Tähän aikaan Aada sai kirjeitä Carstenilta. Hän luki ne ja niissä
olevat selitykset, eikä löytänyt mitään vastattavaa. Nyt vasta hän
ymmärsi, kuinka vieras hän oikeastaan oli hänelle.
Hän sai niinikään kirjeitä ainoalta ystävättäreltään, Margrethe
Lydersiltä; mutta vieraaksi hän tunsi itsensä häneenkin nähden. Tuo
myöntyminen, joka aina oli piillyt hänen sanoissaan, nuo silmät, jotka
aina olivat leveästi hymyilleet, suun ollessa tunteellisen pehmeänä...
Aada meni joskus talon ylikertaan ja katsoi ulos ikkunasta, ja silloin
hän tunsi, että kernaimmin tahtoi olla täällä Vorre-kartanossa,
vaikkapa yksinkin. Ihmiset tuolla ulkona maailmassa olivat hänelle
vieraat...
Sellaisina hetkinä hän rupesi rakastamaan tätä taloa, missä olivat
asuneet hänen kaltaisensa esi-isät, ja missä hän itse oli elänyt niin
monta vuotta. Tämä iso, vanhoista tammi-palkeista kyhätty talo, joka ei
antanut hänen olla koditon, nuo palkit jotka vielä tulivat kantamaan
häntä monta vuotta — — —
Seuraavana aikana tapahtui oikeastaan niin vähän. Silloinkin, kun
päällikkö Bög kuoli, liikkuivat vaan muutamat muistot, tuotiin
muutamia kukkia ja seppeleitä hänen paareilleen, laulettiin virsiä ja
vuodatettiin kyyneliä — sitten kului aika taas kuin ennen.
Sakarias Wilde sanoi lähinnä seuraavina päivinä:
— Onhan Bögin kuolema viittaus minulle... ja jonkun päivän hän kulki
ikäänkuin odottaen lähempää sanaa.
Mutta ei tullut mitään sanaa. Se pyörtymys, joka tuonoin oli häntä
pelästyttänyt, ei enää toistunut. Usein hän virkkoi:
— Niin, niin, ihmiset usein turhaan surevat! Jos silloin olisin
tietänyt, että olin elävä niin monta vuotta ilman kipuja, olisin kyllä
ollut paremmalla tuulella näinä kuluneina vuosina.
Muuten näyttäytyi varmoja merkkejä siitä, että hän oli elänyt aikansa.
Hänen muistinsa petti ja silloin tällöin hän oli jotenkin itsepäinen.
Mutta toiste hän taas oli mitä rakastettavin, ja silloin hän kyllä
tunsi, ettei aina ollut, niin kuin olisi pitänyt olla. Koko hänen
menettelynsä oli noina hyvinä päivinä anteeksi pyyntiä.
Aada oli joka päivä hänen kanssaan kävelyllä. Hän vei hänet jollekin
lähistössä olevalle penkille, niissä ilman ollessa suotuisa, istuivat
keskustellen. Tapahtui tällöin että Wilde kutsui luokseen ohikulkijoita
ja puheli heidän kanssaan hetken, vaikka ei heitä tuntenutkaan. Usein
ne olivat vanhoja talonpoikia, joilla oli ryppyinen iho, puoliavoin
suu, vaaleahkot silmät. Heidän siinä seisoessa puhelemassa, niin
tyyneinä, niin valmiina kaiken suhteen, Aada äkkiä huomasi, mitä ei
koskaan ennen onnenpäivinään ollut nähnyt, nimittäin ettei tämä rahvas
elänyt hyvissä oloissa.
Jos ohikulkija oli Vorre-kartanon alustalaisia, pysäytti Sakarias Wilde
hänet aina ja kyseli hänen toimeentuloaan. Varsinkin hän mielellään
ajomies Iisakin kanssa puheli säästä.
— Tänään on mainio ilma metsälintujen ampumista varten, saattoi Iisakki
sanoa. Auringonnousunaika tulee olemaan kirkas.
(Tämä puhe metsälinnuista oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin Sakarias
Wilde ja kapteeni Kruse olivat metsästäjiä, ja jolloin he kysyivät
Iisakilta neuvoa ilmaan nähden.)
Tai saattoipa Iisak sanoa:
— Tänään ei kannata lähteä metsälle, sillä lähestyvätpä ilmat, jotka
tulevat viipymään kauan. Sillä tulen juuri Böhrig-harjulta, ja mustaa
on lännessä ja lähemmäksi se tulee. Aloin jo huomata sitä eilen illalla.
— Mutta eilen oli kaunis ilma.
— Niin oli. Mutta tähdet tuikkivat ihanasti, ja monet liekehtivät
keltaisina, punaisina ja sinisinä... ja se merkitsee myrskyä
yläilmoissa... ja kohta se on täällä, sillä se laskeutuu alemmaksi...
Näin kuluivat päivät ja vuodet.
Mutta eräänä kevätpäivänä — Sakarias Wilde kävi silloin
kahdeksattakymmenettä — hän läksi kävelemään päivällisaikaan, ilman
että Aada oli mukana, ja kun aurinko paistoi hyvin lämpimästi, hän
riisui takkinsa ja istuutui lepäämään kivelle tien laitaan. Mutta talvi
piili tuossa isossa kivessä, ja talven jäätävä viima liikkui niinikään
tuulessa, joka silloin tällöin puhalsi, kun aurinko meni pilviin.
Vanha mies tunsi äkkiä jäätävää kylmyyttä... häntä paleli, niin että
värisi ja että hampaat kalisivat.
Hän luuli itse, että se vaan oli yleistä pahoinvointia. Mutta
seuraavana aamuna hän oli hyvin sairas. Lääkäri noudettiin ja hän
selitti heti, että Wildellä oli keuhkokuume, ja että oli hyvin
epäilyttävää, oliko hän voittava tämän taudin.
Näyttäysikin ennen pitkää, että tauti johti kuolemaan. Vaaleaverinen
Sakarias Wilde, joka aina oli kovin pelännyt kuolemaa, sama mies
makasi nyt ja odotti sitä sangen levollisena. Näytti siltä, kuin olisi
hän iloinnut tästä kuolemasta, tuosta hitaasta solumisesta toiseen
maailmaan.... Tuntui siltä, kuin olisi hän iloinnut siitä, ettei
halvauskohtaus sentään ollut saanut häntä nujerretuksi.
Kuolinpäivättään hän sanoi Aadalle, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä:
— Kuten tiedät, tyttäreni... täytyy meidän kerta lähteä täältä...
— Täällä tulee ilo ja täällä tulee suru.
— Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa.
Hetken kuluttua, Aadan polvistuessa vuoteen luo, hän jatkoi:
— Koti on onni... Ilman kotia ei mitään onnea...
— Katso, että annat lapsellesi kodin... anna pojallesi koti...
— Katso, onko Carsten Stahl muuttunut... onnettomuuden jälkeen.
— Onko hänestä tullut toinen... Koeta antaa pojallesi isä...
Aada vastasi:
— Teen kaiken, mikä on vallassani... antaakseni pojalleni kodin. Ja
tehdäkseni hänet onnelliseksi. Olen tutkiva itseäni ja ponnisteleva
tehdäkseni kaiken... Ja kun sen teen, olen muistava, mitä sinä olet
sanonut.
Sakarias Wilde oli hetken ääneti. Sitten hän virkkoi, ääni kaikuen
kaukaiselta ja rasittuneelta:
— Älä väärinkäsitä minua... Tee se, jos voit sen tehdä...
vahingoittamatta sieluasi...
— Ilman että sinun tarvitsee nöyrtyä, ilman että sinun tarvitsee polkea
sitä ylpeyttä, joka sinussa on kaunis ja tosi.
Myöhemmin illalla Sakarias Wilden ääni kävi hyvin heikoksi. Hän puhui
usein sellaista, mitä ei voitu ymmärtää, mutta väliin tuli selviä
sanoja:
— Nyt pitää kaikkien ihmisten nukkua.
Mutta äkkiä hän sanoi jotenkin ääneensä:
— Onpa merkillistä... katsokaa käsiäni... ne eivät ole puhtaat... Aada,
tahdon vettä... pestäkseni itseäni... En voi... ymmärtää tätä.
Aada huomasi, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuten sen ainakin,
jota kuolema lähestyy ja melkein koskettelee. Ainoastaan silmät elivät,
ja nämä tuijoittivat järkähtämättä käsiä. Aada katsoi niihin: ensin hän
ei nähnyt siinä mitään erityistä; olivathan ne sangen valkeat. Mutta
sitten hän huomasi, että kynnet olivat kauttaaltaan sinertävät... Ja
nämä siniset kynnet eivät jättäneet häntä rauhaan.
Aada toi vettä ja pesi hänen kätensä. Hän tunsi nyt, että isän
sormenpäät olivat jääkylmät ja jäykät, ja hän käsitti, että kuolo teki
tuloaan, ja että se kai teki kynnet tummiksi.
Kun hän näki, että tuo tumma väri pysyi, tahtoi hän, että hänen kätensä
uudelleen pestäisiin. Mutta sitten hän äkkiä taas vaikeni ja kuiskasi:
— Voihan se jäädä... huomiseen. Mene kotia, Aada, ja pane maata.
Nukkukaamme... kaikki tyyni.
Sitten hän ummisti silmänsä ja kuoli helposti ja hiljaa. Kylmä viima
kulki samassa huoneen läpi.
Aada tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi isänsä kuoltua. Hän istuutui
vuoteen ääreen, missä vainaja makasi vanhana ja harmaana, vaikkakin
harmaiden hiusten joukossa oli useita keltaisia. Kahtena viimeisenä
päivänä ennen hautajaisia hän istui tunti tunnilta ruumiin ääressä, ja
hän joutui omituisten tunteiden valtaan. Vanhus vainajan ummistuneet
silmät, äänetön lepo, joka peitti hänen kasvonsa, nosti hänessä
voimakkaan levon kaihon, syvän, pitkällisen unen, jopa kuoleman ikävän.
Kerran hän nukahti, ja hän tuntui nyt liikkuvan paikoilla, missä
kaikki oli rauhoitettua, missä ei aurinko paahtanut taivaalta. Missä
himmeä valo lepäsi kaikkialla — ikäänkuin toisesta valonlähteestä kuin
auringosta lähteneenä.
Hautauspäivä tuli. Mustiinpuetut ihmiset, jotka lauloivat, pappi, joka
puhui, vahva kukkaistuoksu... kaikki teki, että hän yhä pysyi siinä
omituisessa ilmapiirissä, missä oli ollut viime päivinä.
Kirkkomaan kulmassa oli ison kalliolohkareen luona paikka, missä oli
malmiaitauksen ympäröimänä Wildein vanhat perhehaudat. Kesäisin sinne
ryhmittyi kauniita kukkia, ja syksyisin oli kivi punaisen hohtava
auringon laskiessa, ja talvisin kasaantui lunta kiven ympärille kuin
hohtava torni ikään. Tämä kiven läheinen hautauspaikka — viisi kyynärää
leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä, oli Wilden perheen oma, eikä sitä
koskaan voitu riistää heiltä eikä heidän vainajiltaan. Sillä kun eräs
ensimäisiä Wildejä myi ahon kirkkomaaksi, hän meni ja aitasi tuon
paikan lähellä kalliota ja sanoi:
— Kaiken muun saatte, mutta tätä paikkaa en myy. Se on oleva minun ja
jälkeläisteni, siihen asti, kuin kivi on vajonnut maahan. Suostutteko
siihen?
Ja he suostuivat, he kun olivat saaneet ahon halvalla. Mutta kun kauppa
oli pantu paperille ja allekirjoitettu, lisättiin nämä hänen sanansa ja
vahvistettiin nimikirjoituksilla.
Tähän haudattiin Sakarias Wilde, vaalein Wilde suvun jäsenistä. Uusi
risti hakattiin isoon kiveen, ja siihen liitettiin hänen nimensä,
syntymä- ja kuolinvuotensa.