Siltala, 18 p:nä kesäk.
_Rakas veli!_
Pari päivää sitten, kun pelästyneenä juoksin tikapuille ja nostin pikku
Elsan alas yhdeltä piiltä, joka oli puolitiessä katolle, ja nuhtelin
häntä siitä, että hän nousi sinne pudotakseen ja taittaakseen niskansa,
vastasi hän kuten tavallisesti, äänensä ja kasvonsa kovin vakavan
säntillisinä: "eihän tää o' yhtään korkealla, vaikka se sinusta saattaa
tuntua siltä, sinä kun olet sellainen huimapäinen yrittelijä -- mutta
minun päätäni ei huimaa koskaan".
"Mistä tiedät että olen sellainen huimapäinen yrittelijä?"
"Lilli-täti sanoi niin."
Ymmärrät varmaankin lapsen sanat? Ei sitä että minulla on
pyörrytyskohtauksia -- ole vakuutettu, sillä siitä ei Lilli-tädillä
ole aavistustakaan -- ei, ne merkitsevät ihan yksinkertaisesti, että
hän pitää minua kujeilijana, hullunkurisena turhantuumittelijana,
hävyttömänä ja mielettömänä onnenonkijana. Siinä on palkkani siitä,
että olen yrittänyt kaataa uutta viiniä vanhoin leileihin.
Viime kirjeenihän lopetin siksi, että minua kutsuttiin hänen
luokseen. Kun astuin sisään, olivat hän ja kamreeri minua vastassa,
ja viimeksimainittu ojensi minulle niin ystävällisesti kätensä, että
kapteeninrouvakin katsoi olevansa pakotettu osottamaan jonkunlaista
arvokkaasti harkittua ystävällisyyttä.
"Onko pehtorilla juuri nyt jotain tärkeätä tekeillä?" hän kysyi, "vai
voisiko pehtori viivähtää hetkisen täällä sisällä?"
"Olen kokonaan käytettävissänne, rouva."
"Tehkää sitten hyvin ja istukaa. Tahtoisin hiukan puhutella pehtoria."
"Mutta jos nyt syntyy suuri neuvottelu", kamreeri sanoi, "niin
sallit meidän varmaankin sytyttää rauhanpiippu? Tupakoitsijat
ajattelevat paremmin sikari suussa." Ja niin sanoen hän ojensi minulle
sikarikotelonsa.
"Ei mitenkään, herra kamreeri..."
"Minua ei vaivaa sikarinsavu -- olen tottunut siihen", kiirehti
kapteeninrouva sanomaan, kun hän huomasi säikähtyneen katseeni.
Pelkäsin näyttäväni liian hienolta, jos yhä olisin evännyt, ja sytytin
sentähden sikarini.
"Serkkuni Svennberg kertoi minulle pari päivää sitten keskustelusta,
joka oli hänen ja pehtorin välillä maatilasta ja missä pehtori oli
lausunut sen omituisen väitteen -- että Siltalan taloudenhoito olisi
kovin heikolla kannalla."
"Jokainen agronomi voi vahvistaa sen."
"Mutta minä en voi käsittää sitä. Me elämme mielestäni täällä niin
yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti kuin mahdollista -- eräs henkilö
on muun muassa tahtonut salaa viitata, että täällä vaaditaan aivan
liiallista yksinkertaisuutta."
"En ainakaan minä -- minun olisi pitänyt hankkia useita palvelijoita
voidakseni kestitä niitä asujajoukkoja, joita huoneissani on pidetty."
Kamreeri purskahti nauruun.
"Ja minä luulen, ettei teillekään, rouva, jää paljoa Siltalasta, kun
kaikki täällä olette ruokkinut ja ravinnut."
"Mutta vähemmällä väellä ei tilaa voisi hoitaa. Ajatelkaa ettemme
täällä salolla koskaan voi odottaa satunnaista apua, jota lähellä
kaupunkia asuvat milloin tahansa saavat. Ja näinkin on vaikeata
elonaikana..."
"Juuri siksi, että eletään liian -- yksinkertaisesti ja
vanhanaikaisesti."
"Pehtori tarkottaa, että ihmisvoima olisi vaihdettava koneisiin?"
"Niin -- tietenkin."
"Mutta minä vihaan koneita, ne karkottavat kaiken runollisuuden
elämästä."
"Vahinko kävisi varmaankin kohtuulliseksi -- runollisuus, jota
päivätyöläisemme ylläpitäisivät, ei olisi missään tapauksessa
suur'arvoinen."
Hän katseli hetkisen pitkään minua, ja kamreeri virkkoi: "ei hullummin
sanottu".
"Mutta joka tapauksessa myöntänee kai kapteeninrouva, että maanviljelys
auratta on mahdotonta -- ja minä en ole löytänyt ainoatakaan
kunnollista auraa Siltalasta."
"Pehtori tarkottaa noita rumia teräsauroja, jotka eniten muistuttavat
höyrylaivanpropelleja?"
"Niin, niitä teräsauroja, joilla voi kääntää maan hyväksi ja valmistaa
sen kylvöä varten."
"Sen voi myös tehdä meidänkin auroillamme -- ainakin esi-isämme tekivät
sen."
"Te ette voi, rouva, kyntää maata noilla vanhoilla auroilla."
"Ihmeellinen väite -- pehtorihan näkee itse, että täällä kynnetään joka
päivä."
"Sentähden voin puhuakkin niin varmasti. Täällä, suoraan sanoen,
tehdään tarpeetonta työtä. Ruokamulta, joka on löyhää, ohutta ja
tyhjiin imettyä, vaotaan vuosi vuodelta, lannotetaan ja kylvetään
-- mutta lopulta se on imetty tyhjiin sittenkin. Mutta pohjaan sen
alla ei ole kuitenkaan koskettu siitä kuin maailma luotiin, ja se
on niin kovana ja sullottuna, ettei mikään kosteus, ilma tai juuret
voi tunkeutua siihen. Eikä ruokamultaa ole koskaan käännetty, se ei
ole milloinkaan saanut voimanlisäystä emämaasta ollen yhdistettynä
pohjaan. Sitä eivät kapteeninrouvan aurat voi tehdä. Ja samoinkuin
aurain, on myös jyrästen, äesten ja kaikkien laita. Tämä ei kelpaa.
Kapteeninrouva sanoi, että kivet ovat saaneet olla pelloilla siksi
että pellot kuivettuvat. Mutta kivistä ei mitään satoa saada, eivätkä
ne kosteuttakaan anna. Vika on syvemmällä -- vika on työaseissa ja
menettelytavassa."
Seurasi hetken äänettömyys.
"Mutta nuo työaseet tulisivat kalliiksi", virkkoi kamreeri. "Sadon
mahdollinen lisäys menisi rahojen korkoihin."
"Työaseet eivät vie -- ne antavat rahaa."
"Mahdollisesti ehkä tiloilla, joista asemansa puolesta voi edullisesti
myödä joukon maantuotteita", sanoi kapteeninrouva. "Siltalasta emme voi
muuta myödä kuin voita ja halkoja."
"Ja tulot voista ja haloista tekee ainoastaan noin kahdeksan,
yhdeksäntuhatta markkaa vuodessa, s.o. osapuilleen se mikä menee
ulostekoihin, palkkoihin ja vaatteisiin."
"Niin, mutta eihän pehtori koskaan toivone, että millään työaseilla
voitaisiin kohottaa satoa niin suureksi, että voisimme lähettää viljaa
maasta", väitti kapteeninrouva terävästi.
"Sitä en ole ajatellut."
"Ja rahat uusien työkalujen ostoon olisi lainattavat -- ja silloin
saisimme korkoja maksettavaksemme."
"Ei, älkää koskaan lainatko rahaa", minä huudahtin.
"Silloin täytyy myös työkalujen ja koneitten jäädä ostamatta."
"Miksi niin? Jokaisella talonpojallahan on varaa ostaa työkaluja."
"Mutta minulla ei ole", hän vastasi.
Minä nauroin -- tahallani hiukan äänekkäästi.
"Kapteeninrouvan tulee vaan käskeä -- ja kaikki on hankittu lyhyessä
ajassa."
"Ilman lainaa?"
"Tietysti ilman lainaa: Älkää koskaan lainatko ilman pakkoa."
"Olisi hauskaa tietää, miten pehtori silloin aikoo menetellä?"
"Minä aion -- koska maitoa ei voi edukkaasti myödä ja kermanvientikin
tuskin tulisi kannattamaan -- pitää maitokammarilleni riittävänä --
sanokaamme vaikka kolmekymmentä hyvää lehmää."
"Ja äskenhän oli mielestänne -- tuo miltei ainoa -- tulolähteemme,
voinhinta, liian pieni."
"Tietenkin -- juuri senvuoksi."
"Mutta kolmeakymmentä lehmää pitäen se ihan häviäisi. Ja sitäpaitsi --
jos suurella karjalla en kykenisi hankkimaan koneita, miten pystyisin
siihen pienellä? Muutamia karjakkoja vähemmän -- ei se paljon menojani
vähentäisi."
"Koska kapteeninrouva kaikkein vähimmässä määrässä saisi
sataviisikymmentä markkaa jokaisesta lehmästä, jonka möisitte
-- niin kahdestasadastaviidestäkymmenestä lehmästä saisitte
kolmekymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa. Niillä kapteeninrouva
saisi kaikki työaseet ja koneet, ja vieläpä jäisi tarpeen varalle sievä
säästökin -- eikä sitäpaitsi suuren karjakkojoukon palkka ja elatus ole
niinkään vähäpätöinen asia ja aika summan tekevät ne heinätkin, jotka
menevät noiden kahdensadanviidenkymmenen lehmän hoitoon -- sillä heiniä
saattaa lähettää pitkät matkat ja myödä milloin tahansa -- milloin
myöjä vaan pitää paraimpana ja mukavimpana."
"Hyvä -- otaksukaammepa että silloin saisin heinistä jotenkin saman
hinnan, minkä nyt saan voista. Mutta maatila tarvitsee peltonsa joka
tapauksessa -- millä pehtori lannottaisi ne, jos karja miltei kokonaan
poistettaisiin -- puhumattakaan siitä, miten kolkoksi ja tyhjäksi elämä
täällä kävisi, kun ei enää kuuluisi karjankelloja."
"Jälellejääneiden lehmäin kaulaanhan voisi ripustaa pari kolme", sanoin
nauraen. "Mutta mitä peltojen lannotukseen tulee niin -- se on aivan
samaa kuin arkkitehti tahtoisi rakentaa kirkon alkaen torninhuipusta;
silloinhan kaikki luhistuisi, vaikkapa piirustukset ja suunnitelmat
eivät koskaan olisi olleet niin järjelliset. Minun täytyy esittää
ajatukseni kokonaisuudessaan -- jos kellorakenne tahdotaan käymään, ei
saa yksikään pyörä unohtua."
"No -- esittäkää sitten koko suunnitelmanne."
"Vähentäisin vähitellen karjan, väen ja kylvön mahdollisimman pieneksi
ja sensijaan alkaisin yhä enemmän kylvää heinänsiementä, sillä heinät
ovat, kuten sanottu, käypää tavaraa, jota saattaa halvalla kulettaa
pitkiä matkoja ja niittotyö käy paljon huokeammaksi kuin peltotyö.
Olen osapuilleen laskenut, että kolmen vuoden kuluttua voidaan korjata
sataviisikymmentätuhatta leiviskää heiniä noin kolmannella osalla tilan
nykyisestä väestä. Se tuottaisi vuodessa, jos laskemme kaksikymmentä
penniä leiviskältä, kolmekymmentätuhatta markkaa elantotarpeita
lukuunottamatta. Loput viljelyksessä olevat pellot kyllä elättäisivät
sen väen, minkä täällä tarvitsen."
"Pehtorin laskun täytyy olla väärä", puuttui kamreeri puheeseen.
"Sellaiset tulothan vastaisivat jo yksinään puolen miljonan korkoja --
ja eräässä arviossa, jonka Lind pani toimeen vähää ennen kuolemaansa,
arvosteltiin Siltala kaikkineen ainoastaan viiteensataantuhanteen."
"Saanko luvan kysyä kuka toimitti arvioimisen?"
"Kihlakunnanoikeus."
"Vai niin -- pankkiarvioiminen! Minä puolestani arvioisin Siltalan
puoleentoista miljonaan."
"Puoleentoista miljonaan!" huudahtivat sekä kapteeninrouva että
kamreeri.
"Onko pehtori tehnyt sellaisen arvion kirjallisesti?" kysyi
kapteeninrouva senjälkeen.
"Olen -- oman suunnitelmani mukaisesta sadosta -- huvin vuoksi
valmistin osapuilleen vertailevan taulun nykyisten ja järjellisesti
ajateltavain tulojen suhteen."
"Olisiko pehtorilla mitään sitä vastaan, että minä saisin sen haltuuni
ja esittäisin sen jollekin asiantuntijalle?"
"Ei, ei mitenkään -- suurin iloni olisi, jos jotenkin voisin palvella
rouvaa."
"Pyydän sitten yhden henkilön tulemaan jonakin päivänä tänne
tarkastelemaan arvioitanne -- henkilön, joka täysin kykenee siihen.
Mutta pyydän että pehtori vastaiseksi pitää salassa nämä arviot -- ne
voisivat tuottaa minulle tavattomia ikävyyksiä, jos tulisivat tietoon
ja huomattaisiin sitten vääriksi."
No niin, paria päivää myöhemmin ajoi tänne vanha, harmaapäinen
retkale -- otaksun että juuri kapteeni Lind-vainajan moinen -- tämän
nimi oli Lönneberg, ja puolustinpa miten tahansa suunnitelmiani ja
mielipiteitäni, häneen ei pystynyt järjen hitunenkaan. Typeryyksiä,
typeryyksiä! -- mitään muuta hän ei sanonut. Ja näeppäs -- sentähden
olen nyt "huimapäinen yrittelijä".
Hyvää yötä.
_Polle_.