Alf ei edistynyt koulussa, mistä Aada ei ottanut huolestuakseen.
Eihän Alfin tarvinnut oppia monta kirjaa ja luetteloa. Eihän hänestä
pitänyt tulla virkamiestä. Ollen vanhan maanomistajasuvun jälkeläinen
ei Aada sanottavasti ihaillut virkamiehiä, joita hän katsoi valtion
konttoripalvelijoiksi, mitkä kuljeskelivat kaupungista kaupunkiin. Ei,
Alfin oli määrä tulla Vorre-kartanon isännäksi isoksi vartuttuaan.
Kun siis Alf oli ulkona toverien kanssa koko iltapäivän ja kun hän
tuli kotia, väsyneenä ja hengästyneenä pitkiltä soutoretkiltä aavalta
mereltä, tai kun tuli kotia vaatteet repaleina kiivettyään puissa tai
nenä verissä tapeltuaan, ei Aada häntä torunut; sillä hän luuli, että
tuo alituinen samoileminen, nämä soutoretket ja tappelut tuottivat
hänelle hyötyä. Näin hän kaiketi oli varttuva ja tasaantuva.
Koko joukon pieniä ilkivaltaisuuksia hän teki, ja ne äiti sitten sai
hyvittää. Vallesmanni, joka asui puolen neljänneksenmatkan päässä,
tuli kokonaista kolme kertaa valittamaan, että Aadan poika kolmen
toverin kanssa huusi ja riehui maantiellä hänen talonsa edustalla kuin
»villipedot». Toisetkin tulivat valituksineen, mutta kaikki, minkä
johdosta he valittivat, oli pelkkää vallattomuutta, joka pohjaltaan oli
viatonta laatua eikä sisältänyt pahan ituja.
Mutta eräänä päivänä tuli kiukkuinen harmaapartainen mies ylös
Vorre-kartanoon ja kertoi, että Alf ja hänen toverinsa olivat
polttaneet poroksi pienen kalastajamökin eräällä saarella. Kuullessaan
tämän, Aada kauhistui. Hän vei Alfin syrjään, kun hän tuntia myöhemmin
tuli kotia, ja tekipä hän sen tavalla, joka näytti poikaa ihmetyttäväni
Tuskin hän uskoi, että äitinsä saattoi olla sellainen.
Mutta hänen mielensä keveni, kun Alf oli kertonut koko asian:
Hän ja kolme toveria olivat olleet retkellä merellä. He olivat
loikoneet saarella ja sytyttäneet valkean. Lähtiessään saarelta päivän
sarastaessa ja tultuaan taas merelle, he näkivät, että vanha maja
(jossa muuten ei kukaan asunut) alkoi palaa. He palasivat saareen ja
koettivat sammuttaa tulen, mutta eivät saaneet sitä tukahutetuksi. Nyt
tuli äreä harmaapartainen mies esiin ja sanoi, että he muka olivat
sytyttäneet mökin palamaan, sanoi edelleen tietävänsä, kutka he
olivat, ja että he saivat vastata teostaan, sillä maja oli hänen. Kun
he vastasivat, etteivät olleet sytyttäneet majaa, hän ärjäsi, että he
kyllä tiesivät sen tehneensä. Jos eivät suorastaan olleet sitä omin
käsin sytyttäneet, niin olivat kipinät heidän nuotiovalkeastaan sen
sytyttäneet... he saattoivat luopua enempää puolustautumasta. Ja sitten
he olivat menneet tiehensä; mutta toisilta he olivat saaneet kuulla,
ettei se mies ollut suurenarvoinen... hän oli puoleksi maankulkija. Kun
kerran venäläisiä oli soutanut saaren suojaan, eräiden, jotka aikoivat
siinä kalastaa, ampui heitä siinä joku suolalla vastakkaisella puolella
olevalta tunturilta... Ja se oli varmaankin tämä mies.
— No, mutta miksi et ole tätä aikaisemmin kertonut?
— Sentähden... että pelkäsin, etten useammin saisi lähteä sinne
retkille.
Aada käski Alfin tuomaan mukaansa toverinsa siltä retkeltä. Sen Alf
teki, ja he selittivät jotenkin samaa. He olivat kaikki vihoissaan
tuolle harmaapartaiselle miehelle; mutta he eivät liioin rohjenneet
väittää, etteivätkö säkenet nuotiosta olleet sytyttäneet majaa.
Välttääkseen enempiä rettelöitä, Aada maksoi miehelle majan hinnan.
Vuosien kuluessa mainitsi Alf usein sanan, joka osoitti, että hän
vähimmin kaikista ajatteli ruveta maanviljelijäksi. Retket tuntureille
ja metsälle kävivät yhä harvemmiksi. Ainoa, mikä hänelle kelpasi,
oli soutu ja purjehtiminen — sisällä lahdissa tai aavalla merellä.
Loma-ajoilla hän usein oli niin kauan ulkona, että Aada oli hyvin
levoton hänen tähtensä, kun nousi kova myrsky.
Mutta aina hän palasi takaisin ja nauroi niin turvallisena, kun äitinsä
kertoi hänelle, miten levoton oli ollut hänen tähtensä. Eräänä iltana
Alf sanoi kotia tullessaan:
— Katso minua, äiti! Minulle ei koskaan voi tapahtua mitään merellä.
Äiti katsoi häneen katsomistaan. Tavallaan hän häntä ymmärsi, mutta
sanoi kuitenkin:
— Mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Alf?
— Niin, onpa ihmisiä, jotka voivat lähteä merille, mutta joista ei
kuitenkaan koskaan tule merimiehiä; mutta toiset taas tulevat siksi
luonnostaan. Ei mikään onnistu heille huonosti. Pahinkin kapteeni
leppyy heille. Eivätkä he koskaan huku merellä... he aina selviytyvät,
kävi, miten kävi. Sellainen merimies olen minä, äiti! Kapteeni Fjelde,
hän, jota sanovat »Sudeksi», sanoi sen minulle tänään.
— Se- on hyvin kummallista, vastasi Aada, että sinä niin paljon pidät
merestä. Minä pidän enemmän tasangosta ja metsästä. Olen harvoin ollut
merellä.
Muutaman päivän kuluttua Aada sanoi hänelle:
— Rakas Alf... olet jo niin iso, että sinun pitäisi ajatella
tulevaisuuttasi. Koulussa on käynyt huonosti; mutta olethan sinä
kuitenkin osoittanut, että sinulla on älyä ja hyvät voimat. Rakas Alf!
olen aina ajatellut, että sinä ottaisit Vorre-kartanon johdon... En voi
ajatella, että kartano on siirtyvä vieraisiin käsiin.
— Teen, niinkuin sinä tahdot. Jään sinun luoksesi, äiti, vastasi Alf.
Nämä sanat, jotka hänen poikansa tässä lausui, olivat muutamia niistä
monista, hänen viime aikoina sanomistaan, joiden äänenpaino pani äidin
kuuntelemaan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä äänenpaino ilmaissut
hänelle, että poika tiesi, mikä oli syy siihen, että hänen äitinsä
ja hän nyt asuivat täällä, kun sillävälin hänen isäänsä ei koskaan
näkynyt, vaikka tämä eli.
— Teen, mitä tahot... tahdon jäädä sinun luoksesi, äiti.
Ja siinä piili samalla salainen äidin menettelyn hyväksyminen, ja
samalla kiitollisuuttakin näiden sanojen sävyssä.
Vähän myöhemmin alkoi Alf harjoittautua maanviljelyksessä. Hän pani
aikaisin maata, nousi varhain ja otti usein osaa kaikkein kovimpaan
maatyöhön. Hän hankki itselleen myös ne kirjat, jotka käsittelivät
maataloutta, ja hän matkusti pääkaupunkiin hankkimaan paraita koneita.
Mutta lyhyesti: hän ei siinä viihtynyt. Silloin tällöin hän
huomaamattaan mutisi itsekseen:
— Niin, nyt kuluu aika.
Tämä oli lausuttu yleisenä sananpartena, mutta sen alla piili jotain,
mitä eivät sanat ilmaisseet, mutta minkä hän sisällään tunsi.
Aada huomasi koko asianlaidan. Ja eräänä päivänä hän sanoi Alfille:
— Rakas Alf, ihmisellä pitää olla lupa ruveta siksi kuin mitä itse
tahtoo. Luulen, että sinulla on ruumiissasi merille-lähdön halu, mistä
sinun pitää vapautua, ennenkuin viihdyt elämään rauhassa kotona...
Oikein pitkä merimatka, ja sitten näet, miten iloisena asetut tänne
lepoon. Joudu siis merille, Alf, ennenkuin tulet liian vanhaksi...
Sinun täytyy saada tuo intosi tyydytetyksi. Sillä ellet pääse siitä
vapaaksi, on mahdollista, että se jää vereesi koko elinajaksesi, ja
silloin sinä ehkä lähdet toisille kaukomatkoille... jotka voivat olla
pahempia.
Alf halasi häntä ja sanoi:
Saanko matkustaa kauas pois, äiti?
— Tahdotko todella kauas, Alf?
— Tahdon, olen aina halunnut päästä oikein kauas. Kaupunkeihin...
jotka ovat merkittyinä etäällä merikartalla... keskellä isoja meriä...
kummallisen nimisiä saaria... jonnekin seutuun, mitä ei kukaan tunne...
Aada näki, miten pojan silmät tuijoittivat eteensä, ikäänkuin olisivat
nähneet edessään haamoittavan niiden etäisten seutujen, joista puhui.
— Matkusta siis niin kauas, Alf... mutta älä unhoita äitiäsi... tule
takaisin... eikö totta, tulethan takaisin?
Alf vastasi:
— Tulen... en koskaan... voi unhoittaa äitiä.
Aada oli kyllä suruissaan siitä, että Alf matkusti, mutta hän oli
kuitenkin tyyni. Se suru, joka hänellä oli ollut elämässä, oli tehnyt
hänet hieman kiihkoiseksi. Eihän onni ja onnettomuus riippunut
ulkonaisista seikoista.
Sentähden hän levollisempana katseli Alfin matkaa, kuin mitä moni äiti
olisi tehnyt. Ja kuitenkin rakkaus tähän hänen ainoaan poikaansa oli
suurempi kuin useiden äitien.
Kun Alf oli matkustanut, hänelle selvisi, että hän nyt todella oli
yksin. Olihan hänellä paljon tointa Vorre-kartanon hoidossa, ja olihan
työ hyvä... mutta kuitenkin.... ihminen kaihoaa muuta, kuin satunnaista
tointa. Hän ikävöi jotakin, mihin silmänsä kohdistuisi, hän ikävöi
henkilöä, jolle voisi sanoa: — katso nyt se on pian valmista! — katso,
nyt se on täytetty!
Miksi hän nyt vaivasi itseään? Jos nyt Alf valitsi merimiesuran...
jos hän oli, kuten sanoi, syntynyt merimieheksi?... Sellaisia usein
oli mahdoton saada asumaan maalla. Hän oli nähnyt sellaisia aito
merimiehiä, jotka kulkivat mailla sangen vaivaloisesti ja kasvoissaan
ja silmissään ilme, joka viittasi siihen, etteivät täällä olleet
kotonaan. Eiköhän Alfilla ollut jotain sellaista eriskummallista
luonnossaan?... Epäilemättä hänellä se oli! Hänen viime päivinään
kotona Aada oli nähnyt jotain sellaista askaroituvan esille hänestä,
hänessä oli huomannut sisäistä ponnistelua ja se oli ilmaissut itseään
vaikenemisen muodossa, samoin kuin linnussa, joka on ääneti sinä
hetkenä, jolloin se valmistautuu koettelemaan voimakkaita siipiään.
Toiste Aada luuli varmasti, että hän oli palaava kotia ja jäävä sinne
asumaan. Ja iloiten hän ajatteli hänen tulopäiväänsä ja niitä päiviä,
kun he yhdessä tulivat kulkemaan vanhoja tuttuja teitä ja jolloin hän
oli sanova äidilleen: — nyt olen iloinen siitä, että taas olen kotona.
Kuukauden päivät Alfin lähdön jälkeen Aada odottamatta sai vieraakseen
rouva Lydersin. Hän oli matkalla veljensä, rovasti Bjelken luo, joka
asui noin kymmenen peninkulmaa kauempana laaksoseudussa... eikä hän
voinut kulkea Vorre-kartanon ohi tervehtimättä rakasta ystävätärtään.
Mutta miksi ihmeessä he eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen
vuoteen? Kuinka kummallista se oli, he kun kuitenkin asuivat niin
lähellä toisiaan! Aada epäilemättä oli elänyt hyvin yksinäisenä. No,
olihan se hänen tapaistaan. Oli, niinkuin eräs herra pitkän aikaa
sitten oli sanonut eräässä seurassa, missä Aada oli läsnä: — hänessä
on jotain samantapaista kuin vanhassa perityssä maassa... niin, hän ei
todella koskaan ollut voinut sekoittua säälittäviin porvarisieluihin...
Mutta joka tapauksessa... olisi ollut niin hyvä, jos he olisivat
tavanneet toisensa noina ensimäisinä kymmenenä vuotena... viime aikoina
hän, rouva Lyders, oli ollut niin paljon matkoilla.
Rouva Margrethe Lyders oli vielä hyvin kaunis nainen, ja hänellä oli
tavattoman sievä esiintyminen. Hymy hänellä vielä oli tarjona, ja se
vaikutti sangen miellyttävältä; mutta kaikki nuo pienet lempeät sanat,
jotka olivat vaikuttaneet niin kiehtovasti, kun niitä käytti tuo
nuori nainen, olivat nyt tuon nelikymmenkuusi-vuotiaan naisen suussa
muuttuneet hieman häiritseväksi sanatulvaksi.
Hetken kuluttua Margrethe Lyders siirtyi vakaviin asioihin:
— Rakas Aada! Sinä ja Carsten Stahl olette eräässä suhteessa
käyttäytyneet hienosti ja järkevästi siinä, että ette ole tehneet
asiaanne julkiseksi avioeron ja sentapaisen huomion herättämisen
muodossa. Sillä huomiotahan se herättää, kun moista tekee. Kuinka tuo
onneton juttu on valunut hiekkaan! Vielähän moni Sandbyssä kulkee
siinä luulossa, että rouva Stahl asuu isänsä luona, hän kun ei siedä
meri-ilmaa. Ja että hänen miehensä käy häntä tervehtimässä, kun hänellä
on aikaa... sillä Carsten Stahl matkustelee joskus... Mutta (hän
hiljensi äänensä) rouva Orne on poissa... Herra tietää minne hän on
joutunut. Orne on silloin tällöin kaupungissa. Hän matkustelee paljon.
Kaiken tämän puheen aikana valtasi Aadan jokin seikka, jonka kanssa hän
ei halunnut yhteyttä. Vastahakoisesti hän tahtoi kuulla enempää. Hän
sanoi sentähden pian:
— Rakas Margrethe... muista, etten minä ole tottunut puhumaan näin
paljon täällä maalla. Olemme jutelleet niin kauan. Levätkäämme nyt
vähän.
— Tietysti, olet oikeassa, Aada, olet oikeassa, rakkaani. En minäkään
pidä liiasta puhelemisesta... ohhoh, minulla usein on niin kova
hengenahdistus.
Hän painoi, samoin kuin Aadan viimeksi ollessa hänen seurassaan,
valkean kauniin kätensä povelleen. Hän teki sen tavalla, joka osoitti,
että hän tiesi tämän liikkeen pukevan häntä.
Molemmat ystävättäret menivät aikaisin levolle. Seuraavana aamuna rouva
Margrethe Lyders matkusti eteenpäin.