmän nautti Frapin'ia. Ja niin hän
johtui puhumaan, kuten usein ennenkin, uudistussuunnitelmistani täällä
Siltalassa. Hän vakuutti minulle, ettei kysymys ole jäänyt unohduksiin
-- kapteeninrouva päinvastoin alati ajatteli niitä. Mutta selväähän
oli, että naisen oli vaikea tehdä sellaisia päätöksiä, etenkin kun hän
ei itse ollut kylliksi perehtynyt -- niin että kamreeri otaksui hänen
jättävän asian vastaiseksi, kunnes hänen miehensä päättäisi.
"Hänen miehensä?" huudahdin -- "meneekö hän naimisiin?"
"Luuletteko että hänen kaltaisensa nuori, kaunis ja rikas nainen
pysyisi naimatonna?"
"En -- enhän toki. Minä luulin kamreerin tarkottaneen, että naimakaupat
olivat jo tehdyt."
"Maljanne, herra Paul -- teille voin sen kernaasti sanoa -- naimakaupat
ovat todella jo tehdyt, vaikkei niitä tietenkään vielä ole annettu
ilmi. Ukko Lind ne jo teki."
"Onko se mahdollista!"
"Onpa niinkin -- ukko oli älykäs mies. Hän huomasi aivan hyvin,
ettei tuollainen nuori nainen saattanut herättää tarpeeksi suurta
arvonantoa voidakseen hoitaa maatilaa sellaista kuin Siltala. Ja kun
hänenkin suvullaan on vaatimuksensa ja yksi hänen veljensäpojista, eräs
luutnantti, on äskettäin menettänyt leipänsä -- kunnon mies -- niin
sopi erinomaisesti, että hänen leskensä ja veljensäpoika lyöttäytyvät
yhteen. Hän oli aimo ukko joka tapauksessa, ennakkoluuloton, näki
kaikki asiat oikeassa valossaan -- yksi ruotuväkemme vanhoista, kunnon
sotilaista. Ihme miten usein Suomen sotaväki hajotetaan -- niin että
sama nainen joutuu naimisiin kahden eronsaaneen sotilaan kanssa!"
"Vai niin, tämä sulhanen on luutnantti -- kapteeninrouvan arvo alenee
siten."
"Hitto vie; se on varmaankin naisesta ylenemistä, kun joutuu
vanhalta nuorelle -- ja tuo luutnantti on reipas mies. Mies vaan
joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää -- sotilas. Muuten hän
tulee tänne näinä päivinä. Tähän saakka he ovat tavanneet toisiaan
hyvin harvoin, kun rouva on asunut täällä ja hän Helsingissä -- niin
että heidän täytyy hiukan lähemmin tutustua. Serkkuni aikoo viettää
ensitalven pääkaupungissa, sillä mies ei voi viipyä pitempää aikaa
täällä."
Ja todella saapui tänne omituinen ilmiö yhtenä päivänä -- oikea
pilalehdenilmiö, Albert Engströmin ihanne, joka yläosaltaan
kapenemistaan kapeni -- ja totta toisen kerran, pitkältä olikin
huippuun -- jaloissa punaset kengät, housunlahkeet ylöskäärityt, yllään
ruskea, säkinmuotoinen pölytakki, yläällä pieni päänuppi, mahdottomat
viikset ja monokkeli silmässä, pitkä kuin virstantolppa -- tunsin hänet
heti vaateparren muutoksesta huolimatta.
Muistatko tuota iltaa Kämpissä, kun istuimme lähinnä soittolavaa
olevan pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä eräs upseeri, joka
liehi la bella Margharitaa, ja näytti olevankin suuremmassa suosiossa
kuin me, kunnes laskin viissataseni ikäänkuin sattumalta lehahtamaan
lattialle hänen nähtensä? Ja miten upseeri, jonka sotataito ei
pystynyt vastustamaan tuota temppua, nousi tulipunasena heittäen
taistelutantereen ja menetetyn tappelun, ja läksi matkoihinsa kannukset
kalisten, niin että kyyppari sai juosta hänen jälkeensä vaatimaan
maksua?
No niin -- hän on juuri sama. Vaikkapa et enää muistaisikaan miehen
näköä, niin on kuitenkin mielessäsi, minkälaisen vaikutuksen hän teki
meihin. Sotilaspuvun, viiksiparin ja rajattomantyperän itsensä ihailun
ja itsetyytyväisyyden -- mitään muuta emme voineet havaita. Nyt on
sotilaspuku poissa -- jälellä vaan viikset ja itserakkaus. Ja ne hän
nyt ottaa aviokseen!
Helppoa ei ole naista ymmärtää! Hän on viisas -- sillä se hän todella
on -- hän on kaunis, ihan jumalallisen kaunis, hän on ainakin syvästi
musikaalinen ja luultavasti silloin muutenkin henkevä, jota todistaa
myös se, ettei hän lörpöttele kuten naiset tavallisesti, vaan puhuu
vähän ja sanoo sanottavansa lyhyesti, selvästi ja varmasti. Ja tuo
nainen -- mihin hän käyttää voimansa. Ensinnä -- sitoo itsensä vanhaan
ukkorähjään. Se on vielä sillä puolusteltavissa, että hän oli köyhä,
piti suuren maatilan elämästä j.n.e. hänhän saattoi laskea, että pääsi
kerran vapaaksi, juuri siksi kun ukko oli niin vanha. Mutta nyt -- nyt
hänellä on varoja kaikkeen tuohon, hän on täysin vapaa -- ja kuitenkin
antaa toisen kerran levollisesti sitoa itsensä tuohon viiksiniekkaan!
Jumalan nimessä, sitä eivät tee muut kuin kylmät luonteet.
Rakastaisiko hän tuota miestä? Naisillahan on usein omituinen maku,
mutt'en saata kuitenkaan uskoa, että tuo valoton lyhtytolppa olisi
voinut lumota pirteän naisen. Olenhan jo hiukan puhellut hänen kanssaan
tai oikeammin kuullut hänen puhuvan jotain -- ja hyvin köykäistä
hänestä lähtee.
Tapasin hänet jo tulonsa jälkeisenä päivänä, kun palasin aamiaiselta
ja hän läksi kamreerin kera aamukävelylle. Kamreeri tervehti ja esitti
minut herra Paulina, pehtorina.
"Vai niin -- jakkaan tätini jykmentin evejhti! Ilahuttaa huujehti
minua!"
Ja kun ainoastaan kumarsin sanaakaan sanomatta, jatkoi hän: "Toivon
että tulette hoitamaan hyvin minuakin -- olen päättänyt ahettua tänne
jokhikin aikaa kehälaitumelle".
"Meillä on valitettavasti kyllä vaan luonnonniittyjä..."
Kamreeri purskahti nauruun.
"Tiedäppäs", sanoi hän luutnantille, "että herra Paul on saanut
päähänsä, ettei Siltala nykyään kelpaa mihinkään, koska täällä on
ainoastaan luonnonniittyjä."
"Meidän täytyy sitäpaitsi herra luutnantille antaa varmaankin hiukan
väkirehua", sanoin. "Näyttääpä siltä kuin voisitte märehtiä suuret
määrät."
"Mäjehtiä -- pehtoji ei näy kähittävän, että tänne on tullut leijona
nyt."
"Jopa jotakin! No, kyllähän varotan piikoja ja karjakoita."
Kamreeri purskahti taas nauruun, kävi luutnanttia käsipuoleen ja niin
erosimme.
Viime sunnuntaina, iltapäivällä, oli minulla jälleen tilaisuus
ihailla hänen neroaan. Asianlaita oli nähtävästi se, että kamreeri
-- korvatakseen vierailuaan -- oli kutsunut minut kahville puutarhan
suureen lehtimajaan. Epäröin kyllä hiukan noudattaisinko kutsua vai
enkö, mutta kun ajattelin, että se tuottaisi kapteeninrouvalle vieläkin
enemmän harmia, jos ilmaisisin että puutarha on kielletty alue minulle,
kuin että hän alentuisi kerran näkemään minua siellä, niin noudatin
käskyä ja saavuin sinne määräajalla. Kapteeninrouva oli luonnollisesti
poissa -- kamreerin perhe ja ruustinna olivat ainoastaan saapuvilla.
Hänellähän oli myös seuransa, sillä kapteeninrouva ja luutnantti ovat
eriämättömät. No niin, paljon hauskempaa se olikin, sillä olen sekä
ruustinnan että kamreerin herrasväen ja lasten hyvä ystävä. Varsinkin
lasten, jotka seuraavat minua kaikkialle. Kamreeri tarjosi väkevää
kahvin kera, ja me istuimme jutellen ja pitäen hauskaa. Silloin
ilmestyi lehtimajan aukolle kaksi kookasta olentoa -- toinen hurmaavan
kaunis, toinen ilettävä, kapteeninrouva ja luutnantti nimittäin.
Nousin äkkiä pystyyn, ja kapteeninrouva astui muutaman askeleen minua
kohti, ikäänkuin aikoen ojentaa kätensä minulle, muttei tehnyt sitä,
vaan huomaten hajamielisyytensä, kumarsi vain armollisesti. Luutnantti
seurasi hänen esimerkkiään ja sanoi noin "von oben hinab":
"No -- kuinkah nyt on noiden luonnonniittyjen laita?"
"Kiitos kysymästä, herra luutnantti, ei laitoja mikään vaivaa, kunhan
keskeltä vaan olisivat hyviä."
Kamreeri nauroi kääntyen kapteeninrouvan puoleen:
"Tiedäppäs, ettei herra Paul pidä niittyjäsi edes Hugon kesälaitumiksi
riittävinä, jollei hän saa väkirehuakin silloin tällöin."
"Määrä kyllä riittää", sanoin, "muttei ihminen liho yksin heinistä --
siihen tarvitaan järkeäkin..."
"Täytyy vajmaankin olla maalainen kuten pehtoji ymmäjtääkheen hyödä
heiniä."
"Ylimalkaan kyllä -- naudathan ovat tavallisesti maalla, mutta löytyy
niitä muutamia kaupungeissakin."
Syntyi hetken äänettömyys, jonka kapteeninrouva katkaisi kysyen:
"Onko pehtori asunut kaupungissakin?"
"Olen senverran, että voin puhua kaupungeista ja kaupunkilaisista,
mutta niin kauan siitä sentään on, ettei sitä enää saattaisi huomata.
Lopetettuani luvut polyteknikossa, olen nähnyt kaupunkeja vaan
satunnaisesti niissä käydessäni."
Hilpeys oli auttamatta kadonnut, kehottipa kamreeri miten tahansa
maistamaan. Otin sentähden hetken kuluttua jäähyväiset ja läksin.
Oi voi, helppoahan on vetäytyä ikävästä kahviseurasta -- kumarruksella
siitä pääsee. Mutta olemuksen tukalasta painosta -- siitä ei niinkään
hyvin voi pujahtaa pois, vaikka kuinkakin tuntisi kyllästyneensä tuohon
hullunkuriseen ilveilyyn, jota kutsumme elämäksi ja jota varmaankaan ei
ole muodostettu kaikkia varten, jotka ovat sattuneet syntymään.
Olen jo siksi ärtynyt, että turhanpäiväisimmätkin asiat saavat minut
suunniltani -- kuten esimerkiksi se, että kapteeninrouva otaksuu minun
olevan rakkaussuhteissa Liinan kanssa. Kannattaako järki-ihmisen
moisista suuttua!
Luonnollisesti pikku patani sen minulle ilmotti.
"Elsa hoi -- mihin nyt aiot?" huusin eräänä päivänä, kun näin
pienokaisen taas aivan yksin käyvän puistoa kohti.
"Tahdon mennä teiriä katselemaan."
"Mitä katselemaan?"
"Teiriä -- minä tahdon nähdä ne, vaikka äiti sanoo, ettei täällä mitään
teiriä ole."
"Missä niitä sitten pitäisi olla?"
"Etkö sitä tiedä? Puistossa -- siellä missä sinä eilen olit Liinan
kanssa, kun me menimme uimahuoneeseen."
Suureksi harmikseni on usein tapahtunut, että teillä ja poluilla äkkiä
kohtaan Liinan -- Miina on näyttänyt heittävän kaiken toivon, ja
olen vakuutettu, että hän lopuksi hyötyy enemmän ajurista. No niin,
eilen minulla oli taasen onni käydä kotia hänen kanssaan kohdattuani
odottamatta hänet. Ja totta hitto vie sattui niin, että kulkeissamme
puistotietä suurellaisen kentän laitaa, tuli kapteeninrouva,
kamreerinrouva, Viivan ja Elsa vastaamme pitkin käytävää, joka oli tuon
pienen niityn toisessa laidassa.
"Kuka sinulle on uskotellut, että siellä on teiriä?"
"Ei minulle kukaan ole uskotellut, itse näin miten Lilli-täti osotti
sitä kohti ja virkkoi äidille: 'Katso, miten viehkeästi tuolla
kuherrellaan!'"
"Käsitit ihan hullusti, hyvä lapsi. Missään tapauksessa et saa mennä
yksin sinne."
Tämä on ihan kirottua! Tuskin tiedän enää, mitä iltasin soittelisinkaan.
Eilen kun alotin Schubertin "Leise flichen meine Lieder durch
die Nacht zu dir", keskeytin sen äkkiä, kun juohtui mieleeni,
että he luonnollisesti selittäisivät minun soittavan sitä tuolle
"kuherruskumppanilleni". Hetkisen kuluttua huomasin puhaltavani
Kotschubeyn kappaletta "Oh dites -- lui" -- keskeytin senkin yhtäkkiä
ja sain hyvän aikaa miettiä, ennenkuin huomasin Champagne-valssin
sopivan tilaisuuteen.
Ei -- olen nyt sellaisella tuulella, että minun on mahdotonta mitään
kirjottaa! Paras on lopettaa. Jää hyvästi.
_Polle_.