Alfin matkustettua pois Aada liikkui enimmäkseen yksin.
Eräänä päivänä saapui sanoma hänen miehensä kuolemasta aivan
odottamatta hänelle. Hän sai tietää enempää: Carsten Stahl oli eräänä
aamuna juhlan jälkeen löydetty hengettömänä eräästä klubihuoneesta. Hän
oli kuollut sydänhalvaukseen.
Juuri päivää ennen kuolinsanoman saapumista oli Aada saanut kirjeen
Alfilta, joka kirjettä kirjoittaessaan ei ollut hyvin kaukana. Aada oli
ajatellut tätä kirjettä lukiessaan: — tokko hän koskaan palaa kotia? Ja
kun hän nyt kulki näissä ajatuksissa, tuli sanoma Carstenin kuolemasta.
Se vaikutti häneen hyvin kamalasti. Hän ajatteli: — kuinka ihmiset ovat
yksinäisiä... kaikki olemme yksinäisiä... Carsten on yksin, ja Alf on
yksin, ja minä olen yksin. Hän loi katseensa Vorre-kartanon maille,
metsille ja tuntureille. Nyt ne eivät kehoittaneet häntä tulemaan
luokseen, kuten aina ennen. Nyt ne lepäsivät unisina ja äänettöminä.
Aada matkusti Sandbyhyn. Hän oli läsnä hautajaisissa. Ei kukaan
saattojoukosta häntä tuntenut. Hän istui itsekseen ajatuksineen. Sillä
paljon liikkui hänen sisällään. Ajatukset tulivat suurina joukkoina:
valkeat, kultaiset ja synkät ajatukset. Ja nämä ajatukset kulkivat
varjojen tavoin hänen ohitsensa. Äkkiä ne ilmaantuivat, äkkiä ne
katosivat.
Palattuaan Vorre-kartanoon hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja
lamautuneeksi. Hieman häntä tosin auttoi se, että hän lähimpänä aikana
sai paljon hommaa Carstenin raha-asioiden järjestämisestä (niin, tämä
toimi todella oli omansa hajoittamaan hänen ajatuksiaan), sillä Carsten
oli jättänyt jälkeensä paljon velkoja. Tiesihän Aada, että isänsä oli
maksellut niitä monta kertaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen isänsä
elinajoilta vielä paljon muitakin velkoja jälellä.
Ja kun tämä oli suoritettu, eräs toinen seikka siirtyi hänen
ajatusmaailmaansa: Alfilta tuli kirje, joka kertoi, että hän pian tuli
kotia — kuukauden tai parin kuluttua. Tarkemmin ei paluu-aikaa oltu
mainittu. Kuinka suuresti tämä kirje häntä ilahutti. Sillä edelliset
hänen saamansa kirjeet olivat hänen surukseen kertoneet, että hän, Alf,
nyt oli tullut perämieheksi englantilaisella parkkilaivalla: — missä
hyvin viihdyn. Kotona on niin hiljaista. Missä vaan liikkuu kotimaassa
etelässä tai pohjaisessa, on niin hiljaista. —
Eräänä päivänä hän äkkiä astui sisään ovesta äitinsä luo. Aada joutui
voimakkaan mielenliikutuksen valtaan näin odottamatta nähdessään hänet.
Ensi hetkinä hän saattoi mutista ainoastaan muutamia epäselviä sanoja.
Alf otti hänen päänsä käsiensä väliin, nyökkäsi hänelle ja suuteli
häntä moneen kertaan. He istuivat nyt yhdessä jutellen, ja äiti katsoi
häneen koko ajan. Niin, hän oli hänen Alfinsa. Olivathan hänen silmänsä
kuin hyvillä lapsilla. Mutta jotakin muutakin hän huomasi: noissa
silmissä piili vielä kaukomatka, se purjehdusinto, joka ei hellitä.
Alf ei puhunut siitä; mutta juuri kun hän ei puhunut, huomasi, missä
hänen ajatuksensa harhailivat, harhailivat vahvassa tuulessa kaukana
valtamerellä. Niin, sen sanoivat äänettöminä hetkinä hänen tuijottavat
katseensa.
Ja kun hänessä näkyi jotain hymyn tapaista, oli, kun olisi hän
lähestynyt maata, jota ei ennen ollut nähnyt, mutta jonka tarjoamia
ihanuuksia hän nyt ikävöi syliinsä.
Merimiehillä on aina ilme, kasvojen sävy, johon he usein ikäänkuin
pysähtyvät ja jälleen vajoavat. Nämä kaksi seikkaa: tuo pitkä
tuijoittava katse ja odottava hymy — ne olivat Alfille ominaiset.
Alf ja hänen äitinsä juttelivat. Äiti nyökkäsi usein hänen sanoihinsa.
Hän ei voinut muuta, sillä Alf oli väkevä. Eräänä päivinä Aada sanoi
tyynesti: — hän ei voinut sanoa muuta heidän keskustelunsa jälkeen —:
Ymmärrän sinua, täytyyhän sinun päästä matkustamaan.
Kolme päivää myöhemmin hän saattoi häntä ahojen ja kallioiden yli tuon
pitkän matkan meren rannalle. Siellä odotti vene häntä. Hänen lyhyet
sanansa kaikuivat niin järkähtämättömiltä, niin rakkailta, että Aada
kävi kummallisen levolliseksi ja sanoi: — Rakas Alf, tiedän, että sinä
minusta pidät.
— Pidänkö sinusta? hän katsoi äitiinsä ja toisti vielä kerran: pidänkö
sinusta?
Ehkä hän ajatteli jotain; sillä muutamat kyynelet välkkyivät hänen
katseessaan, eikä hän koettanut niitä salata.
Seuraavina päivänä Aada huolimatta pitkästä tiestä meni meren rannalle
asti ja tuijoitti aavalle ulapalle. Eräs Vorre-kartanon palvelijatar,
joka näki hänen menevän sinnepäin, kysyi, pitikö hänen tulla mukaan.
Mutta sitä Aada ei tahtonut. Kolme kertaa meni pari renkiä häntä
vastaan, hän kun viipyi myöhään.
Aadan oli tapana näinä vuosina, jolloin eli sangen yksin, nousta
varhain aamulla ja mennä alas puistoon, kun vaan vuodenaika ja sää sen
sallivat. Siellä hän sitten käveli ja katseli, kasvoivatko ne yrtit,
kukat ja puut, joita siihen aikaan vaali, jopa hän istutti uusiakin.
Tiesiväthän kaikki Vorre-kartanossa hyvin, että hän oleskeli siellä. Ja
kun palvelijatar nouti häntä aamiaiselle, ei hän hakenut häntä mistään
huoneesta, vaan puutarhasta jonkun kasvin tai puun luota.
Pitkin päivää hän oli useimmiten omassa huoneessaan, missä pehtori
silloin tällöin kävi puhumassa kartanoa koskevista asioista, kysyen
miten niiden suhteen oli meneteltävä. Aada harrasti suuresti sellaisia
kysymyksiä, ja keskustelu pehtorin kanssa saattoi usein kestää kauan.
Kun hän sitten lopulta oli mennyt, tuntui Aada usein muistavan
vielä monta seikkaa. Sillä monasti hän veti kellon nuoraa ja käski
palvelijattaren kutsua pehtorin takaisin. Hänellä oli vielä jotain
hänelle sanottavaa.
Eräänä aamupäivänä, juuri kun Aada oli istuutunut tuoliinsa,
ilmoitettiin hänelle, että muuan herra, joka tahtoi tulla hänen
puheilleen, odotti sinisessä huoneessa. Hän meni nyt sinne sisälle, ja
näki vanhanpuoleisen herran tulevan vastaan. Hän ei häntä tuntenut.
— Rouvaseni, hän sanoi, tahdoin tulla teitä tervehtimään. Olin kapteeni
Stahlin ystäviä. Olen tehtailija Nils Maag, entinen luutnantti. Olen
kerran nauttinut teidän ja miesvainajanne kestiystävyyttä ... se oli
Börgen linnoituksessa. Mutta siitä on nyt kaiketi kolmekymmentä vuotta.
Niin että teillä oikeastaan on täysi syy pitää tarpeettomana, että nyt
käyn teitä tervehtimässä.
Aada nyökkäsi:
— Muistan sen hyvin. Te kerroitte paljon monista ja pitkistä
matkoistanne.
— Sen tein arvatenkin. Ja mikäli muistan, te molemmat olitte kyllin
rakastettavia kuuntelemaan, mitä kerroin... No niin, hyvä rouva. Se oli
silloin. Eikä se aika enää palaa. Onhan paljon nyt muuttunut. Carsten
Stahl on kuollut.
Aada nyökkäsi taas.
— Se meni nopeammin, kuin mitä olin odottanut... Entä poikanne?
— Hän on merillä... kaukana merillä... hän on vastaiseksi hieman
levoton.
— Vai niin, poikanne on merillä... Teillä on siis hyvin yksinäistä,
rouvani.
— No niin, onhan täällä jotenkin yksinäistä. Ja kuitenkaan — en enää
huomaa yksinäisyyttä.
— Ei, vastasi tehtailija Nils Maag hitaasti, on joka tapauksessa
helpompi olla yksin vanhana kuin nuorena. Ja kun olitte nuori... niinä
päivinä joita muistelen... silloin ette ollut yksin.
Syntyi hetken vaitiolo. Sitten jatkoi tehtailija Maag:
— Tahtoisin kernaasti sanoa teille jotakin, rouvaseni. Tapasin kapteeni
Stahlia muutaman kerran. Hän ei paljoa puhunut asioista, jotka koskivat
teitä molempia. Mutta niin paljon saatan sanoa: Rakkautensa teihin hän
säilytti — huolimatta siitä minkä tiedätte ja enempääkin.
Aada istui kauan vastaamatta. Tuntui ehkä siltä, kuin ei hän olisi
voinut sanoa mitään. Mutta sitten hän alkoi puhua, käyttäen paljon
sanoja, kuten usein ne ihmiset tekevät, jotka ovat tottuneet paljon
vaikenemaan.
— Tavallaan minua kummastuttaa, luutnantti Maag, (sallikaa, että
käytän samaa arvonimeä kuin silloin), että puhun teidän kanssanne,
joka oikeastaan olette minulle vieras, asioista, joista en koskaan
ole kellekään puhunut. Mutta kun nyt ajattelen, muistan, että minä
silloinkin tunsin itseni hyvin varmaksi teihin nähden, kun aikoja
sitten olitte vieraanamme Börgessä. Ajattelin: tuo mies on niitä
ihmisiä, joille voi uskoa asioitaan, ja joka ei väärinkäsitä. Sanon
tämän, ainoastaan sentähden, että tahdon sanoa jotakin ja kysyä
teiltä, viisas mies kun olette. Muistakaa, kun minun tavoin kulkee
omissa ajatuksissaan, joita ei ennen ajatellut, kun elämän satunnaiset
tapahtumat kiinnittivät huomion. — Mitä tarkoittaa mies rakkaudella
naiseen? Että toisen naisen silmät ovat ruskean kaihomieliset, että
toisen naisen silmät leimuavat? Että toisen naisen mieli on taipuisa,
toisen naisen mieli kiivas? Että toisen vartalo on sellainen, toisen
taas toisenlainen? Että hän rakastaa heitä molempia — kenties
useampia. Että hän rakastaa sitä naista enimmin, josta hetkellisesti
on ollut kauimpana, ja sitä vähimmin, jonka seurasta kauimman aikaa
on nauttinut. Jos miehen pyyteet ovat sellaisia... hyvä, senlaatuinen
rakkaus ei minua liikuta...
Tiedän, että annoin hänelle kaiken, rakkauteni, ruumiini, sieluni. Kun
siis näin, että hän puolestaan oli jättänyt minulle kenties vaan murun
itseään, menin pois hänen luotaan. Sillä, luutnantti Maag, minä olen,
jos sallitte, himokas, enkä koskaan ole tahtonut jakaa kenenkään kanssa.
Ehkä Carsten Stahl ja monet hänen kanssaan valittivat, etten palannut
hänen luokseen... Mitä olisinkaan tehnyt, jos kuitenkin olisin elänyt
yhdessä hänen kanssaan? Koko tämä seikka tuntuu mahdottomalta... minä
en löydä mitään vastausta.
Tehtailija Maag vastasi hetken kuluttua:
— Olette oikeassa, rouva. Se olisi todella ollut mahdotonta.
Monet naiset, hän jatkoi, sanovat kyllä samaa kuin te. Harvat, tai ei
kukaan menettele sen mukaan. Mutta teidän sisäinen luontonne antoi
teille siihen voimaa. Se tuntuu minusta eheältä ja kauniilta. Ja
kaikkea eheää ja kaunista minä ihailen.
Sitten he puhuivat paljon Alfista. Aada kertoi hänen lapsuudestaan,
siitä selittämättömästä etäisyyskaihosta, joka sitten hänet valtasi.
Ja hän kertoi hänelle, miten Alf, viimeksi kotona ollessaan, oli
vaihteleva ja kuitenkin uskollinen, rakastava ja kuitenkin kova.
Tehtailija Maag sanoi äkkiä:
— Te sanotte, rouvaseni, jotenkin seuraavaa: minulla on poika; hän
on vahva, jopa tavallaan kovakin, ja kuitenkin rakastava. Hän on
huikenteleva, häneen ei voi varmasti luottaa, ja kuitenkin hän on hellä
ja uskollinen. Kun te nyt katsotte ja ajattelette poikaanne ja puhutte
hänestä... ettekö siis ajattele, että Carsten Stahlilla oli samanlaisia
avuja ja samanlaisia vikoja? Muistatteko Carstenia?... hänelläkin
oli vahva kaukaisuuskaiho. Muistan, mitä hän sanoi minulle ollessaan
Börgessä... No niin, sellainen tyydyttämätön kaiho on vaarallinen. Se
voi levitä. Ei kukaan tiedä, mitä merkillisiä vaikutuksia sillä voi
olla. Mainitsitte itse äsken sanoneenne pojallenne, että oli parasta
kun hän läksi kaukomatkalle, jotta ei kulkisi samaa tietä elämässä...
ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ja jos huomaatte jotain totta siinä mitä
sanon... niin... kun rakastaen ajattelette poikaanne... niin ajatelkaa
samalla Carstenia. Silloin, rouvaseni, on poikanne tarttuva isänsä
käteen ja pyytävä äitinsä antamaan hänelle anteeksi.
Kotvan kuluttua tehtailija Maag nousi:
— Käyntini on kestänyt kauan, hän sanoi, minun on sanominen hyvästi.
Vielä yksi seikka: Carsten puhui eräänä päivänä kihlausajastaan ja
aviostaan. Ja nyt minä sanon: Kerran olette omistanut hänet, jota niin
täydesti ja eheästi rakastitte, kuin tekin, ylpeä nainen, suinkin
saatoitte vaatia. Antakaa sen myöskin olla mielessänne, kun muistelette
häntä... Hyvästi!