Kun Aada nyt taas kulki omissa ajatuksissaan, hän usein muisti,
mitä Nils Maag oli sanonut. Omituista noissa hänen sanoissaan oli
se vaikutus, että joka kerta kun Aada ajatteli Alfia, Carsten tuli
hänen mukanansa. Ja kun hän joka päivä ajatteli Alfia, kaihoten hänen
kotiatuloansa, niin Carstenkin usein oli hänen ajatustensa vieraana.
Kuinka Nils Maagin sanat sentään olivat selittäneet monia Carstenin
luonteen puolia. Ja kuinka nuo sanat kaikuivat hänen korvissaan, että
hän kerran oli omistanut hänet niin täydesti ja eheästi, kuin Carsten
hänet.
Seuraavina aikoina hän palautti mieleensä monen muiston puutarhasta,
metsästä, lehtokujasta, missä hän ja Carsten olivat liikkuneet
kihla-aikanaan. Tätä tehdessään hän tunsi lempeyden vuotavan sydämeensä.
Silloin, kun meitä oli kaksi, jotka rakastivat!
Hienon tuoksun tapainen tuulahti häntä vastaan. Ja jotain ikäänkuin
kuiski: Täytyyhän muistojen olla kadonneita. Saavatko ne siis palata?
Ja hän tunsi äkkiä tarvetta avata sydäntään: Kun on vanha ja hyvin
yksin... niin on myöntyväinen. Ja ovathan ajatukset hyviä. Ja siltä
ajalta tahdon saada esille muistoja.
Ja muistot tulivat hiipien... vielä arkoina, kuin olisivat pelänneet
ankaruutta... ja kuitenkin niin hienoina ja helakkoina ja vallan
elävinä, loukkaantumattomina siitä pitkästä ajasta, joka oli
karkoittanut ne pois. Ne olivat muistoja, ja ne hyräilivät ja ne
lauloivat muistojen surullista hienoa laulua... Muistoja, pelkkiä
muistoja kaikki tyyni.
Metsässä oli ikivanha tammi, jonka juurella Aada ja Carsten usein
retkillään olivat levänneet. Lehtokujassa oli paikka, missä he
ratsastusmatkoillaan olivat toisiaan suudelleet, lehdet kun siinä
kohdassa olivat tarjonneet niin tiheän suojan. Ja puutarhassa, vanhan
kukkalavan luona, loikoi vielä veistetty kivikala, joka ammoitti, sama,
johon hän oli tuijottanut sinä unettomana kesäyönä, kun oli mennyt ulos
puiston puiden ja pensaiden joukkoon, nähtyään hänet ensi kerran.
Eräänä päivänä hän tuli ajatelleeksi, että ne kirjeet, jotka hän oli
lähettänyt Carstenille tuona puolena vuotena ennen häitä, varmaankin
olivat jossakin säilössä. Häntä halutti lukea nuo kirjeet. Ne olivat
epäilemättä siinä lippaassa, joka Carstenin kuoltua oli tuotu hänelle,
ja jota hän ainoastaan ohimennen oli avannut.
Nyt hän etsi avaimet ja avasi lippaan. Kaikki pienet laatikot hän veti
ulos, yksitellen. Siinä oli paljon sellaista, mikä ei kiinnittänyt
hänen huomiotansa, monta virkakirjettä, kirjoitettuja paksulle
kellastuneelle paperille ja varustettuina juhlallisilla leimamerkeillä.
Hän haki edelleen. Siellä oli muutamia Carstenin äidin kirjeitä; siinä
oli yksi Aadankin kirjoittama, mutta myöhäisemmältä ajalta.
Lopulta hän todella löysi kaksi hakemaansa kirjettä. Hän muisti toisen,
niin, hän muisti varsinkin toisen niistä. Hän oli kirjoittanut sen
kovan lumipyryn jälkeen, joka oli tukkinut kaikki tiet. Hän muisti
hyvin sen iltapäivän, jolloin oli sen kirjoittanut, hän oli istunut
juuri samassa huoneessa pienen mustan eben-puisen kirjoituspöydän
ääressä. Siinä oli muun muassa seuraavaa: — Käsialani ei varmaankaan
tällä kertaa ole selvä, sillä kirjoitan tätä pienellä eben-puisella
kirjoituspöydällä pohjoiseen päin olevassa kulmahuoneessa, ja se on
niin pieni, että oikea käsivarteni on vallan hellä, kun ei ole mihin
sitä nojaisi.
Mutta nuo kirjeet eivät olleet järjestettyinä. Useampia kuin nuo kaksi
hän ei voinut löytää. Mutta siinä oli muutamia muita yhteen sidottuina.
Hän otti ne ja katsoi käsialaa. Silloin hän hämmästyi... Sehän oli
Margrethe Lydersin käsialaa. Mitä hänellä oli ollut kirjoitettavaa
Carstenille? Koskiko se häntä, Aadaa?... vai mitä? Eihän hän ollut
tuntenut Carstenia niin tarkoin.
Aada otti yhden näistä kirjeistä ja luki äkkiä. Hän ei melkein uskonut,
mitä näki:
2:nen p. toukokuuta.
— Oi kuinka sinua kaihoan. Kokonaista kaksi vuorokautta siitä kuin
erosimme. Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä, siitä kun suutelit ja
syleilit minua viimeksi. Tulehan nyt toki (tällä kertaa vanhan Marthan
luo) ja muista kulkea koivumetsän läpi. Minä tulen toiselta taholta.
Kuinka mainiota onkaan, että olemme löytäneet nuo kaksi vanhaa eukkoa.
He ovat vallan luotettavia. Ei sanaa, ei sanaakaan puhuta meistä, ja
olemmehan kuitenkin kaikkein rajuimmin rakastava pari koko kaupungissa.
Onkohan nyt tuo tumma rouva kuollut ajatuksissasi pois matkustettuaan?
Onko tämä vaaleatukkainen rouva ollut, mitä niin kernaasti tahtoisi,
sulattavana yrttinä?
Tuhannesti sinun M.
4:s p. elokuuta.
— Kuinka usein olin vähällä sanoa Aadalle: kuinka oikeastaan
kadehdin sinulta miestäsi. Se tilaisuus, missä oikein huomasin,
miten sinä olit sellainen mies, jota minä himoitsen, oli se juhla
englantilaisten upseerien kunniaksi, missä sinä hurmasit rouva Ornen.
Niin, sinä iltana minä totisesti manasin salaman taivaalta, kuten
sanoin, saadakseni Aadan kääntämään pois huomionsa. Olen sittemmin
ajatellut, että ehkä olisi ollut parasta, että Aada olisi saanut
nähdä mitä silloin teit. Siitä olisi kyllä noussut rajuilma; mutta
se olisi kaiketi mennyt ohi, ja niin sinä olisit oppinut taidon olla
varovainen, jota minun on täytynyt sinulle opettaa...
Tänään on mieheni kutsuttu suurille herrain päivällisille V:lle.
Saatamme olla yhdessä kokonaista viisi tuntia. Tule Gorine Dalen luo
kello 5. Sinä kuljet kankaan yli, minä menen valtatietä. Oi, ystäväni,
kello on nyt ainoastaan 12. Onpa pitkä odotusaika, eikö totta? Kuinka
hetket tällä ajalla kuluvat hitaasti, ja kuinka ne kiitävät, kun sinä
lepäät povellani.
Tuhannesti sinun M.
1:nen p. syyskuuta.
— Kirjoitin tänään Aadalle, saattaakseni hänet pian järkiinsä. Mutta
vastaus tulee kai olemaan samanlainen kuin ennen — sen pahempi. Niin,
sen pahempi, Carsten, sillä vaikka minulla kyllä olisi vapaana valinta
omistaa sinut yksin, tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että kaikki
olisi hyvin taas teidän välillänne. Niin, pidänhän Aadasta niin
paljon. Onhan hän kuitenkin niin rakastettava ja hyvä, vaikka onkin
hyvin ankara...
Aada ei lukenut enempää. Hän pani loput kirjeistä takaisin. Ja hän
lukitsi lippaan ja pani avaimet siihen, mistä oli ne ottanut.
Hän ei tuntenut mitään katkeruutta eikä vihaa. Hän tunsi vaan suurta
ihmettelyä ja jotain alakuloisuuden tapaista sisimmässään.
Ja muistot?... Hän ei karkoittanut niitä pois, mutta hän ei jaksanut
niitä useammin palauttaa. Ja niin ne vähitellen itsestään jäivät pois.
Seuraava Alfin kirje tuotti hänelle surua. Hän tahtoi nyt vastata
rehellisesti siihen, mitä äiti niin usein oli kirjoittanut ja kysynyt
häneltä, nimittäin että hän tulisi takaisin ja ottaisi Vorre-kartanon
hoidon. Sitä hän ei voinut äidilleen luvata. Usein hän siitä oli
huolissaan äitinsä vuoksi, jota rakasti; mutta hän ei mitenkään voinut
asettua sinne lepoon. Saattoihan hän silloin tällöin käväistä kotona,
mutta oikein pysyvästi asettua sinne hän ei voinut. Koko maa oli
aina tuntunut hänestä liian hiljaiselta. Hän kaihosi nyt yhä enemmän
levottomuutta, matkoja ja monia ihmisiä, ja sen hän löysi ainoastaan
suurkaupungeista.