Siltala, 11 p:nä kesäk.
_Rakas veli!_
Olen nyt tehnyt tuttavuutta kapteeninrouvan vieraiden kanssa. Heitä on
eräs vanha täti, leskiruustinna Hanell, tämän tytär, kamreerinrouva
Svennberg, ja vävy, kamreeri Svennberg, sekä heidän lapsensa
kolmetoistavuotias Kalle, yhdeksänvuotias Viivan, ja viidenvuotias Elsa.
Mutta ennenkuin rupean kertomaan kohtauksiani näiden henkilöiden
kanssa, tahdon hiukan jatkaa siitä, mihin viimekirjeeni lopetin.
Seuraavana aamuna senjälkeen kuin kapteeninrouva oli saanut
konttokirjan, kutsuttiin minua jälleen hänen luokseen.
"Luulen", hän sanoi, "ymmärtäväni -- ainakin jotakuinkin -- tämän
kirjanpidon enkä ole havainnut sen olevan edellistä kehnomman muussa
kuin että tämä on pitempi ja monimutkaisempi. Mutta jos pehtori tahtoo
tämän suuremman vaivan tehdäkseen, ei minulla ole mitään sitä vastaan
-- ei ainakaan vastaiseksi -- sillä tilaisuuden sattuessa tutkin sitä
tarkemmin ja ehkä voin silloin pyytää joitakuita selvityksiä. Kerran
viikossa saa pehtori tuoda kirjan tänne, niin että voin nähdä joka
viikon kirjanpidon erikseen. Mutta yhteen asiaan -- tai oikeammin
kahteen -- olen kiinnittänyt huomioni. Olen tilusten joukosta turhaan
etsinyt niin tärkeätä osaa kuin puutarhaa ja rakennuksista parasta --
päärakennusta."
Miten älykäs nainen hän on! Olin jättänyt ne pois piikittääkseni
juuri häntä, mutta tuskinpa olin toivonut, että hän olisi niin
perusteellisesti syventynyt suunnitelmaan huomatakseen puutteen.
"Se johtuu siitä", vastasin, "ettei valtani, kapteeninrouvan
nimenomaisten määräysten mukaan, ulottunut taloon. Katsoin sentähden
ettei minun tarvinnut ottaa tileihini päärakennusta ja puutarhaa."
"Aivan oikein, siellä ei pehtorilla ole sananvaltaa. Mutta jos
kirjanpitonne tulee kuvaamaan, mihin se pyrkii, koko tilan
taloudenhoitoa, niin pitänee kaikkien tulojen ja menojen löytyä
konttokirjassa, siis myös puutarhan jotakuinkin tärkeät tulot ja
mahdolliset menot päärakennuksesta."
"Aivan niin -- mutta siihen vaadittaisiin..." ajattelin sanoa
molemminpuolista luottamusta, mutta muutin mieltäni ja jatkoin: "enhän
missään tapauksessa voi tarkoin määrätä puutarhan tuloja, jotka menevät
suoraan keittiöön."
"Mutta koska täydellinen kirjanpito olisi toivottavissa, niin
saataisiinhan nuo tiedot joka kerta kuin pehtori tuo kirjan minulle.
Taloudenhoitajattarenihan voisi panna muistiin koko viikkoisen
puutarhan sadon ja se voitaisiin merkitä silloin kirjaan."
Hän oli siis, vaikkei tahtonut myöntää sitä, yhdessä ainoassa illassa
perehtynyt ajatukseeni, joka oli hänelle ollut aivan uusi! Ja vielä
enemmän, etenkin naiselta, hän oli havainnut tuon tarkan kirjanpidon
hyödyn.
Niin ajattelin silloin, mutta etempänä huomaat, että ihailuni oli
hiukan liiallinen.
Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä aurinkoisena, hyvin lämpimänä
päivänä seisoessani niityllä, näin äkkiä Kallen ja Viivanin juoksevan
voimainsa takaa minua kohti. Sentähden he luonnollisesti olivat niin
hengästyksissään, etteivät perillä tahtoneet saada sanaakaan suustaan.
"Pehtorin pitäisi..." alotti toinen.
"Lilli-täti..." läähätti toinen.
"Pitääkö minun kapteeninrouvan luo?" kysyin.
"Ei -- ei -- uimahuone..."
"Herra hallitkoon", huusin, "onko sattunut tapaturma..." ja niin aloin
minä vuorostani juosta.
Mutta silloin kuulin heidän huutavan: "Ei, ei, ei!" Pysähdyin: "Mitä
Herran tähden se sitten on?"
"Lilli-täti pyysi meidän sanomaan, että pehtori asettaisi uimahuoneen
kuntoon", sai Kalle nyt sanotuksi.
"Ja hän sanoi, että pehtori tekisi sen nyt heti", lisäsi Viivan.
Äkkiä muistui lapsuusaika mieleeni. Miten ensi lumen tultua kaipasi
rekiretkeä! Miten ensimäisenä kuumana kesäpäivänä kaipasi aaltoihin!
"Vai niin -- hyvä, hyvä -- sitten lähdemme heti", sanoin. Tavattoman
korkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön
kelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.
Parin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta,
näytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan
sujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian
innostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin
näin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin
sisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.
"Elsa! Hoi!" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli
ympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen
ja kivien.
"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?" kysäsin pienokaiselta.
"Etkö pelkää susia ja karhuja?"
"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja."
"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut
ryöväri?"
"Miten hauskaa -- ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina
kuvittelee jotain olevansa -- siitä minä pidän, samoin teen minäkin."
"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?"
"Tiedän -- siksi että Lilli-täti niin sanoi."
Oi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!
En tahtonut kuitenkaan antaa hänen jatkaa matkaansa, sillä hän olisi
mahdollisesti voinut upota jollain rannalla -- ne ovat enimmäkseen
tavattoman äkkijyrkkiä ja syviä -- vaan vein pienokaisen myötäni kotia.
Ja siten tutustuin äitiin, joka oli etsinyt lasta ja kiitti minua siitä
että olin ottanut vaaria pienokaisesta.
Kamreerin kohtasin taas seuraavalla tavalla.
Kuljin erästä pellonpiennarta pitkin katsellen kasvua. Silloin kuulin
äkkiä metsästä hakkuuta, mutta se ei ollut mitään kunnon hakkaamista,
vaan salaista, heikkoa ja katkonaista -- varmaan salahakkaaja. Täällä
oli nyt arvatenkin ennen saanut tapahtua mitä tahansa. Mutta niinkauan
kuin minä olin tilan pehtori, ei epäjärjestystä kärsittäisi.
Aloin sentähden varovasti hiipien ryömiä viidakon ja pensaston läpi
metsänlaidassa sisälle metsään, ääntä seuraten, ja huomasin pian että
kamreeri, takki ja liivit heitettynä yltä ja kasvot hiessä, punasena
ja huohottaen vuoleskeli nuorta koivua pienoisella kirveellä --
sellaisella, joita tapaa olla herrasmiesten työkalulaatikossa. Kovissa
ponnistuksissaan ei hän varmaankaan ollut huomannut tuloani, mutta kun
hän milloin tahansa saattoi nostaa katseensa ja havaita minut, jos
kääntäisin selkäni, täytyi minun käydä hänen luokseen.
"Huomenta, herra kamreeri."
"Kah -- huomenta, pehtori!"
"Olin ottamaisillani kamreerin kiinni metsänhaaskuusta."
"Ottakaa sitten kiinni -- edes kädestäni", pisti hän pilojaan ojentaen
sen minulle. "Haeskelen tässä muutamia ongenvapoja itselleni."
Katsahdin koivua. Runko oli kaksi tuumaa vahva ja puu oli sitäpaitsi
käyrä.
"Tuosta puusta koituu kamreerille paljon vaivaa, ennenkuin siitä
ongenvapa sukeutuu."
"Vaivannäköähän juuri tahdon. Hiukan lihasponnistuksia, ymmärtääkö
pehtori. Me kaupunkilaiset olemme vaan puol'ihmisiä, luonnottomia
olentoja, huonontuneet nukiksi, joilla on aivot -- kurjia, kuihtuneita
kamaritaimia, varustettuina elimillä, jotka eivät palvele vaan
kiusaavat meitä. Sen tuntee aina kaksin verroin voimakkaammin, kun
hetkeksi pääsee tuosta kirotusta sivistyksestä luonnon helmaan --
etenkin kun luonto on niin alkuperäinen ja koskematon kuin täällä
Siltalassa."
"Niinpä kyllä -- olen tuon puheen kuullut ennenkin, mutta uskon,
että useimmissa tapauksissa kaupunkilaiset kieltäytyisivät kuitenkin
viettämästä pitempää aikaa, etenkin talvea, näin luonnon helmassa,
kaukana tasaisista jalkakäytävistä, valaistuista kaduista, vereksistä
uutisista, teattereista, konserteista ja klubeista. He antavat lopulta
kuitenkin suuremman arvon älylliselle kuin luonnonelämälle, vaikkakin
se elettäisiin ruumiillisten voimain kustannuksella."
"Mutta se on väärin -- väärin. Sentähden filosofia käy päin honkia,
sentähden meillä on ollut Hartmannit ja Nietzschet, heikontunut ruumis
ei voi kantaa ylensuuria aivoja, sisäinen järki käy järjettömyydeksi --
mens sana in corpore sano! Mutta antakaa anteeksi -- unohdan aivan että
pehtorilla on ollut hyödyllisempääkin työtä maailmassa kuin latinan ja
filosofian luku. Oi, te ette tiedä, te maalaisihmiset, miten onnellisia
te olette, kun teillä on vapaa taivas ja hyvä Jumalanne!"
En tahtonut jatkaa tätä keskustelua, missä ehdottomasti olisin antanut
ilmi itseni, vaan sanoin:
"Olipa miten tahansa, niin en luule kamreerin koskaan saavan tuosta
mieleistään ongenvapaa. Jos kamreerilla ei olisi pientä kävelyretkeä
vastaan mitään, niin voisin näyttää viidakon, mistä saisi todella hyviä
vapoja."
"Kävelyä vastaan -- ei päinvastoin! Lähtekäämme! En ajattele muuta kuin
kuleksia ympäri täällä. Täällä se maksaakin vaivan, eikö totta -- onko
pehtori milloinkaan nähnyt ihanampaa tilaa kuin tämän Siltalan?"
"Jos kamreeri tarkottaa luonnon ihanuutta, niin täytyyhän myöntää, että
tuskin voi löytää tämän jylhempää. Mutta itse tila on huonoimpia mitä
olen nähnyt."
Hän töllisteli ihmetyksestä.
"Siltala?!"
"Juuri niin -- tuntuuhan ihan siltä kuin tila olisi viljelemättömänä,
tai ettei viljelykseen pantaisi mitään huolta, vaan leikittäisiin
maanviljelystä."
"Vai niin, pehtori tahtoisi saada täällä toimeen 'voimaperäisen'
maanviljelyksen -- menkää nyt jo, jättäkää meidät rauhaan!
Voimaperäinen maanviljelys riistää myös heti kaiken rauhan ja onnen
ihmisiltä. Yhtä hyvin voitte sitten heti muuttaa kaupunkiin. Esi-isämme
olivat onnellisia ihmisiä -- miksi? Siksi, että he elivät elämän,
mutteivät huolineet ärsyttää sitä. Tähänasti on elämää ärsytetty
ainoastaan kaupungeissa. Mutta kansan suuret joukot eivät ole
tienneet mitään liiasta kiihotuksesta, hermostumisesta, noista tuon
ahdistavan kilpailun pääsemättömistä seuraajista. Nyt se valitettavasti
alkaa maaseudullakin. Sensijaan että eläisi tyytyväisenä kiittäen
Jumalaa siitä minkä maa tuottaa, kiusaa maanviljelijä itseään yötä
päivää kautta vuoden laskemalla, arvioimalla, tuumiskelemalla --
ja käy pian yhtä hermostuneeksi kuin me kaupunkilaisetkin. Mistä
sitten saadaan tarvittavat voimat, terveys ja onni? Ei, enhän minä
vastusta hyödyllisiä parannuksia, sellaisia kuin esim. pehtorin uutta
kirjanpitoa -- oh, senjohdosta saan lausua kiitokseni pehtorille..."
"Vai niin, herra kamreerilla on ollut tilaisuus nähdä se?"
"On, Lilli-serkku -- kutsun häntä serkuksi, vaikka hän oikeastaan
on vaimoni serkku -- kysyi minulta neuvoja. Niin, todella minun
täytyy lausua pehtorille kiitokseni tuon mestarityön johdosta. En
olisi milloinkaan uskonut, että maanviljelijä saisi sellaista aikaan
kirjanpidon alalla -- vai ovatko tuollaiset kirjat jo tavallisia joka
tilalla?"
Ei se siis ollut kapteeninrouva itse, joka oli huomannut kirjanpitoni
edut!
"Mutta jos kamreeri nyt myöntää, että hyödyllisiä parannuksia on
saatava aikaan -- miksi sitten vastustaa runsaampaa satoa vähemmällä
työllä?"
"Milloinka sellaista olisin vastustanut?"
"Silloinkun kamreeri tuomitsi voimaperäisen maanviljelyksen."
"Te tahdotte väittää, että se vaatisi vähemmän työtä?"
"Tietenkin, vähemmän työvoimaa, mutta enemmän järkeä. Kapteeninrouva
esimerkiksi korjaa -- senmukaan mitä tuosta muistikirjasta olen
käsittänyt, jota täällä on pidetty, noin viisikymmentätuhatta leiviskää
heiniä kuudensadan miehen ja yhdeksänsadan naisen päivätyöllä.
Jotavastoin minä voisin täällä korjata kaksinverroin kolmensadan miehen
ja neljänsadan naisen päivätyöllä. Ja jotakuinkin samoin on asianlaita
kaikessa täällä Siltalassa."
"Loruja -- loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain
ihan ehdontahdoin suuria summia?"
"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta
vakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti
hoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään -- sanokaamme
vaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni
vähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan."
Hän tuijotti minuun.
"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö
todellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?"
"En, sitä en tarkottanut -- vaikkei edes sekään olisi niin aivan
mahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta,
joksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen
ja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin
viiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä."
Kamreeri näytti miettiväiseltä.
"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?"
"En, kapteeninrouva -- on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan
itse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi
toiseksi..."
No niin -- ja niin poispäin.
Vanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin
lähdin järvellä onkimaan -- se on sekä hupainen että kannattava askare
täällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina
kauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat
hauet -- järvi on hyvin kalarikas.
Soudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa
lahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan
läheltäni:
"Huomenta, huomenta!"
Katsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin,
ruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa.
Eukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin
tervehdykseen.
"Pehtorikin aikoo kalaan?"
"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko
ruustinnan onnistunut saada mitään?"
"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa
tuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan
toisemmoisen saaliin."
"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana
selällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni
perään..."
"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä -- ei, ei, se olisi ihan liikaa.
Mutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa
hetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä."
Astuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme...
Minun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun
soutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa,
vaan muutti sen suuntaa. "Ei kiitos", ei hän tarvinnut apua --
Hanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta,
niin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko
kunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin
onnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä
ystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja
mainiosta kalansaaliista.
Nyt olen siis jo kaikista kertonut. Huomaat ettei ole tiukkuutta
muualla kuin yhdellä taholla -- kaikki muut ovat tavallisia,
yksinkertaisia, teeskentelemättömiä luonteita.
Mutta itse Siltalasta en ole vielä lainkaan sinulle kertonut; en
tarkota taloudelliselta, vaan taiteelliselta kannalta. Ja kun kaikki
muut niin suuresti ylistelevät sen ihmeellistä kauneutta, niin
kannattanee sitä hiukan kuvailla.
Niin, tämä Siltala on oikukas, omituinen ja sentähden viehkeä
luonnonmuodostuma, se täytyy myöntää. Mutta miten kuvailla sanoin sitä,
josta näkemällä vain voi saada käsityksen? Turhalta tuntuisi, jos tässä
alkaisin ladella ääriviivoja ja värejä, jotka yksin kankaalla tekisivät
tarkotetun vaikutuksen.
Koetan myös kuvailla sinulle sitä alma materin kaistaletta, missä nyt
vietän aikaani.
Maatilan nimi, Siltala, johtuu siitä, että täällä on kymmenen siltaa --
ja valitettavasti kyllä ovat ne kaikki välttämättömiä. Sillä osa tilaa
on rakennettu niemille, joista muutamat ovat sangen suuria ja joita
erottaa toisistaan viisi syvää lahdelmaa, mitkä kaikki pistävät aina
taloon saakka. Ja koska joka kerta kun väen ja hevosten kanssa tahtoisi
toisella niemellä olevalta niityltä toiselle, olisi hyvin vaivaloista
kulkea tuota pitkää matkaa niemen kärestä talolle ja sieltä taasen
toisen niemen kärkeen ja luonto on niin järkevästi muodostanut, että
niemet lahdelmain suissa lähenevät hyvin toisiaan tai on suissa joku
saari, on nämä säteet yhdistetyt kehämäisellä tiellä siltain yli. Mutta
sitäpaitsi on keskellä lahdelmia saariryhmä ja muutamiin niistä vie
myös silta.
Nämä niemet ja saaret ovat yleensä sangen korkeita, rannat usein
äkkijyrkkiä ja särkyneitä, joita hymyilevän vihreät puut kattavat,
muodostaen paikka paikoin riippuvan lehtikaton toiselta rannalta
toiselle. Vedet taasen ovat miltei kaikkialla syviä, niin että aina
pelkään jonkun onnettomuuden sattuvan, sillä he sallivat pikku Elsankin
kuleksia ihmeen vapaasti ympäri ja jyrkänteet ovat, kuten sanoin, monin
paikoin ihan hirvittäviä -- minua kun usein pyörryttää, en uskalla edes
lähestyäkkään niitä.
Kuitenkin -- jatkan kuvaustani!
Keskimäisin niemistä -- särkynein, mutta kuitenkin lyhyin ja kapein,
jota kohti on päärakennuksen pohjoispääty -- on nähtävästi muinoin
ollut laitumena, siitä johtuu myös se, että ulkohuoneustot omettoineen
ja tallineen ovat herraskartanon ja järven välillä. Nyt tuo niemi on
jo pitkät ajat ollut puistona -- ja komea puisto se todellakin on.
Vanhoja, mahtavia koivuja, totisia synkeitä kuusia, ja niiden juurilla
vanamoita ja oravanmarjoja, sammaleisia, suuria kallionlohkareita ja
niiden lomissa hymyäviä, vihreitä ruohokenttiä -- kieloja, lehdokkeja,
talvikkeja, kämmenkukkia, kaikkia sikinsokin.
Talo on ison joukon korkeammalla. Selvästi on kukkula, jolle talo on
rakennettu, ollut geologisella ajalla saarena, vaikka vesi on nyt siksi
laskenut, että se on yhtynyt etelässä mantereeseen ja pohjoisessa
toisiin saariin -- siten ympäröi tuota kukkulaa nykyään syvä laakso
joka taholta. Kun lähenee puistosta tuon laakson yli taloa ja alkaa
nousta, täytyy kulkea ulkohuoneustojen, riihten, latojen, ometan,
tallin, karsinain, tupain, asuntojen, aittojen, vajain ohi -- joista
suuri osa on hyvin rappeutuneessa tilassa. Ja kun täten on ennättänyt
korkeimmille -- maitokammari ja rouva Strömmerin asunto oikealla ja
vasemmalla voudin, nykyään pehtorin asunto, jota paraikaan korjataan,
silloin myös seisoo ihan herraskartanon pohjoisten rappujen edessä.
Päärakennus lienee Kustaa III:nnen ajoilta -- matala kivijalka, sillä
matalat seinät ja niiden yllä korkea, musta kulmakatto, jonka katkaisee
keskeltä otsikko, ja sen ikkunarivi, missä kolme aina on rinnan,
jatkuu, lisänä mustassa katossa olevat taiteikkinat, talon kumpaankin
päätyyn asti, niin että talo tavallaan on kaksinkertainen, vaikkakin
ylin kerros, keskustaa lukuunottamatta, on muodostunut taitteista.
Myöhempää tekoa on arvatenkin lasiseinäinen kuisti, jonka yllä
kahdeksan paksua, pyöreätä, valkeaksimaalattua puupilaria kannattaa
parveketta niiden kolmen taiteikkunan alapuolella, joista keskimäinen
myös on ovena. Rakennuksen eteläpääty, samoinkuin pohjoinenkin, on
vanhanaikaista kukkatarhaa kohti -- korkeita penkereitä ja kaitoja
käytäviä pensaiden lomissa ja alla. Ainoastaan kuistin edessä on
suurempi ympyränmuotoinen ruohokenttä ja sen keskustassa auringonkello.
Heti tuon kentän takaa alkaa suuri ajotie, joka puutarhaportista
jatkuu alas peltojen yli vievää koivukujaa, ja kohoo sitten jälleen
etelässä metsänrantaa kohti. Näin kotioloissa ei ajeta kuitenkaan
puutarhakuistin eteen, vaan käännytään heti portilta jommallekummalle
sivulle ja kierretään puutarha ja päärakennus ja ajetaan
pihanpuoliselle kuistille.
Sellainen nyt on Siltala! Minun huoneeni rupeavat kohdakkoin
näyttämään asuttavilta, ja se on suuri onni, sillä tuskin jaksaisin
kauempaa Miinan ja Liinan kanssa -- täällä kotona heistä on ihan
pääsemättömissä. Vallankin kun iltasin tartun huiluuni, saan heidät
heti sävelten kuulijoiksi ja anojiksi, ja heidän soitannollinen
aistinsa ei ole erittäin suuri. Toivon että asia parantuu, kun pääsen
muuttamaan -- sinne he tuskin tulevat perässäni -- eivät ainakaan joka
ilta.
Sain juuri kutsun hänen luokseen -- tarkotan kapteeninrouvaa. Saapas
nähdä mitä nyt mahtanee olla! Joka tapauksessa täytyy minun lopettaa
tähän. Jää hyvästi ensikertaan.
_Polle_.