Hän antoi elämän häipyä pois. Vähitellen hän oli oppinut paljon, niin
että hänellä oli harvoja tarpeita. Sitäpaitsi hän oli hyvin väsynyt. Ja
hän huomasi, että voimat vähenivät.
Sentähden hän tuli ystäväksi vierasten seikkojen kanssa, tai seikkojen,
joita ihmiset sanovat vieraiksi: luonnon ja yksinäisyyden, jotka
kohoavat maasta ja taivaasta. Jotka tarjoavat lepoa ja uskollisuutta
niille, jotka tuntevat, että pian siirtyvät pois.
Hän piti kolmesta vuodenajasta. Keväästä, joka levottomasti herätteli
elämää, kesästä, ja sen pauhinasta, ja syksystä ja sen kullasta, kun
luonto vaipui. Talvea hän piti rasittavana kylmän vuoksi. Sentähden hän
pitkinä talvikuukausina kömpi ikäänkuin pesäänsä ja luki kirjojaan. Ne
kirjat, joita hän vanhana luki, eivät olleet niitä kaikuvasti laulavia
kirjoja, jotka olivat ilahuttaneet häntä yhdeksäntoistavuotiaana,
jolloin ensimäinen kaiho lempeä ja elämää kohti hänet valtasi, ei
niitä, jotka kertoivat kovista sieluntaisteluista, ja joita myöhemmin
mielellään oli lukenut, kun itse oli elämää kokenut. Ne kirjat, joista
hän nyt piti, kertoivat useimmiten seikoista, jotka olivat kaukana
menneisyydessä, niin että taistelu ja melu muuttui vaan heikoksi
humuksi, jota pitkä aika hiljensi kuin paksu verho. Näitä kirjoja
saattoi verrata niihin, jotka vaivoin kohosivat haudoista ja puhuivat
silmät puoleksi ummessa. Ja ne sanat, joita ne puhuivat, olivat tylsiä
sanoja, jotka vivahtivat vaalenneisiin gobeliini-kudoksiin.
Näin oli pimeänä talvi-aikana. Mutta kun se aika tuli, jolloin elämä
alkoi uudelleen, hän avasi ikkunansa ja huomasi miten maa hengitti.
Hän huomasi puhkeavien lehtien hapahkon tuoksun, hän huomasi ensi
hyönteiset, jotka vielä unisina talvihorroksesta kömpelösti lentelivät
sinne tänne.
Mutta kesä tuli, ja aurinko oli korkealla taivaalla ja levitti
itsestään sen suuren valon, josta kaikki kasvoi. Joskus hän, varsinkin
alkukesästä, istuutui tuoliin ikkunan ääreen ja antoi auringon paistaa
päälleen. Se loi lempeää voimaa hänen jäseniinsä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän siinä niin istui, tapahtui seuraavaa. Hän
ei sitten tietänyt, oliko nukkunut, vai oliko ollut hereillä.
Hänestä tuntui, että hän oli hyvin nuori ja että istui jossakin
Vorre-kartanon puutarhassa. Aurinko levitti paistettaan hänen ylitseen
ja joku varpunen viserteli puissa. Hän oli juuri ollut keittiössä ja
puhunut puutarhurin kanssa. Heidän oli määrä sinä iltapäivänä poimia
puutarhamansikoita. Silloin kulki hänen isänsä ohi ja huusi: — Aada,
Aada, tule nyt sisälle! — Kaikki oli niin selvää, että hän avattuaan
silmänsä, huusi: — Kyllä, isä, minä tulen! ja hän tahtoi kavahtaa ylös
ja joutui kovin hämilleen, kun istuikin siinä vanhana raihnaisena
naisena.
Silloin tällöin hän unissa oli nähnyt aikaisempia tapahtumia. Mutta ne
eivät olleet muodostaneet mitään selviä kuvia. Tämä uni herätti hänessä
suuren alakuloisuuden. Hän istui kauan paikoillaan ja ajatteli, miten
lapsena oli juoksennellut puutarhassa ja lähistössä. Hän ajatteli sitä
vaaleanvihreätä kukkaa, joka tuoksui niin kummalliselta, hän ajatteli
valoisia kesäpäiviä, jolloin oli nyökäyttänyt päätään kukkien nuorille
tytöille ja vanhoille eukoille ja hän ajatteli valoisia kesäöitä,
jolloin oli noussut ja mennyt katsomaan ulos ikkunasta ja kuuntelemaan
yötuulen suhinaa.
* * * * *
Ikkunastaan hän tuli monen linnun ystäväksi. Värinokkaiset laululinnut
katselivat häntä lähimmältä oksilta kirkkaine silmineen. Ja kun hän
hitaasti kulki kotia tietä pitkin, olivat suon varikset ja harakat
vallan lähellä häntä, lähimmät vaan muutaman askeleen päässä. Eivätkä
ne pelänneet, vaikka hän kääntyi niitä katselemaan. Jopa eräänä
myöhäisenä syyspäivänä harakka lensi sisälle hänen huoneeseensa
avoimesta ikkunasta. Se räkätti ja heilutti pyrstöänsä, ja meni
nurkkaan ja räkätti vielä kerran. Lopulta se taas lähestyi ikkunaa
ja lensi ulos. Aada olisi kernaasti suonut sen istua siinä, missä se
istui; sillä eipä sillä ollut aivan hyvä olla ulkona. Päivä oli kylmä
ja vaalea aurinko piili lämmittämättä valkoisten pilvien takana.
Ikkunastaan hän näki ne metsäpuu-hedelmät, jotka loistivat syksyllä
eriskummaisen muotoisina ja kirjavan värisinä. Usein, kun lehdet olivat
varisseet pois, ja kun kuura oli ilmaantunut, oli jokunen punainen
omena jälellä oksalla ja loisti siinä. Hän piti näistä metsähedelmistä.
Olihan lokakuun aika niiden kaltainen. Metsällä oli silloin niiden
palavat värit, ja ilma virtasi sisälle tuoden mukanaan ikäänkuin noiden
villihedelmäin mehun tuoksua.
Päivä päivältä hän heräsi, ilta toisensa jälkeen hän vaipui uneen.
Hän huomasi yhä enemmän kuihtuvansa, mikäli aikaa kului. Hänen
välinpitämättömyytensä maailmaan nähden kasvoi.
Missä olivatkaan kaikki ihmiset, jotka ennen oli kohdannut? Olivatko ne
poissa pilvissä, vai lähellä häntä? Hänestä tuntui välistä, että hän
puhui jonkun kanssa, jonka ennen oli tavannut, mutta jota ei nyt enää
tuntenut... Mutta missä oli hänen poikansa, missä oli Alf? Eiköhän hän
tullut liian myöhään, jos hän yleensä koskaan palasi hänen luoksensa?
Hän ymmärsi niin vaikeasti hänen kirjeitään. Niissä oli ainoastaan meri
— tai ihmisvilinä, jotka liikkuivat hänen edessään varjojen tavoin.
* * * * *
Hän huomasi viimein, että lähestyi hautaa. Hän jäi loikomaan
vuoteeseen, ja lääkäri noudettiin. Ystävällinen vanha mies, joka puhui
paljon.
— Onhan hän jo hyvin vanha ja heikko... Eihän ole oikeastaan mitään
vaaraa; mutta ei mitään myöskään erityistä ole tehtävissä...
vahvistavia lääkkeitä ... ei muuta. — —
Hän vaipui yhä syvemmälle ijäisyyttä kohti.
Eräänä yönä, muutaman hetken ennen kuolemaansa, hän heräsi siitä, että
Martha täti oli hänen luonansa. Aada loikoi hiljaa ja odotti. Martha
täti sanoi:
— Niin, muistatko nyt, että tulit luokseni hääpäivänäsi, ja minä sanoin
sinulle: — Kuinka hieno ja valoisa sinä olet! Minä ajattelinkin usein:
Tulkoon hän valoisalle puolelle elämää. Tulithan sinä oikeastaan
valoisalle puolelle, rakas.
Aada vastasi: — Niin, kun nyt taas tapaamme, Martha täti, voin sanoa
sinulle, että onhan minulla ollut paljon hyvää ja kaunista elämässäni.
Mutta minulla on myöskin ollut paljon vaivaa ja raskasta surua... niin
että vastenmielisesti ottaisin sen takaisin uudelleen... Mutta, Martha
täti, kun puhun sinun kanssasi, niin notkistan polveni.
— Miksi sinä notkistat polvesi minun edessäni, Aada?
— Niin, Martha täti, sanon sen vielä kerran: minä notkistan polveni
sinun edessäsi. Sillä olenhan kuitenkin iloinnut elämässä, olenhan
riemuinnut. Mutta sinä, Martha täti, sinä et koskaan ole riemuinnut.
Ja minä olen itkenyt elämässäni; mutta minä olen itkenyt, mitä
ihmisten Herran vanhurskaan lain mukaan tulee itkeä... minä olen
itkenyt kyyneliä. Mutta sinä, Martha täti, itkit verta. En tiedä, mitä
tulee tämän elämän jälkeen; mutta sinä näytät niin korkealta, Martha
täti, sinä näytät niin korkealta, ja valokehä ympäröi sinut... Niin,
sellaisia varten kuin sinä, lienee autuus olemassa. Meille toisille
ainoastaan kuoleman lepo maailman ilojen ja surujen jälkeen. Mutta
teidän kaltaisianne varten autuus varmaan on olemassa.