Siltala, 25 p:nä kesäk.
_Rakas veli!_
Olen vihdoinkin muuttanut omiin huoneisiini -- jotka nyt ovat hyvin
hauskat. Huonekalupyyntöni oli sangen vaatimaton. Jotakuinkin
tämäntapainen:
Vuode välttämättömine makuuvaatteineen. Pesukaappi astioineen.
Jonkunlainen vaatepidin. Säiliö pesuvaatteita varten. Jotain
jolla kirjottaa. Jotain jolla istua. Muutamia räsymattoja. Hiukan
valoa pimeän aikana ja jonkinmoista ikkunanpeitettä silloin.
Vesikarahviini ja lasi.
Mutta mitäs luulet, että sain? Sain -- aivan siistejä, verhoiltuja
huonekaluja, vaatekaapin, piirongin, jotenkin hyvän rautasängyn
hyvine makuuvaatteineen, kuvastimen, paremman kirjotuspöydän kuin
kapteenivainaan huoneessa, sitäpaitsi korttipöydän, pari pienempää
pöytää, kartiineja ja akuttimia, tosin hiukan kuluneen, mutta kuitenkin
ehyen maton paitsi kapeita lattiamattoja -- sanalla sanoen täydellisen
pikkukodin. Alkaisivatko ajatukset minusta muuttua? Kapteeninrouvan
käytöksessä en ainakaan voi havaita mitään vaihdosta.
Sillä kun kiirehdin häntä kiittämään, sittenkun kaikki oli saatu
järjestykseen, kysyi hän -- tietysti teeskennelläkseen ettei minusta
suinkaan välittänyt -- hyvin ihmeissään minkävuoksi minä kiittelin.
"Niistä kodikkaista huonekaluista, jotka kapteeninrouva on minulle
antanut."
"Niistä pehtori saa kiittää Ottiliaa (taloudenhoitajatar) -- minulla
ei ole siinä mitään ansiota. Annoin pehtorin luettelon hänelle,
ja hän on valinnut tavarat. Kuitenkin, jos pehtorin huoneet nyt
ovat järjestyksessä, niin tahdon itse tulla vakuutetuksi niiden
asumakunnosta. Pehtori voinee saattaa minut sinne nyt?"
Minä kumarsin, vetäytyen syrjään että hän pääsisi menemään. Ja niin
lähdimme -- hän kulkien edellä, minä nöyränä pari askelta jälessä -- ja
tarkastelimme pehtorin huoneuston.
"Oh -- niin somaa!" huudahti kapteeninrouva vasten tahtoaan.
"Eikö totta, rouva -- sangen edullinen muutos."
Sillä luonnollisesti tuo suuri muutos sai aikaan hänen huudahtuksensa;
hänestä oli huone hämmästyttävän soma, juuri sentähden ettei se koskaan
voinut tulla oikein somaksi, sen välikatto kun, joka lepäsi hirsillä,
oli matalalla ja huoneessa oli ainoastaan kaksi ikkunaa -- takaseinällä
ei ole yhtään. Olin siksi asettanut sille jumalattoman pitkän,
vanhanaikaisen makuusohvan, pari tuolia ja kauimmaksi nurkkaan kaapin.
Keskelle suurta tupaa, jonka toisessa päässä, kuistin- ja kammarinoven
välissä oli tavattoman suuri liesi ja toisessa päässä päätyikkuna, olin
asettanut korttipöydän ja sen ääreen ne kaksi nojatuolia, jotka olivat
seuranneet makuusohvaa. Pöydällä oli se vähäinen kirjallisuus, jonka
olin ottanut myötäni. Päätyikkunan luona, josta näki päärakennuksen
ja etenkin kapteenivainaan huoneen, oli kirjotuspöytä. Muutamia
tuolia oli vielä huonekaluina, ja pari tilkkumattoa muodosti käytäviä
valkealle lattialle. Huomaat, ettei tällaisesta ylellisyydestä vielä
olisi kannattanut huudahtaa -- vaikkakin huone siistittynä, uutimet
ikkunoilla, teki hyvin hauskan vaikutuksen.
Hän kiersi lieden ja katsoi huoneeseen. Se on pieni, ja sen ainoa
ikkuna on syvällä olevaa lahdenperukkaa kohti sekä -- sen takana --
peltoja ja metsiä. Vuoteeni eteen olin levittänyt maton, joka peitti
lähimailta kaiken paljaan lattian. Muuten siellä oli ainoastaan
piironki nuottipitimineni, joihin hän etenkin näytti kiinnittäneen
huomionsa, pieni pöytä vuoteen vieressä, toinen ikkunan luona, muutamia
tuoleja ja pesukaappi -- siis aivan yksinkertaista.
Valitettavasti kyllä ei itse voi tulla yhtä yksinkertaiseksi kun
ympäristö on -- eksyin jälleen osastani, tai oikeammin näyttelin
väärin. Kun hän kammaria katseltuaan kääntyi, lausuin hymyillen, tehden
pienen kumarruksen ja sulavan liikkeen osottaen nojatuoleja:
"Kapteeninrouva suonee minun pyytää, ettei lastenrauha häiriintyisi
matalan kattoni alla."
Hän tuijotti minuun hetkisen, aivan kun olisi luullut että kadotin
järkeni. Hänen pehtorinsa uskalsi noin ritarillisesti käskeä häntä
istumaan -- kanssaan ja luonaan! Helakka puna levisi hänen kasvoilleen.
Kuitenkin hän tointui pian.
"Onko pehtori nainut mies?" kysyi hän hyvin ihmeissään.
Tunsin suuttuvani. Tuo oli jo hiukan liiallista ylpeyttä. Vaikkapa
olisin ollut kuka tahansa, oli minulla tietenkin oikeus kotonani käskeä
vieraitani istumaan. Vastasin sentähden kylmästi:
"En, toinen puoliskoni on varmaan eksynyt -- oli tietenkin kaunis ja
heitti minut turhan kullan takia. En ole enää voinut löytää häntä."
"Sitten en voi käsittää, että häiritsisin mitään lastenrauhaa, jos
lähtisin istumatta. Muuten ovat huoneet minusta nyt aivan sievät --
niin että jos pehtori ei ole aivan hemmoteltu, saatan ehkä toivoa, että
pehtori tästälähin valittamatta tulee viihtymään Siltalassa."
"En tiedä koskaan valittaneeni. Jos en täällä olisi saanut kattoa
ylleni, niin olisin sen saanut jossain muualla -- maailmahan on
suuri ja minusta on jotenkin yhdentekevää, missä asun. Mutta olkaa
vakuutettu, rouva, missä tahansa oikeutetuista muistutuksista pannaan
pahaksi tai ei välitetä niistä, siellä on johto huono ja kaikki käy
hullusti -- isännän vahingoksi. Kuitenkin minä vaikenen. En enää
häiritse kapteeninrouvan rauhaa."
"Vaikenette -- mistä?"
"Valituksista, jotka koskevat epäkohtia Siltalassa."
"Sitä en suinkaan toivo -- jätän ainoastaan itselleni päätösvallan,
sittenkun olen tutkinut asian."
Ja niin hän lähti, vihaisena taasen. Paljoa ei hänen armonsa kärsi.
Viime keskiviikkona minulla oli tilaisuus hiukan pistellä häntä, jota
hän mahdillaan ei voinut välttää kuten ennen.
Ajoin eräälle niemelle, josta olen puhunut, missä korjattiin yhtä
latoa ja valitsin suorimman ja hauskimman tien puiston kautta. Kuljin
kumarassa laulaa hyräillen ja tapani mukaan sivallellen käytävien
vieressä olevaa ruohostoa ratsupiiskallani. Silloin näin molemmat
naiset äkkiä edessäni eräässä tienkäänteessä. Tervehdin ja olin jo
ennättänyt muutamia askelia ohi, kun kapteeninrouva huusi: "Kuulkaa --
pehtori!"
Minä käännyin.
"Onko pehtori ollut näkötornissa?"
"En, siellä en ole ollut."
"Me olimme menossa sinne, mutta portaat natisivat niin, että pidimme
parhaana jättää se tekemättä. Ehkä pehtori olisi hyvä ja tarkastaisi
niitä ja sanoisi meille, uskaltaisimmeko nousta?"
Se ei ollut minulle erittäin mieluista, sillä pyörrytykseni takia
pelkään itsekkin hiukan tuollaisia ilmamatkoja vallankin kun portaiden
ja aitausten kestävyyttä voi epäillä. Mutt'en voinut vastata muuta kuin
myöntäen ja seurata heitä näkötornille.
Kapteeninrouva tietysti heti astui edelle, mutta kamreerinrouva näytti
ainoastaan empien käyvän hänen rinnallaan saadakseen minut näyttelemään
palvelijan osaa. Jo muutamia askelia noustuamme pysähtyi hänkin ja
sanoi kääntyen puoleeni:
"Pehtori on täydellisesti vallottanut sekä äitini että tyttäreni."
Hän kulki nyt rinnallani, mutta kapteeninrouva yhä kävi paria askelta
edellämme.
"Aivan ansiottani -- jos asia niin on."
"En tiedä -- äitini kiittelee teitä mitä hupaisimmasta kalamatkasta ja
tyttäreni mieluimmin asettuisi luoksenne asumaan."
"Hän on niin herttainen -- pikku Elsa -- puhuessaan lainasanoja."
"Puhuessaan lainasanojaan?"
"Niin -- hän puhuu lauseen niin säntillisesti loppuun ja käyttää aina
viimeksi kuulemiaan sanoja. Yhtenä päivänä, kun estin häntä kapuamasta
katolle, sanoi hän tietävänsä, että minä olen huimapäinen yrittelijä,
ja kun täällä puistossa neuvoin, ettei hän poistuisi yksinään niin
kauaksi talosta -- ajatteleppa nyt että olisin ryöväri, sanoin -- niin
hän vastasi, ettei pelkää ihmisiä, jotka kuvittelevat jotain olevansa,
niin teki hänkin."
Kamreerinrouva nauroi. Mutta kapteeninrouvan niska kävi punasemmaksi ja
hän kumartui ja poimi jotain tienvierestä.
Yhdessä kohden me kuitenkin, kapteeninrouva ja minä ihailemme tai
ainakin hyväksymme toisemme -- pysyen asianomaisen etäällä toisistamme.
Tarkotan soittoa. Kuulijoinani ei ole enää ainoastaan Miina ja Liina,
nyt kun ikkunani viettävät kartanoa kohti. Pikku Elsa rientää heti
luokseni kun kuulee huiluni sävelet, jos hän ei ole vielä käynyt
levolle, ja usein tulevat myöskin Viivan ja Kalle. Täällä sisämaassa
täytyy nimittäin tavattoman kuumuuden takia aukaista ikkunat, heti
kun iltaviileä on joutunut, ja siten en voi estää huiluani kuulumasta
päärakennukseen, missä muutkin näyttävät kuuntelevan kun puhallan.
Yhtenä iltana kuulin Kallen äkkiä huutavan portailta sisälle: "nyt hän
soittaa taasen!" -- ja kohta herrasväki kokoontui kuistille. Erään
toisen kerran kysyi pikku Elsa ihaillessaan huiluni hopeaheloja ja
läppiä, miten minä olen voinut ottaa niin "hienoa esitystä" myötäni
tänne maalle ja selitti kysymysteni johdosta, että sekä äiti ja
Lilli-täti ovat sanoneet ettei voisi uskoa saavansa täällä maalla
kuulla niin hienoa esitystä.
Minä taasen olen usein seisonut kauan tiellä, joka kiertää puutarhaa,
ja ihaillut hänen soittoaan -- tiedän nyt että se on ollut hän, joka
soittaa. Vastasin kohteliaisuuden kohteliaisuudella. Kun pikku Elsa
ilmaisi, että soittaja oli Lilli-täti, sanoin minä, vakuutettuna siitä
että hän myös toisi uusia lausuntoja, että Lilli-tädillä oli "aivan
mainio kosketustaito". Seuraavana päivänä sain tietää että hän vei sen
oikein perille, kun pikku Elsa kysyi, oliko hyvin pahaa jos on mainio
kosketustaito.
"Ei, eihän toki. Miksi sitä kysyt?"
"Kun Lilli-täti punastui niin hirveästi kun sanoin sen hänelle."
Ajatteles sitä ylpeyttä! Punastua sentähden, että alhaisempi uskaltaa
arvostella hänen soittoaan!
No niin -- Herra varjelkoon! Se ei kuulu minuun.
Muuten lopetan nyt tähän, koska minulla on vielä tehtävänä suuri työ
illalla -- joka on tänään vaivaloista ja käy vielä vaivaloisemmaksi
tulevaisuudessa.
Aion nimittäin jälleen ajella partani, en tietysti siksi että kävisin
koreammaksi mieheksi -- se tuskin täällä salolla hyödyttäisi -- vaan
tuon kirotun kuumuuden tähden.