Siltala, 5 p:nä kesäk.
_Rakas veli!_
Minkälaisia odottamattomia tapauksia maailma sentään keksiikään,
yllättääksensä niillä minun kaltaisiani jo valmiita kokelaita!
Herrasväki on tullut. En ollut heitä odottanut ennenkuin illan suussa,
sillä heillä oli yli kuusi peninkulmaa matkaa ja vaunut oli tilattu
aamujunalle. Mutta yhtä kaikki -- juuri kun päivällisen jälkeen olin
lähdössä työhön, kuulin lähenevää jyryä. Kun ikkunani ei ole pihan
puolella, missä he astuisivat vaunuista, niin hiivin ulos eteiseen
ja asetuin sinne piiloon, voidakseni salaa nähdä ja saada itselleni
jonkinlaisen käsityksen kapteeninrouvastani, ennenkuin astuin hänen
eteensä.
Olin luullut häntä ylpeäksi, miesmäiseksi, tuikeaksi naiseksi, kopeaksi
ja pystynenäiseksi, mauttomasti koristelluksi -- ja näen astuvan
vaunuista hyvänlaisen, pienen, harmaahapsisen eukon, joka herttaisesti
hymyillen tervehtii ja nyökäyttää päätään joka taholle ojentaen
kätensä sekä Miinalle että Liinalle ja heidän äidilleen ja kaikille
muille, puhuen ystävällisesti jok'ikiselle. No, eipä suinkaan hänen
kanssansa mahda olla vaikea tulla toimeen, ajattelin, arvaten heti,
että hän oli kirjotuttanut jollakulla toisella minulle vastauksen, ja
että Miinan ja Liinan jutut olivat syntyneet yksityisestä ilkeydestä.
Hänen vieraistansa en ehtinyt nähdä muuta kuin vilaukselta erään
nuoren, komean ja mikäli harson läpi saatoin päättää, kauniin naisen,
keski-ikäisen avioparin ja muutaman nuoren pojanvekaran -- nähtävästi
heidän lapsensa -- jotka niinikään kaikki tervehtivät väkeä kuten
vanhat tuttavat.
Kun he olivat astuneet sisään, lähdin katsomaan hevosia, jotka olivat
ihan vaahdossa ja kuten minusta näytti, vapisivat ylenmääräisestä
ponnistuksesta.
"Kuinka olette voineet noin ajaa?" sanoin kyytimiehille, kun huomasin,
että eläinraukat todellakin olivat sortumaisillansa maahan.
"Kapteeninrouva käski ajaa kelpolailla -- sittenhän saavat levätä", hän
sanoi.
Menin talliin ja katsoin, että hevoset kunnollisesti hoidettiin,
jonkajälkeen läksin tiluksille ja viivyin siellä koko päivän.
Kun illalla palasin, syöksyivät sekä Miina että Liina vastaani.
"Rientäkää, rientäkää -- kapteeninrouva on kahdesti lähettänyt pehtoria
kutsumaan -- hän tahtoo heti teitä tavata!" huusivat he ja lisäsivät
virnistellen: "Nyt tulee toria", ikäänkuin olisin ollut lapsi, joka oli
tehnyt pahaa. Nuo hupakot -- tiesinhän sen itse paremmin!
Valmistelematta itseäni sen paremmin esittelyä varten, läksin ylös
päärakennukseen ja käskin Annin -- sisäpiian -- ilmottamaan itseni
kapteeninrouvan puheille.
"Kapteeninrouva on odottanut pehtoria -- astukaa vain sisään herran
kammariin", sanoi tämä. Menin siis takaisin eteisen läpi ja kapusin
Lind-vainajan huoneeseen.
Nämä huoneet -- samat, jotka aikasemmin olin ottanut haltuuni -- ovat
ensimäiset pihanpuoliset huoneet eteisestä vasemmalle. Etumaisin on
työhuone: vanhat, jättiläiskokoiset mahonkiset huonekalut, jotka ovat
jouhipäällyställä varustetut, kolmikulmainen piippuhylly nurkassa,
sälytettynä täyteen kaikenkokoisia piippuja, tilkkumattoja pitkin
ja poikin permannolla, mahtava, vanha, ruma kirjakaappi ja ihan
naurettavan yksinkertainen, ruma, mustaksi maalattu, nähtävästi
kotitekoinen kirjotuspöytä kauimpana toisen ikkunan alla. Tämän
kirjotuspöydän äärestä nousi sisäänastuessani tuo komea, nuori nainen,
ja ajatteleppa hämmästystäni -- se oli _hän!_
Muistatko vielä, että minä useita vuosia sitten olin pihkaantunut
erääseen tuntemattomaan kaunottareen, jonka olin nähnyt junassa -- joka
oli noussut vaunuun Lahdessa ja astunut pois Riihimäellä? Muistatko,
minkälaiseksi hänet kuvailin? Kookas, harteva, hoikka vyötäisiltä,
uljas, säihkyvät mustat silmät, pähkinänruskea tukka, paksunpuoleiset,
mutta purppuranpunaiset huulet, kasvoissa halveksiva ja ylimielinen
piirre, mutta yleisesti arvostellen ihannenainen, verevä, voimakas,
terve, täyteläinen ja ihastuttavan houkutteleva?
No niin -- tunsin hänet taas heti kohta. Hän oli siinä aivan
muuttumattomana, vaikka ehkä vielä hieman täyteläisempänä kuin silloin.
En yleensä helposti joudu hämilleni -- mutta tiedän, että seisoin siinä
ihan ymmällä ja katsoa töllistelin häneen. Silloin hän oli ainakin pari
kertaa huomannut ihailevat silmäykseni. Olisin mielelläni tahtonut
tietää, tunsiko hän minua, vaikka partani olikin siistimättä.
"Pyydän anteeksi", minä änkytin, "olen..."
"Pehtorilla ei ollut suurta halua tutustua minuun!" hän sanoi.
Tuijotin häneen. "Päinvastoin", huudahdin, "jos olisin edes
aavistanut..."
"Näin sangen hyvin, että seisoitte eteisessä ja näitte meidän astuvan
vaunuista. Kaikki muut lausuivat meidät tervetulleiksi -- ainoastaan
pehtori suvaitsi olla välittämättä herrasväen tulosta."
"Ah, hyvä -- hyvä -- anteeksi -- saanko kysyä, ketä minun on kunnia
puhutella?"
"Ketä puhutella -- sepä kummallinen kysymys! Voisitte hyvin älytä, että
puhutte tämän tilan omistajattaren -- kapteeninrouva Lindin kanssa."
"Tekö", melkeinpä kirkasin, "tekö -- kapteeninrouva Lind?"
"Tietysti!"
"Todellakin -- minulle on sanottu, että Siltalan kuollut omistaja olisi
ollut seitsemänkymmenen vanha ukko?"
"Mieheni eli todella seitsemänkymmenen vuoden ikäiseksi."
Ja niin hän oli kietonut tämän nuoren naisen itseensä ja yhä vaan
elänyt ymmärtämättä kuolla!
"Miehet ovat itsekkäitä", sanoin.
Voi, jos olisit nähnyt sitä vihan silmäystä, jonka nämä sanani
herättivät! Hän kalpeni, kalpeni, sanon minä, jotta silmänsä näyttivät
mustilta.
"Mutta kapteeninrouva huomautti, että olin rikkonut velvollisuuteni,
kun en lausunut teitä tervetulleeksi. Tätä syytöstä en ole ansainnut,
sillä kun olen kotoisin toiselta maankulmalta, jossa pehtoreita ei
majoteta sikolätteihin, niin en tiennyt, vaikka kapteeninrouva ja hänen
vieraansa olisivat pitäneet lähenemistäni sopimattomana."
"Luulenpa tosiaankin", hän vastasi, "että pehtori on kylliksi
häpeämätön tunteakseen itsensä loukatuksi siitä, ettette saaneet
asettua minun huoneisiini asumaan!"
"Häpeämätön -- en, hyvä kapteeninrouva, sitä minä en ole. Ja mitä
loukkaantumiseen tulee -- en, hyvä kapteeninrouva, en loukkaantunut
lainkaan -- tuo ei koskenut minuun. Mutta ei ole niinkään helppoa,
heti mukaantua vallan uuteen ympäristöön. Asetuin sentähden mieluummin
odottavalle kannalle sen kirjeen jälkeen, jonka sain, varsinkin kun en
tiennyt, olivatko vieraanne mahdollisesti vielä arkatuntoisempia kuin
te itse."
"Kuulkaa nyt pehtori, niillä seuduilla, missä olette tähän asti ollut,
olkoon nyt asian laita kuinka hyvänsä -- se ei minua koske. Mutta
täällä tehdään erotus isännän ja palkollisen välillä -- sen välillä
joka palkkaa ja sen joka palkataan. Ellette tahdo elää maassa maan
tavalla, niin teette itsenne mahdottomaksi -- minä en aio muuttaa
mielipiteitä enkä tapoja."
Kumarsin ainoastaan.
"Ymmärrämmekö nyt toisiamme?" hän kysyi.
"En tiedä -- senpä aika osottanee", vastasin. "Liassa ja syöpäläisten
keskellä ei kapteeninrouva minua asumaan saa -- vaikka se olisikin
näitten seutujen tapa pehtoreihin nähden."
"Tästä syystä juuri annoin kutsua teidät luokseni. Onko teillä jotain
valittamista tässä suhteessa rouva Strömmerille?"
"Ei -- mutta minulle luvattiin oma asunto, ja nyt olen saanut kuukauden
ajan asustaa pienessä huoneessa, jossa en mitenkään ole voinut
järjestää oloani hauskaksi."
"En käsitä, mitenkä Hentusen asunto voisi olla niin kelvoton kuin te
sanotte. Hän asui siellä monta Herran vuotta eikä ikinä valittanut."
"Helppo on tulla vakuutetuksi huoneitten laadusta -- pahin löyhkä
lienee nyt tosin hävinnyt, sillä annoin heti vääntää pois ikkunat,
mutta saadaksenne tietää, ovatko syöpäläiset vähentyneet, pitäisi
kapteeninrouvan viettää yö tuossa huoneistossa."
Jälleen vimmatun vihan salama. "No niin -- tahdon ottaa asiasta selvän!
Olkaa hyvä ja tulkaa perässä."
Huomasin, että hän kuitenkin hämmästyi nähdessään huoneet. Mutta
hän sanoi ihan kevyesti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku
turhanpäiväinen asia:
"Pitää vähän vain siivota näitä, niin ne tulevat hyvin hauskoiksi, ihan
asumakuntoon -- talo on rakennettu hyvistä hirsistä ja pantu hyvin
kokoon, huoneet ovat sangen lämpimät."
"Mutta seinät sietää raaputtaa puhtaiksi ja mahdollisesti hieman
höylätä, ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään."
"Tietysti."
"Lattioita ei liioin mahtane vähemmällä kuin höyläämisellä puhtaiksi
saada."
"Niin, ne täytyy höylätä -- tietysti."
"Sitten pitäisi niin lattia ja katto kuin seinätkin, ennenkuin ne
maalataan ja paperoidaan, huolellisesti joko sivellä etikkahapolla,
joka on sangen hyvä keino syöpäläisiä vastaan, tai ruiskuttaa kuumalla
tuhkalipeällä, joka myöskin auttaa."
"Niin -- tietysti. Antakaa jo heti huomenna ryhtyä hommaan. Toivon että
työ olisi jo parin viikon päästä lopussa."
"Ja mitä kapteeninrouva huonekaluista arvelee? Kirjotanko kaupunkiin
vai..."
"Eikö mitä -- tuolla ylhäällä on ihan liikenemään vanhoja joutilaita
huonekaluja. Laittakaa luettelo siitä mitä tarvitsette ja antakaa se
minulle."
Ja niin hän meni. Kaikeksi varmuudeksi hän ravisti vähän hameitansa,
ehdittyään ulos.
Hm!
Mutta ihan riivatun kaunis nainen hän on!
Päivää myöhemmin takerruimme kuitenkin taas yhteen.
Kihlakunnantuomari Vitikka tuli ajaen pitkin nousevaa lehtokujaa, joka
eteläisestä metsän laidasta kulkee läpi peltojen kartanolle -- ensin
pitkä alamäki metsänreunasta notkoon ja sitte yhtä pitkä ylämäki taas
ylös -- ja kun hän siinä näki minut seisomassa lähimmällä saralla, niin
hän pysähtyi ja huusi:
"Mitäs viljaa herra nähköön te täällä Siltalassa tähän vuoden aikaan
korjailette?"
Minulla oli näet kaikki tiluksen kuusi tai seitsemän tusinaa lasta
ja vähintäin pari tusinaa vaimoja ja akkoja poimimassa kiviä
kesantopelloilta.
"Meidän peltomme kantavat maahedelmiä läpi vuoden -- meillä on täällä
runsaasti kiviä!"
"Poimitteko te kivet pois?"
"Poimimme kyllä, niissä ei siemen tahdo itää."
"No -- no -- näkisipä ukko Lind tämän!" Näin virkkaen hän ajoi
kartanolle.
Noin tuntia myöhemmin tuli kyytipoika ja sanoi, että kapteeninrouva ja
kihlakunnantuomari tahtoivat puhutella minua.
"Tuomari Vitikka kertoo, että te annatte kantaa retustaa kivet pois
pellolta", puhkesi kapteeninrouvani lausumaan astuessani sisään.
"Niin, lapsilla ja akoilla on niin sanomattoman hyvää aikaa."
"Mutta meidän laihat pellot kuivuvat liiaksi, jos ei kosteutta
säilytetä kivien alla."
"Oi, hyvä kapteeninrouva, tuo on vain vanhaa, tyhmää taikaluuloa. Kivet
eivät voi maalle mitään kosteutta säilyttää."
"Kuinka -- ettekö koskaan kuivaan aikaan ole kääntänyt kiviä ja niitten
alta löytänyt onkimatoja, jotka ovat sieltä hakeneet kosteutta?"
"Kyllä niin, kun ei ole ollut muita työaseita kuin käteni
käytettävänäni."
"No, näette siis, että niitten alla säilyy kosteutta. Ja mieheni, joka
oli sangen taitava maanviljelijä, antoi kivien ehdoin tahdoin olla
sinänsä."
"Tila on niin kurjassa kunnossa, että..."
"Olemme siihen sinänsä tyytyväisiä. Kunhan vaan voitte pitää sitä
entisellään, niin on kaikki hyvin. Uutuuksia emme kaipaa."
"Näinollen kapteeninrouva arvatenkin käskee minun jälleen kivittämään
pellon, kunnes kasvillisuus alkaa rehottaa kuten pikkukaupungin
kaduilla ja torilla, mistä maistraatin ei onnistu kitkijäukoista ja
-akoista huolimatta poistaa niitä?"
Punaset laikat leimahtivat jälleen hänen ohimojensa alle, ne
ilmestyvät aina kun hän kalpenee vihasta. Mutta tuomari purskahti aika
naurunrähäkkään.
Kapteeninrouvani näyttää muuten olevan yhtä varma joka tilaisuudessa.
Hän vastasi hyvin kopeasti: "En, se paljastaisi pehtorin huonon
maanviljelystaidon täällä sisämaassa ja alentaisi arvoanne väen
silmissä -- kärsisin siitä suuremman vahingon kuin noista muutamista
pilaantuneista saroista. Mutta jättäkää tästälähin panematta
ajatuksianne täytäntöön, ennenkuin olette saaneet minun suostumukseni.
Ja nyt tahtoisimme tutkia viimekuukausien tilit -- olkaa sentähden hyvä
ja tuokaa kirja."
"Ikävä kyllä että olen jo kirjanpidossakin ennättänyt panna omat
aatteeni käytäntöön, mutta siinähän ainakin voimme helposti palata
vanhaan", sanoin ja läksin noutamaan kirjoja, tuota vanhaa, likaista,
epäselvää muistikirjaa ja omaa siistiä kirjaani, jonka kanteen olin
korukirjaimilla piirtänyt: KONTTOKIRJA -- SILTALA ja jonka alkuun olin
tehnyt täydellisen luettelemuskirjan, alkaen numerojärjestyksessä
kotitilusten lohkoista, sitten seurasivat ulkotilat ja torpat, sitten,
saman päällekirjotuksen alle metsä, senjälkeen kalanpyyntö -- venheet
ja pyydykset -- sitten rakennukset (päärakennusta lukuunottamatta),
senjälkeen karja, hevoset ja lehmät, jokainen nimeltään lueteltuina,
ja lopuksi työaseet. Puutarhan olin myös jättänyt pois, kun hän
oli niin selvästi minulle sanonut, ettei valtani ulottunut itse
taloon. Kirjanpidon olin sitten alottanut viemällä muistikirjasta
debet-puolelle viime sadon, jaettuna -- niin hyvin kuin mahdollista oli
-- eri lohkoille, ja ilmottaen miten paljon osapuilleen oli tähteellä
tullessani samoinkuin muutkin varastot, ja kredit-puolelle, ensin
muistikirjan ja sitten omain todisteitteni mukaan, mitä oli ilmotettu
erityisiin tileihin. Lyhyesti sanoen, kirjanpitoni oli sekä siistiä
että selvää ja vieläpä parempaakin kuin sinun ja minun Thorsby'ssä.
"Tässä on Siltalan entinen kirjanpito", sanoin, asettaen esiin likaisen
muistikirjan, "ja tässä minun aatteeni", antaessani kirjaa.
Kapteeninrouva otti kirjani ja alkoi silmäillä sitä, tuomarin
katsellessa hänen olkapäittensä yli.
"Tuossahan pehtori on tehnyt suunnattoman työn!" huudahti
viimeksimainittu hetken kuluttua.
"Mutta minä en käsitä tätä kirjanpitoa", virkkoi kapteeninrouva.
"Kapteeninrouva käskee arvatenkin jatkamaan vanhaa?" kysyin.
"En -- en ainakaan vielä, ennenkuin olen perehtynyt asiaan."
"Mutta", puuttui tuomari puheeseen, "pehtori on nähtävästi sekottanut
debetin ja kreditin. Eihän se ole ihmeellistä, nimet kun ovat latinaa.
Asiahan on siksi toiseksi helposti autettu."
Hymyilin hänen selkänsä takana, mutta pahaksi onneksi kapteeninrouva
huomasi tuon hymyn.
"En", minä sanoin, "miksi ne olisin sekottanut?"
"Sentähden että debet merkitsee velkaa ja credit saatavaa -- te olette
päinvastoin merkinnyt tulot debet- ja menot kredit-puolelle."
"Niinhän sen luonnollisesti täytyy olla", sanoin.
"Eipä suinkaan."
"Jos kapteeninrouva uskoo minulle esim. viisisataa markkaa ja pyytää
minun tekemään ostoksia kaupungissa sekä senjälkeen tilit, niin olen
hänelle ensialuksi velkaa nämä viisisataa markkaa -- eikö totta? Vien
ne siis debet-puolelle. Kredit-puolelle sitävastoin merkitsen sen,
mitä minun on oikeus tileissä vähentää -- s.o. sen erän minkä olen
kuluttanut. Jos näiden menojen summa nousee siten -- vaikkapa nyt 475
markkaan, niin täytyy, jotta debet ja kredit kävisi yhteen, merkitä 25
markan erotus kredit-puolelle. Tähteenhän minun tulee toimittaa hänelle
takaisin. Mielestäni tämän kirjanpidon täytyy olla oikea."
"Eipä suinkaan, eipä suinkaan."
"Sillä herra tuomarillahan ei ole nyt käsillä mikään kaupanpitokirja,
missä minä myyjänä velkoisin ostajaa, vaan tilini kapteeninrouvalle.
Hän on nyt uskonut minulle Siltalan kaikkine tuloineen. Niistä minun
tulee tehdä tili -- siihen olen velvollinen ja ne ovat siksi vietävät
debet-puolelle. Ja minun menoni kredit-puolelle -- se on selvää."
"Teidän kannaltanne -- kyllä. Mutta kirjanpito ei ole teidän, vaan
kapteeninrouvan."
"Vaikkapa kapteeninrouva itse pitäisi kirjaa, niin olisi tämä ainoa
mahdollinen tapa -- hän tekisi ainoastaan itse tilit, sensijaan että
minä ne nyt teen."
Tuomari pysyi mielipiteessään. Sitävastoin olin näkevinäni
kapteeninrouvan kasvoista, että hän ymmärsi minut -- käsitti että olin
oikeassa.
"Tarvitseeko pehtori kirjaa tänään?" hän kysyi.
"Oh -- en. Jos joku tulisi tänään, voi hän odottaa huomiseksi."
"Sitten pidän kirjat tämän iltaa täällä ja tutkin niitä."
Sitten sain lähteä.
Hyvästi nyt. Ensikerralla enemmän.
_Polle_.