Pieni tumma höyrylaiva liikutti rattaitaan varovasti. Se ei ollut
turvallinen: sillä sen kulkuväylässä — se oli Sandbyn itäisen
satamansuun puolella — oli monta pientä salakaria, ja sumu oli sinä
päivänä tullut mereltä päin ja oli tehnyt ilman sakeaksi ja pimeäksi,
vaikka kello ei mela ollut muuta kuin viisi iltapäivällä.
Kapteeni, joka oli vakava ja tunnollinen mies, huusi alas putkeen:
— Puolivauhti! Ja hän puhkui rasittuneena ja tuijoitti eteensä,
kääntäessään peräsinratasta milloin toiselle, milloin taas toiselle
puolelle. Vihdoin saapui perämies, joka juuri oli ollut lippuja
myymässä, ja tuli hänen sijaansa. Ja nyt molemmat seisoivat vieretysten
ja katsoivat, missä Kynsin valotorni, »kaupungin varoittaja» pisti
esiin sumusta.
Tämä höyrylaiva oli oikeastaan lastialus. Matkustajia ei ollut monta.
Muutamia talonpoikia ja ruotsalaisia kalastajia; viimemainitut paksut
iislantilaiset takit yllä, seisoivat etukeulassa, ja kannella kulki
edestakaisin kaksi kaupunginpukuista herraa. Muita ei ollut.
Ilma kävi pimeämmäksi ja kylmemmäksi. Useimmat talonpojista
ja kalastajista jäivät seisomaan paikoilleen; mutta molemmat
herrat menivät kajuuttaan, jota ensiluokan matkustajat käyttivät
tupakkahuoneena. Siinä he istuutuivat. Ohuen lautaseinän läpi virtasi
sisään lämpöä pannuhuoneesta. He nojasivat molemmat tätä seinää vastaan
ja pudistelivat itseään täynnä mielihyvää. Sitten he sytyttivät
sikaarinsa ja puhelivat yhdessä. Tasaisesti ja tyynesti tulivat sanat,
kuten on laita, kun keskustelijat ovat hyviä ystäviä ja tyytyväisiä
oloonsa. Ensin he puhuivat yksityisasioista, mistä ilmeni, että toinen
oli tullivirkamies, toinen asianajaja-apulainen, molemmat sillä haavaa
asuen läheisellä satamapaikalla; lisäksi, että asianajaja-apulainen oli
syntyisin Sandbystä ja sitten että he nyt olivat matkalla kaupunkiin
ottaakseen osaa juhlaan, jota vietettiin samana iltana, sen johdosta,
että klubi-seuran perustamisesta oli kulunut puolisataa vuotta.
— Naurettavaa, sanoi asianajaja-apulainen nauraen, että noiden
molempien vanhusten pitää olla mukana... Muuten luulen, että kaikki on
hyvin onnistunutta... mutta että nuo vanhukset on kutsuttu... ja vielä
lisäksi kunniavieraina... se on totisesti nurinkurista.
— Nuo molemmat vanhukset? Kutka ne ovat?
— Kaksi ukkoa. Vallan nuorina he olivat mukana perustamassa klubia. Ne
ovat lihan-vientimies... entinen suolalihan-vientimies Smuk ja eräs
vanha herra Grunck... myöskin joku entinen... luullakseni viinikauppias.
— No... mitä muuta merkillistä heissä on?
— Toista, lihan-vientimiestä Smukia... sanotaan ystävien kesken
Yorkshir-siaksi. Sen nimen hän sai monta vuotta sitten. Muuan
teurastaja Sandbyssä oli ostanut mustan yorkshir-sian, joka
loikoi laatikossa ja jota monet kävivät katsomassa. Silloin tuli
taidemaalaaja; hän oleskeli ulkopuolella kaupunkia ja maalasi Otto
Ullgaardin talon kuvan — sitten hän tuli ja kurkisti alas laatikkoon ja
sanoi:
— Mutta tuossahan makaa lihanvientimies... Hyvää huomenta, Smuk!
Ja silloin kaikki luonnollisesti nauroivat, niin että heitä hikoitti.
No, ei se ollut hullummin sanottu. Onhan mies jotenkin sennäköinen.
— Entä toinen, jatkoi apulainen, ja nauroi vielä kovemmin, hän on
totisesti kuin piru itse!... se on viinikauppias Grunck. Hänet saatiin
hinatuksi alas siitä huoneesta, missä hän viimekuluneena kymmenenä
vuotena on istunut ja päästänyt ääniä... käsität, minkälaatuisia.
No, ei hän sille mitään mahda; se on kivulloisuutta hänessä, ja
tohtori mainitsee sitä latinalaisella nimellä. Ja voihan hän siitä
huolimatta olla kunniallinen porvari. Mutta... mitä? Esittää sellaista
juhlalliselle seuralle? Tietysti... kun tuo kivulloisuus mainittiin
toimikunnalle, jolta kysyttiin, mitä aiottiin tehdä, jos nuo äänet
kuuluisivat juhlassa, niin herrat kynsivät korvallistaan ja päättivät
jättää miehen kotia. Mutta eihän silloin liioin käynyt laatuun pyytää
Yorkshir-sikaa... eihän hänkään ollut mikään loistokappale. No hyvä,
molemmat pyyhittiin luettelosta. Mutta eipä se vaan käynyt niin
helposti. Sillä Yorkshir-sika pitää hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja kun
hän vainusi, ettei puolisatavuotis-juhlaa vietetä ilman kumpaakaan,
niin... niin hän meni klubin johtokunnan luo ja nosti suuren melun
siitä, ettei häntä oltu kutsuttu. Ja lopuksi sekä hän että tuo toinen
äänekäs herra sai kutsun.
— No... ketä muita siellä vielä tulee olemaan? Enhän minä tunne melkein
ketään.
— Ei se tee mitään. Kyllä sinä tulet tutuksi. Niin, ketä siellä onkaan?
Siellä on esimies, konsuli Sparr, jonka sinäkin tunnet... ja kapteeni
Tambs ja kandidaatti Rick, hyvin tunnettu mies kaupungissa... niin ja
sittenhän siellä on kapteeni Stahl.
— Kapteeni Stahl? Kuinka? Onko hänkin siellä?
Hän oli komentajani kun harjoittelin kesäkentällä. Minusta tuntuu...
kuin olisi hän, miten sanoisin? kylmän näköinen. Oletko sinä nähnyt
hänet? Pane merkille ne silmät; ne ovat totisesti kylmät. Melkeinpä
tahtoisin sanoa: salakavalan kylmät.
— Niin, se on kyllä totta.
— Muistan, kuinka hän kerran näki sotamiehen pyörtyvän. Niin, mies
kaatui pitkäkseen maahan. Silloin huusi Stahl, niin kuin huudetaan
koiralle: ylös siitä! Ei mitään kujeita! Ei mitään ilveilyä!... no ei
se ollut ollenkaan ilveilyä... Sotamiehellä oli sydänvika... kuoli
parin päivän päästä.
— No niin... sellaista tulee helposti sanoneeksi, vaikka ei niin pahaa
tarkoita. Hän on pohjaltaan uljas mies... hän on kyllä elämöinyt
hurjasti aikoinaan.
— Niin... mutta voinpa kertoa, ettei hänen elämöimisensä aina ole
ollut iloista laatua. Kuuluu kyllä olevan jotain epäselvää, lievimmin
sanottuna epäselvää hänen oloissaan. Mutta, jumalparatkoon, onhan hän
monessa suhteessa kelpo soturi, ja taitaapa olla hyvissä kirjoissa
esimiestensä tykönä, mikäli olen kuullut... Hän osaa kyllä olla hieno
ja ystävällinen sopivaan aikaan. Näin hänet kerran, kun hän puhui
komentavan kenraalin kanssa... no, se vasta oli keskustelua. Niin,
kyllä kai häntä monessa suhteessa pidetään helpossa kurissa.
He istuivat hetken puhumatta. Äkkiä joku laivaväestöstä tuli sisälle ja
sytytti lampun. Molemmat herrat kysyivät: — Kuinka pitkällä ollaan? Ja
merimies vastasi: — olemme niemen kohdalla.
— No, huusivat molemmat. He nousivat ja menivät ulos kannelle. Sumu oli
harventunut, tai sitä ei ollut niin lähellä rantaa: taivas oli melkein
selkeä, ja kaupunki lyhtyineen näkyi sangen lähellä.
* * * * *
Muutamat klubin jäsenistä alkoivat juhlanvieton jo kello kolme
iltapäivällä, mutta varsinainen juhla alkoi kello seitsemän. Mitä
hilpein mieliala vallitsi pian kaikissa. Kaikki olivat saapuvilla:
molemmat vanhukset, viinikauppias Grunck ja lihan-vientimies Smuk
istuivat kumpikin erikseen keskustellen parin klubin vanhemman ja
huomatun jäsenen kanssa.
Istuuduttiin pöytään hymyillen ja pakinoiden. Esimies kumarsi
molemmille vanhuksille ja asetti heidät istumaan pöydän yläpäähän
juhlatoimikunnan keskelle.
Ryyppyä tarjottiin ja senjälkeen lohta, joka oli loistavan punainen
ja hyvin lihava. Sen kera juotiin paljon Bordeaux-viiniä, hyvää
Leoville-lajia. Se tasoitti mielialan, asetti ikäänkuin tahtipuikon
ilmaan ja soinnutti seuran yhteiseen rauhalliseen innostukseen. Se
teki, ettei raa’asti räyhätty; naurettiin maltillisesti ja juotiin
toisten maljoja.
Mutta ruokalajit kulkivat yli pöydän toisten viinien seuraamina, ja
tunnelma kohosi. Vastaiseksi kaikki kävi hyvin sopusuhtaisesti. Silloin
kajahti äkkiä kova ääni eräästä pöydästä. Mitä se oli?... no, se oli
talonpoikais-upseeri Halvor Flaaland, joka pahoin morkkasi pöytäviinejä
ja tahtoi jotain väkevämpää. Ja hän saikin sitten käsiinsä pienen
ruskean rommi-pullon ja maisteli sen sisällystä ahkerasti. Mutta siihen
hänen ei olisi pitänyt kajota viinien jälkeen; sillä se ei vaikuttanut
hyvää. Alussa paljon naureskeltuaan ja iloittuaan hän kävi vallan
mykäksi. Ja vähitellen hän tuli kalpeammaksi — kunnes nousi ja meni
ulos, ja vanha tanskalainen tarjoilija Gulland meni hänen jälkeensä ja
pudisti hymyillen päätänsä:
— Pullo soodaa, herra luutnantti... tarvitsette soodavettä... Pitäkää
nyt vaan pahoinvointianne aisoissa, luutnantti Flaaland... ei täällä
sisällä luutnantti Flaaland... ei täällä sisällä.
Klubin illatsut ja juhlat olivat tunnetut koko levottomiksi. Tämä
puolisatavuotis-juhla näytti käyvän hyvin rauhattomaksi, huolimatta
rauhallisesta alusta. Niin, kun jälkiruoka ja samppanja tuli, pääsi
aika ajoin naurun remahdus valloilleen, niin että seinät paukkuivat.
Puheltiin kaksittain, ja puheltiin innokkaasti. Kaksi kapteenia piti
kiinni toisensa takin rinnusliepeistä ja väitteli siitä, oliko pari
patteria asetettava rannikkosaarelle vai kaupungin lähistöön. Toinen
huudahti monasti keskeytettynä:
— Mutta mitä nyt sanotte... mitä nyt sanotte... se ei pidä
paikkaansa... siitä muistuu mieleeni... mies, jonka piti saada uusi
satula... satula... ja hän sai sen satulasepältä... mutta sitten hän
sanoi satula... sepälle: mutta katsokaa, tämä satula ei ole tehty minun
pääni mukaan... niin satulaseppä vastasi: — ei se olekaan tehty...
teidän päänne, vaan peränne mukaan.
Toinen kapteeni vaipui pohtimaan tätä, ja samassa kumpikin unhoitti
molemmat patterit ja minne ne oli asetettava.
Kauttaaltaan viini vaikutti. Muutamat niistä monista puheista, jotka
pidettiin, päättyivät täydelliseen sekamelskaan. Mutta usein se
seikka, että puheita tulvi liiaksi esiin, oli omansa saattamaan niitä
vielä kiihkeämmiksi, ja puhujat huitoivat kädellään ja jatkoivat
loruilemistaan — kunnes joku tuuppasi heitä niskaan, niin että he
pudottivat lasinsa, tai kolhaisi heitä takaa polviniveleeseen, niin
että he kaatuivat kumoon.
Muutamat selväpäiset, järkevät miehet kulkivat ympäri ja pudistivat
päätään: Kun oltiin sivistyneitä ihmisiä, ei pitäisi elämöidä tällä
tavalla. Mutta ei auttanut, että he pudistivat päätään. Melu ei
siitä vähentynyt; täällä lauloi joku, tuolla oli toinen kymmenennen
kerran noussut pöydälle, mistä kaikin mokomin tahtoi pitää puheen
Iislannnille. Kaikki kävi vielä laatuun, niin kauan kuin oltiin
ystäviä. Mutta tuollahan jo seisoi vastatusten lattialla kaksi nuorta
miestä, jotka luettelivat toisilleen ansioitaan, molemmat viime
muodin mukaan puetut, toisella ruusu napinlävessä. Äkkiä satoi alas
korvapuusti ja seuraavassa tuokiossa he karkasivat toistensa kimppuun.
Koetettiin eroittaa heitä, mutta oli mahdotonta saada heitä irti
toisistaan. Ja kun he kopsahtivat kumoon ja kaatoivat pöydän sekä
juopuneen miehen, joka oli tahtonut välittää rauhaa, niin heidät muitta
mutkitta heitettiin ulos.
Luultiin, että he pian hellittäisivät. Mutta hetken kuluttua näkivät
muutamat sisään tulevan miehen, jota ensin eivät tunteneet, mutta
jonka sitten huomasivat toiseksi riitapukareista. Hänen tilansa oli
nyt surkuteltava. Hän ei ainoastaan ollut menettänyt ruusunsa, mutta
kauluksensakin, valkean kravattinsa ja toisen hännystakin liepeensä.
Nyt hän kulki tirkistellen vaivoin toisella käyttökuntoisella
silmällään; sillä toinen oli turvonnut kiinni. Kaksi tarjoilijaa
tarttui häneen ja hautoi hänen ohimoitaan, ja monet juopuneet
herrat tulivat paikalle ja käskivät heidän (he puhuivat kuin olisi
toinen ollut läsnä) olla ihmisiksi. Hieman myöhemmin toinen tuli
sisälle, ja hänetkin he ottivat hoitoonsa; sillä ei hänkään ollut sen
vähäisemmän hävityksen alainen. Äskeiset riitapukarit näyttivät nyt
katuvaisilta, ja kaikki luulivat, että he olivat tulleet järkiinsä.
Mutta vahvistettuaan itseään, he vielä kerran kohtasivat toisensa
käytävässä, missä ei kukaan heitä nähnyt. Ja kävivätpä he totisesti
kolmannen kerran toisiinsa käsiksi. Tietysti. Pitkän aikaa he loikoivat
ja vääntelivät itseään ja pieksivät toisiaan, ja kun tanskalainen
Gulland ja toinen tarjoilija sattumalta kulkivat siitä, he näkivät
siinä jotain loikovan ja liikkuvan, mikä havaittiin noiksi molemmiksi
riitaveljiksi, jotka nyt olivat sennäköiset, että tuskin saattoi tuntea
heidän kasvojaan.
Hieman erikseen toisessa salissa istuivat kapteeni Tambs ja kapteeni
Stahl. He olivat olleet yhdessä pitkällä ratsastusretkellä iltapäivällä
ja olivat saapuneet juhlaan ylen nälkäisinä. Ja he olivat syöneet
vahvasti ja juoneet yhtä vahvasti. Molempien pää punoitti, ja Carsten
Stahlin silmät hieman verestivät. Kuten aina, juotuaan paljon, hän
nytkin puhui vähän epäselvästi, ikäänkuin ei kokonaan olisi hallinnut
kieltänsä.
He näyttivät alussa ilkkuvan sitä juopumusta, joka hitaasti levisi
ympäri salia, ja sitä mieshukkaa, minkä se aiheutti. Itse he
samalla istuivat täynnä viiniä ja väkevämpiä juomia, mutta sangen
liikkumattomina.
Äkkiä sanoi Stahl vaiettuaan kauan aikaa:
— Sanoiko Orne tulevansa tänne tänä iltana?
— Sanoipa kyllä, että aikoi tulla.
— Eikö hän vielä ole tullut?
— Ei, en ole häntä nähnyt.
Carsten Stahl kaatoi itselleen täyteen ison lasin konjakkia ja tyhjensi
sen. Hänen päänsä alkoi vähän enemmän punoittaa. Hieman myöhemmin hän
sanoi:
Tahtoisinpa saada hänet oikein katseltavakseni, tuon kurjan
aisankannattajan.
Ja sitten hän lisäsi:
— Ha haa! Viime kerrallahan ivasimme häntä. Hänhän tuli liian
naurettavaksi, ja se teki häneen vaikutuksen, että me niin
vähän välitimme siitä, että hän sen huomasi. Käytimmehän häntä
vartijanvirkaan, mitä? Ha, ha, haa.
— No, eipä hän oikeastaan taida olla varsin urhoollinen.
— Urhoollinen, ei totisesti, sitä hän ei ole. Se oli meidän suurin...
meidän kaikkein suurin huvimme, että hän sen huomasi. Tuo nainen oli
viehättävä... oh, hän oli kerrassaan hurmaava! Ei kukaan ole hänen
kaltaisensa... Otin hänet usein vallan miehen nenän alta... kokonaista
neljä kertaa.
Tambs istui taapäin nojaten ja silmät puoleksi ummessa. Hän näytti
miettivän asiaa. Sitten hän sanoi:
— Minua ei miellytä, että sinä siitä ylpeilet... Sitä et olisi tehnyt,
jos hän olisi ollut minun vaimoni.
— Sinähän olet humalassa, mutisi Carsten Stahl ja vilkaisi ystäväänsä.
— Mitä sinä tarkoitat... sinun vaimosi?
— Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinä et olisi ylpeillyt, jos olisit ollut
rakastunut minun vaimooni.
— Oletko hullu?... Tahdotko verrata itseäsi Orneen?... Olethan sinä
mies.
— No, eikö siis Orne ole mikään mies; sinun ei tarvinnut häntä pelätä.
Sinä olit yksinkertaisesti... niin tahdonpa kerrankin saada sanotuksi
sen! (hän käänsi päänsä Carsten Stahlin puoleen ja tuijoitti häneen).
Sinä olit yksinkertaisesti raukkamainen ja paheinen ja julma, kun teit
tuon tekosi... Noita kolmea ominaisuutta sinulla aina on ollut vähän
pohjalla, niin sinähän... no, kun olit oikein nuori, ei kukaan olisi
sitä uskonut.
Vielä kapteeni Tambsin puhuessa Carsten Stahl käänsi päänsä hitaasti
ja tuijoitti taas kapteeni Tambsiin. Molemmat istuivat hetken ylen
punoittavina vastatusten. Lopulta Stahl hymyili ja mutisi:
— Älkäämme nyt tulko naurettaviksi. Olemmehan juovuksissa. Minä muuten
luulen, että sinä varmasti olet paljoa juopuneempi kuin minä. Olethan
sinä tuntenut minun oloni niin hyvin, että tiedät... että minulla... on
ollut tarpeeksi teko... kainoutta ja akkamaista haaveilua elämässäni...
ja sentähden panen arvoa luon... luonnollisuuteen.
Silloin nauroi kapteeni Tambs:
— No onhan... erilaisia luonteita maailmassa.
Sinä hetkenä tuli kolme herraa siihen ja istuutui heidän luokseen.
Näillä oli monta pikkutapahtumaa kerrottavana. Yleensä oli tämä
riemujuhla hyvin onnistunut. Olivathan monet tosin hyvin hillittömiä,
mutta vähät siitä. Eihän joka vuosi vietetty puolisatavuotis-juhlaa.
Äkkiä kuului kovaäänisiä naurunhohotuksia eräästä viereisestä
huoneesta. Se oli sellaista naurua, joka tietää, että jotain erityistä
on tekeillä. Nuo viisi herraa nousivat ja menivät sisälle huoneeseen,
missä nauru vallitsi. Se ei koskaan tahtonut loppua. Oli helppo nähdä,
että naurettiin viinikauppias Grunckille, sillä kaikki katselivat
häntä, joka seisoi keskellä huonetta nojaten pöytään. Itse hän ei
nauranut, pikemmin hän näytti hämmästyneeltä. Viimein nauru herkesi;
hänelle huudettiin:
— Jatka! Hyvä! Eläköön!
Vanhus huusi, ääni rasittuneena:
— Puhuin ensimäisestä keilanheitto-tilaisuudesta, hyvät herrat! Mutta
sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole naurunaihetta!... Sillä on
hetkiä, jolloin on sopimatonta... sopi... ma... tonta nauraa. Ja monet
muistot, jotka saattavat nostaa kyyneliä silmiin, liittyvät vanhaan
keilirataan, jota ei nyt enää ole olemassa. Mutta kun on vanha ja voi
sanoa, että on ollut iloinen elämässään... niin, sanon minä, onko
onnella määrää?
Nyt kuului vanhuksesta äkkiä jotain, mikä heti paikalla nosti uuden
naurunremahduksen, ja keskellä meteliä kuului:
— Siinä on kunnialaukaus! Siinä on torventoitotus!... Onko onnella
mitään määrää!
Ja nauru tarttui enemmän ja vähemmän juopuneisiin. Juomatoverit
syleilivät toisiaan ja ulvoivat. Muutamat puristivat nyrkkejään ja
huusivat:
— Paiskatkaa hänet maahan, tuo vanha raato! Antakaa hänelle potku
takapuoleen!... Tänne raakoja munia!
Ja äkkiä eräs otti täyden lasin punaviiniä, ja sen hän paiskasi vanhan
puhujan kasvoille.
Hurjaa räyhinää jatkui:
— Polttakaa hieman suitsutusta sen otuksen ympärillä!... polttakaa
paperia!... ikkunat auki.
Hänen jälkeensä heitettiin kaikenlaista: omenia, viinilaseja, pullon
tulppia, sokeroituja luumuja...
Vasta kun monet olivat hajaantuneet, tuli rauhallisempaa, mutta vielä
kaikui huminaa ja naurua joka taholla.
Vanha loruilija tietysti oli raivoissaan. Hän vapisi kiivaasta
vihanpurkauksesta. Hän puhkui ja polki lattiaa. Hän hyökkäsi sinne
tänne ja uhkasi joka taholle puristetuin nyrkein:
— Kirottua roskaväkeä! hän huusi, kirottua roskaväkeä! Kirottua
roska... väkeä!
Sitten hän katosi ovesta, eikä enää palannut.
Mutta tämän jälkeen ansaitsi näkemistä toinen vanhus, lihan-vientimies
Smuk, Yorkshir-sika. Hän tallusteli sinne tänne paksuilla säärillään ja
paisui pöyhkeydestä. Hän puristi esimiehen kättä ja sanoi: ikäänkuin
anteeksiantavasti pudistaen päätään:
— No, eihän se tee mitään! Olihan se oikeastaan hyvin hauska ilveily.
Yorkshir-sika joi yhä enemmän tämän jälkeen. Hän joutui istumaan
muutamien jotenkin nuorten herrojen pariin, ja hän kertoi heille
rivoja juttuja monenlaisista rikkaan elämänsä kokemuksista. Nämä
jutut herättivät innostusta, ja lopuksi eräs nuorista piti puheen
hänelle, joka oli sen iloisen vanhuuden edustaja, mikä oli nuoruuden
päämääränä...
— Kauan eläköön herra lihan-vientimies Smuk! Hurraa!
— Hurraaaa!
Yorkshir-sika nousi vaivoin ja hymyili ja kiitti ympärillensä. Mutta
niin juopunut hän oli, että hänen pian taas täytyi istuutua. Ja äkkiä
hän nukahti. Hän vaipui uneen siinä istuessaan, ennenkuin kukaan sitä
vähääkään aavisti. Nenästä tuli nyt pitkä säännöllinen ääni. Se kuului
hauskalta, kuin olisi hän nauttinut unestaan. Hänen vanhat lihavat
kasvonsa loistivat hiestä. Hän nukkui, kuin ei hän olisi enää koskaan
voinut herätä.
Nuoret herrat istuivat katsellen häntä, ja yksi rupesi toisia
hauskuuttaakseen koristamaan häntä. Hän otti georgineja ja astereita
maljakosta, ja näitä kukkia hän pisti nukkujan kaulaan, korvien taakse
ja povelle. Yorkshir-sika vaipui nukkuessaan alas sohvalle. Nuoret
herrat kohentelivat, niin että hän pian loikoi siinä pitkänään. Nyt
otti eräs nuppineulan ja pisti häntä moneen kertaan käsivarteen.
Kerran Yorkshir-sika huitoi kädellään, kuin olisi unissa karkoittanut
luotaan kärpäsiä. Mutta ainoastaan kerran. Tuo nuori herra pisti, niin
että toiset nauroivat ja huusivat yhtä aikaa. Yorkshir-sika ei enää
liikahtanut.
Yötä oli jo kulunut myöhäiseen. Monet juhlan herroista olivat menneet
kotia tai muualle. Isossa salissa oli sammutettu kaikki valot. Vielä
olivat useimmat pöydät täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja ja laseja,
joita tarjoilijat eivät ehtineet sinä yönä korjata pois. Koko tuo
monilukuinen seura oli sulanut kokoon pariin pieneen ryhmään, jotka
istuivat keskustellen pikkuhuoneissa.
Vihdoin olivat nuoret miehet nauraneet tarpeekseen
lihan-vientimiehelle, ja he aikoivat nousta (se huone, missä he
istuivat, oli puolipimeä; tarjoilija oli jättänyt yhden ainoan
lampun palamaan), kun Frederik Rick tuli siihen, missä he istuivat.
Ihmeteltiin, että hänet nyt vasta nähtiin: missä hän oli ollut? Miksi
ei häntä oltu nähty sinä iltana?
— No mitä? vastasi Frederik Rick, tapansa mukaan rakastettavana. Minä
olen vanha, siinä kaikki. Muistakaa, että otan suihkukylpyä joka
aamu rakkaan terveyteni vuoksi. Minulla ei ole varaa yhtenä iltana
tuhlata niin paljoa terveyttä, mitä moinen rämäkkä vaatii. Millaista
muuten on ollut?... loistavaa?... Mutta mitä tuo on? — hän osoitti
Yorkshir-sikaa. — Tuossahan makaa kaunis Smuckimme kukkien koristamana.
Kuka hitossa on tehnyt tuon mestariteon?... Onpa hän soman näköinen
nyt. Hän on aivan kuin paistettu sika... Niin, noin tarjottiin
vanhoina hyvinä aikoina sikoja, kun ne paistettiin kokonaisina. Hän
on tavallaan komea, tuossa loikoessaan... tyylikäs... onpa teillä
ahdas kauneuskäsitys, kun ette sitä myönnä. Hei, kuinka hän loistaa
valkoisena ja punaisena... kukkia korvien takana... mainiota!
— Mutta missä te olette ollut tänä iltana? Miksi te tulette nyt vasta,
herra kandidaatti?
— Niin, se on kokonainen tarina itsekseen, vastasi Frederik Rick ja
kaatoi itselleen aivan pienen lasillisen sherryä, — olen oikeastaan
ollut monessa paikassa... mutta kuulkaahan, onko kukaan nähnyt täällä
laivanvarustaja Ornea?
— Ei, hän ei ollenkaan ole ollut täällä.
— Eikö hän ollenkaan ole tullut? Luulin, että hän oli täällä. Erosin
hänestä puoli tuntia sitten. Hän sanoi lähtevänsä tänne. Ja hän meni,
ja minä astuin kotiapäin; mutta sitten sain halun tulla tänne näkemään
juhlan loppua, juoppouden huonoja seurauksia, ja niin tulin tänne
kuitenkin.
— Mutta missä monissa paikoissa olette ollut tänään?
— No, voinhan sitten kertoa koko jutun. Minulla oli siis se hyvä
aikomus, että en tulisi tänne, mutta että menisin aikaisin levolle ja
nukkuisin nuo tunnetut tunnit ennen puoliyötä. Istun siis huoneessani
ja luen kirjaa niistä monenlaisista hyönteisistä, jotka elävät meren
pohjalla — hyvin huvittavaa kirjaa. Silloin... juuri kun minä aion
nousta ja mennä makuuhuoneeseen, joku soittaa ovikelloa. Se on Orne.
Hän tuli sitten sisälle ja istui luonani tunnin tai pari. Sitten
olimme yhdessä pitkällä kävelyllä. Hänen talolleen, sen ympärillä ja
erään siellä olevan tunturi-joen rannalla. Niin, hän sai, omituista
kyllä, minut mukaansa, huolimatta myöhäisestä hetkestä. No, hän oikein
pyytämällä pyysi minua tulemaan kanssaan. Mutta, silloin teidän olisi
pitänyt kuulla hänen puhuvan siitä, mitä erityistä tuollaisessa
vuolaassa tunturijoki-vedessä on. Eräänä syysyönä, tyynenä syysyönä
— tuo vesikin oli tyyntä. Levottomana syysyönä, tuskan liidellessä
ilmassa — tuo tasainen, rauhallinen vesi loiski, se ikäänkuin kiiti
rannalla märin jaloin. Orne oli yleensä paljon askaroinut tuon
veden ääressä. Hän puhui jotain kummallista vedenpaisumuksesta...
kaikista kauniista naisista, jotka silloin hukkuivat. Hän väitti,
että turkkilainen oli säilyttänyt jotain vedenpaisumusaatteesta.
Turkkilaisethan kostavat uskottomuuden hukuttamisella. Kaikki
uskottomat naiset hukutetaan.
— Ha haa, etkö kysynyt häneltä, miksi hän antoi vaimonsa matkustaa
Etelä-Ameriikkaan?
— En, sitä en häneltä kysynyt, vastasi Frederik Rick lyhyesti:
— Niin, sehän tapahtui aikoinaan; mutta minä muistan, että rouva Orne
matkusti omituisella tavalla. Orne tosin sanoi eräänä päivänä: vaimoni
on matkustanut pois! mutta tuo vaimo oli kadonnut, siinä kaikki. Ei
kukaan nähnyt laivaa. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan laivaan. Kaikki
oli rouva Orne jättänyt jälkeensä... No, voihan sen kaiken selittää.
Mutta olisipa teidän pitänyt kuulla Ornen puhuvan tänä iltana. Se
oli erityistä puhetta, sen voitte uskoa... Hän on, jumalparatkoon,
varmaankin onneton.
Nuoret herrat mutisivat: niin, niin, hm.
Äkkiä sanoi Rick, kuin olisi jotain juolahtanut hänen mieleensä:
— Se on totta... Hän tulee lähtemään pois maasta muutaman päivän
kuluttua. Ja tiedättekö, että hän on myynyt liikkeensä? Sehän on
uutinen!
— Kenelle? kysyi eräs.
— Niin... en muista nimeä... se oli jollekin henkilölle
itäkaupungeista. No, siinähän Orne teki sangen viisaasti. Onhan hän
aina matkoilla, niin että sellainen liike kai paljon saa itse itseänsä
hoitaa.
Sinä hetkenä tuli tanskalainen tarjoilija Gulland tuoden pullon ja
muutamia laseja. Hän näytti lempeältä ja tuijoitti jäykästi eteensä,
niin kuin vanhan puoleisilla ihmisillä on tapana kun ovat lievästi
juopuneet. Hän kumarsi Frederik Rickille.
— En ole nähnyt kandidaattia aikaisemmin.
No, Gulland, vastasi Frederik Rick, oletteko kaihonnut minua?
— Juuri sitä olen tehnyt, vastasi Gulland, mutta nähkääs, herra
kandidaatti. Tunsinhan sen, että teidän piti tuleman, ja sentähden
panin syrjään tämän madeiran. Ei ollut muuta kuin neljä pulloa tätä
lajia. Se oli määrätty juhlatoimikuntaa varten, mutta minä panin sen
syrjään. Ja jos joku nuorista herroista tahtoo ilmiantaa minut, niin
ilmiantakoot. Minä sen kyllä kannan. Minulla on leveä selkä.
— Ja se on minua varten. Se on hyvin rakastettavasi tehty, Gulland.
Malvoisir-madeiraa... Kiitos paljon. No pankaa se sitten virtaamaan.
Gulland avasi pullon ja näytti tulppaa:
— Tahdotteko katsoa tätä tulppaa. Se on oikeata vanhaa tavaraa.
Sitten hän kaatoi laseihin, ja he joivat. Tuo madeira oli todella
erinomaista. Sillä oli tuo oikean hienon madeiran ominaisuus täyttää
suu maullaan; niin se levitti höyste-yrttien ja vanhan savun sekaisen
makunsa kitalaen kaukaisimpiin osiin.
Gulland seisoi vieressä ja oli palvelukseen altis. Hän katseli
kandidaatti Rickiä, ja tämä nyökkäsi vakavana.
— Niin, huudahti Gulland, se on madeiraa, joka juoksee sulavasti!
— Siinä olette oikeassa!... Kuulkaa, Gulland, ettekö ole nähnyt
laivanvarustaja Ornea täällä tänä iltana?
— Kyllä... näin hänet juuri nyt. Hän istuu pikkuhuoneessa... Siellä
istuu vielä muutamia herroja... muuten ovat kaikki lähteneet.
— Vai niin, onko hän siellä, no silloin menemme sinne. Tuokaa madeira
sinne, tehkää hyvin... Entä Smuk... mitä teemme hänelle?
He kävivät käsiksi lihan-vientimieheen, mutta hän makasi siinä raskaana
kuin jauhosäkki.
— Ei, jääköön hän makaamaan. Kohentakaamme nyt hänen asentoansa, ja
sitten hän saa maata huomiseen. On liian raskasta työtä kuljettaa häntä
mukanaan noin myöhään.
— Ei, ei se teekään mitään, jos hän loikoo täällä, huomautti Gulland,
onhan se tapahtunut ennenkin, sekä minun aikanani, että ennen minua.
Onhan hän vanha täällä. Ja jos herrat ovat valmiit täällä, sammutan
tulen.
He menivät sisälle pikkuhuoneeseen ja näkivät muutamien istuvan pöydän
ääressä. He säpsähtivät nähdessään Carsten Stahlin ja laivanvarustaja
Ornen istuvan jotenkin likellä toisiaan. Kapteeni Stahl ilmeisesti
taas alkoi selvitä. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta
laivanvarustaja Orne punoitti ja oli innoissaan. Hän jutteli milloin
kenenkin kanssa. Mutta joskus hän vaikenikin, eikä kuullut ja nähnyt
mitään ympärillään. Sitten hän ikäänkuin taas heräsi ja jatkoi
puheluaan.
— Kas, herra kandidaatti, hän huusi, kun Rick istuutui. Minä koetan
selittää näille herroille sitä, minkä selitin teille, ja minkä te
tunnustitte oikeaksi; mutta täällä se ei käy niin helposti.
— Muistakaa, herra laivanvarustaja, että selititte sen minulle,
kuinka sanoisin, alkuperäisen luonnon helmassa ja yötuulessa, ettekä
neliskulmaisen pöydän ääressä.
— Ei sinne nyt sovi mennä, sanoi Orne vallan vakavana... Mutta minusta
tuntuu, kuin pitäisi sitä ymmärtää. Sanotaan, että turkkilainen on
julma. Mutta emme saa mitata häntä meidän kyynärämitallamme. Minä
siis väitän: kun turkkilainen hukuttaa uskottoman vaimonsa säkkiin
suljettuna, niin hän kostaa kaikessa hiljaisuudessa ja surullisena.
Kaksi vanhanpuoleista herraa nauroi paljon: — siis hiljaisesti ja
surullisesti hän kostaa vaimolleen, ha, ha haa.
— Niin, sanoi Orne, ja siveli ohutta harmaata tukkaansa, olen itse
kuullut sen turkkilaiselta, jonka hyvin tunsin. Olenhan tuntenut paljon
ihmisiä; sillä olen ollut monessa paikassa maailmalla. Ja tämä siis oli
turkkilainen, jonka tunsin. Minä sanoin hänelle: — luulenpa kuitenkin,
että turkkilainen itkee, hukuttaessaan uskottaman vaimonsa. — Ja hän
vastasi: — Muhamettilainen ei itke; mutta vaimonsa kuolema on hänelle
surullinen tyydytys kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta. Ettekö
käsitä, että silloin on, niinkuin olla pitää: lämpöinen, hekkumallinen
uskoton vaimo säkissä. Ja vielä enempikin: hän on säkissä, kun tämä
viskataan veteen ja vajoaa pohjaan. Katsokaahan, nyt loikoo tuo
valkoinen ruumis ja vääntelee itseään, liikkuu rajusti, lakkaamatta.
liikkukoon vaan, onhan se kyllin temmeltänyt niinä öinä, jolloin
petti miehensä. Oi, kuinka hänessä sentään on paljon elämää. No,
hetken kuluttua se asettuu, ehkä silloin tällöin raju nykäys, mutta
yhä hiljaisemmaksi se käy. Ja muhamettilainen näkee hänen lopulta
loikovan siinä liikkumattomana. Ja hänen suunsa ja silmänsä ja korvansa
ovat täynnä vettä, hän on kylmä ja jäykkä... kuolema sovittaa...
Muhamettilainen tuijottaa eteensä, ikäänkuin näkisi hänet. Kuten
sanottu, hän on saanut surullisen hyvityksen kaikesta kirvelevästä
tuskasta ja surusta... Niin, tuollaista hän puhui. Minä hänet ymmärrän.
Monet herroista katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Toiset rypistivät
nenäänsä ja kohottivat hartioitaan. Jokunen katsoi salaa kapteeni
Stahliin. Tämä ei sanonut sanaakaan, poltti hyvin tyynesti tummaa
sikaaria ja tuijoitti järkähtämättä laivanvarustaja Orneen, joka
nyt oli vaiti. Stahlin suu oli koko ajan vääntynyt hieman sivulle.
Jonkunlaista ivaa tai hymyä.
Mutta hetken kuluttua kapteeni Stahl nousi äkkiä ja poistui kulkien
huoneiden läpi, sanomatta kellekään hyvää yötä. Kuultiin hänen
hoipertelevan pöytiä vastaan, niin että laseja kaatui kumoon.
Useimmat katsahtivat kummastuneina. Muutamat nuorista herroista
hymyilivät. Eräs kuiskasi:
— Nyt hän meni. Hän käsitti kyllä, että Orne teki salaviittauksia.
Hieman jälkeen poistuivat toisetkin, juhlan viimeiset vieraat. Heitä
ihmetytti kuullessaan tarjoilijalta, joka päästi heidät ulos, ettei
tämä ollut nähnyt kapteeni Stahlin menevän ulos ovesta. Mutta he
olivat liian väsyneet, sitä sen enempää ajatellakseen. Kun he menivät,
kuuli yhden sanovan laivanvarustaja Ornelle: — Te saatte kauniin ilman
matkalle! Muuten kuuli ainoastaan välinpitämättömiä sanoja, kuten:
— Nyt on selkeä ilma, sangen selkeä... tuuliviiri osoittaa etelää
kohti... Sellaisia huomautuksia, joita tehdään säästä, kun mennään
kotia levottoman lokakuun yönä.
Syysyötä jatkui. Myöhään tuli pilvien lomista näkyviin alakuu. Se
punoitti kummallisena pilvien keskellä, eikä se loistanut selvänä,
ennenkuin kohosi korkeammalle. Silloin taivaanranta vielä oli täynnä
pilviä, jotka sukelsivat esiin ja liitelivät pois. Mutta käyrää kuuta,
joka kävi kirkkaammaksi, kuta ylemmäksi se nousi, ne eivät enää
kosketelleet. Se erosi vilkkuvan kirkkaana tummalta taivaan taustalta
ja valaisi kaikkialla, minne loi säteensä.
Se katsahti niinikään sisälle vanhan klubin ikkunoista, ja ikkunoista
se hiipi sisälle juhlan jälkeisiin tyhjiin huoneisiin ja saleihin,
ja sen vavahteleva loiste pani seinät vapisemaan ja ikäänkuin
perääntymään. Se ei kumoittanut mihinkään määrättyyn kohtaan. Kaikesta
mitä se kosketteli, se kosketteli ainoastaan osaa. Mutta sen valossa
tulivat näkyviin huoneet ja mitä niissä oli sisällä. Yorkshir-sika
näkyi siinä sohvalla loikomassa. Hän oli vaipunut rajattoman syvään
uneen. Hänen kasvonsa loistivat valkoisina kuutamon himmeydessä: Kukat
olivat vielä hänen kaulallaan ja povellaan. Hän loikoi selällään siinä
asennossa, mihin Gulland oli hänet yöksi pannut.
Mutta toisella sohvalla huoneen pimeässä kulmassa loikoi toinen mies
nukkumassa. Mutta unissa hän hampaitaan kiristäen päästi muutamia
pitkiä kumeita huutoja. Ja hieman senjälkeen hän meni kiemuraan ja
kaatui lattialle. Ja noita pitkiä kumeita huutoja jatkui kauan aikaa,
ja niihin sekaantui hampaiden kiristys. Lopulta tuli hiljaista. Eikä
hänestä enää kuulunut hiiskaustakaan.
Yö kului edelleen. Ainoastaan Yorkshir-sian hengitys kuului. Hän loikoi
siinä yhä vaan samassa asennossa. Eiväthän nuo pitkät kumeat huudot
olleet voineet häntä herättää.