Pitkällä matkalla on monta tietä. Ensin kulkee tietä, joka on kostea
aamukasteesta. Tuskin tuntee astumiaan askeleita. Sitten johtaa tie
vilkkaiden seutujen halki, joissa on paljon taloja ja ihmisiä. Mutta
tie kulkee tummien tunturienkin yli. Ja koko ajan katselee ympärilleen,
ja tapahtuu niin paljon.
Mutta sitten tulevat pitkät tiet, jotka ovat edessä harmaina ja
autioina. Siellä täällä kasvaa joku kukka tien laidassa; mutta nämä
kukat eivät ole entisaikojen kukkia. Niillä ei ole entisten kukkien
nuorta, pehmeätä voimaa; ne ovat kasvaneet karummassa maassa ja
kylmemmässä ilmassa.
Joskus pyyhkäisevät jäätävät tuulet yli vaeltajan. Ja tie, joka on
autio kuin ennen, johtaa yhä kauemmaksi pohjoiseen.
Mutta näinä hetkinä, jotka kuluvat hitaina, tapahtuu niin vähän, ja
niistä on vähän kerrottavaa. — —
Mutta sellainen matka on ihmiselämä. Kun kulkee päivänsä iloisilla,
auringonpaisteisilla seuduilla, tai tummilla tuntureilla, silloin
päiväkin jo on aikaa, ja vuosi pitkä aika. Ja jos aika kuluu nopeasti
niin katoaa joka hetki, joka päivä, joka vuosi kuin itsestään. Ne
muodostuvat kukiksi, helmiksi, kyyneliksi. Muistelemme sitä vuotta, ja
hymyilemme silmän tuikkiessa. Muistelemme toista vuotta, ja katse käy
raskaaksi kuin lyijy.
Mutta kuten jo sanottiin: pitkistä hetkistä ja autioista teistä on
varsin vähän kerrottavaa.