Näiden kuiskaavien sanojen jälkeen Aada Wilde loikoi kuin unissa. Hän
kuoli helpon kuoleman, kun ensi aamunsarastus alkoi.
Hänet haudattiin sinne, missä muut Wildet lepäsivät haudattuina,
ja missä he olivat lepäävät, kunnes heidän päänsä kohdalla oleva
kalliolohkare oli vajonnut maahan.
Hänen paariensa ääreen kokoontui ainoastaan harvoja. Olihan hän
viimeisinä vuosinaan elänyt outona kaikille. Ne, jotka tulivat,
nyökkäsivät toisilleen ja kulkivat samaa tietä kotia palatessaan.
Mutta hautajaisissa oli läsnä vieras mies, jota ei kukaan
hautajaisväestä tuntenut, ja jota ei kukaan palvelijoista koskaan
vieraana ollut nähnyt Vorre-kartanossa.
Se oli hyvin vanha mies, joka hitain askelin seurasi toisia, ja joka
katsoi arkkua, kun se oli laskettu alas hautaan, niin kauan kuin olisi
hän ollut kokonaan ajatuksiinsa vaipunut.
Kuka hän oli? Sitä en tiedä. Mutta olen ennen maininnut, että nuori
nainen kulkee, levittäen jälkeensä säteitä kuin haihtuvan kesän kuteet.
Että hän, miehen salaisten katseiden seuratessa häntä, siroittelee
ympärilleen kohtalon jyviä, jotka ovat vaarallisia, kun ne löytävät
pehmeätä multaa itääkseen. Ja että hän kulkee edelleen, eikä itse
tiedä, mitä on tehnyt.
En tiedä, kuinka monet salaiset katseet olivat seuranneet Aada
Wildeä niinä vuosina, jolloin hän nuorena neitosena kulki tiellä ja
Vorre-kartanon lehtokujassa. Ja yhtä vähän kuin hän itse, minä tunnen
henkilöä, joka ajatteli häntä koko ikänsä, ja joka kulki yksin läpi
elämän hänen tähtensä.
Mutta tämä mies, joka erillä seisoi hänen hautansa luona ja joka
poistui pää kumarassa, ilman että kukaan häntä tunsi, on antanut
minulle ajattelemista. Oliko hän rakastanut vainajaa? Oliko vainaja,
tietämättään, kauneudellaan, rakkaudellaan toiseen, tuottanut hänen
kuolonsa elämässä?
Ei hyödytä mitään sitä tutkistella. Mutta tähän mieheen tahdon
kuitenkin koota kaiken, minkä Aada Wilde lienee tehnyt, mitä en tässä
ole kertonut ja mitä ei kukaan tunne.