On päivä, jolloin taivas ei ole yhtä korkea kuin ennen, jolloin se
lepää synkkämielisenä, mutta silti sinisenä. Päivä, jolloin kukat eivät
säteile kuten ennen, jolloin ei kevät tule tuoden mukanaan elämäniloa,
ja jolloin kesän loisto tuntuu rasittavalta. Päivä, jolloin jotain on
poistunut, mikä ei koskaan palaa.
Ihana, kalpea syksy! Olet kaunis, sillä kuolosi on lempeä. Jo kauan
on syyskesä ennustanut tuloasi lyhyemmin päivin ja pimeämmin öin.
Viimeiset kukat ovat kukkineet, puiden lehdet ovat kellastuneet, tutut
tähtikihermät ovat nousseet merestä — silloin tulee kuura hiljaisena
yönä ja punoo metsät ja puistot hienoihin hopearihma-verkkoihinsa, ja
lehdet varisevat.
Ihana, äänetön rauha vanhalla miehellä ja vaimolla, jotka katsovat
eteensä ja odottavat viisasta Kuolemaa, joka oikeimmiten tahtoo heidän
parastansa.
Mutta usein syksy saapuu liian aikaisin, usein tulee myrsky ja kuolema
keskellä kukoistavaa kesää. Usein kohoaa taivasta kohti liian kovan
tuskan nostama huuto...
Aada käveli Vorre-kartanossa. Yksi ainoa polttava suru. Hän ei
huomannut hetkien kulumista, ei aamua eikä iltaa. Hän kulki tietä
pitkin päivä päivältä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä oli tapahtunut.
Niin täydesti hän oli antautunut hänelle, jota rakasti. Päivin hän oli
antanut hänelle hymynsä, naurunsa ja ajatuksensa. Öisin hän oli antanut
hänelle kaiken rakkautensa, kaiken hellyytensä. Ei hän edes ollut
peittänyt ruumistaan häneltä. Olihan hän ollut kokonaan hänen omansa.
Nyt hän kumarsi päänsä maata kohti, ja hänet kouristi tuska, jota ei
voinut kantaa...
Kun tavallinen karkea kivi saa kolhauksen, se pysyy koossa melkein
samanlaisena kuin ennen. Kun kristalli saa iskun, se murtuu palasiin.
Iloiset varpuset ja ohdakekasvit ovat sitkeähenkisiä; mutta syvältä
metsässä lentelee lintuja, jotka levittävät höyheniään auringonnousun
aikana; nämä kaatuvat niin helposti pyssyn laukauksesta ja vuodattavat
verensä kuiviin.
Niin, nyt kuoli Aadassa se, mikä oli kirkasta, mikä oli pehmeää. Lapsen
sävy, joka aina oli ollut vahva hänessä, haihtui. Ja samassa kuoli
hänessä se elämä, joka nostaa katseensa taivasta kohti ja riemuitsee.
Hitaasti kuolonväristys tuli hänen ylitsensä. Lopulta hän käveli
ajatellen, että kerran kaikki oli oleva ohi, että häneltä kerran olivat
raukeavat kaikki tunteet.
Sakarias Wilde ei sanonut paljoa; mutta tämä seikka koski häneen
sanomattoman kipeästi. Hän alkoi tylsyä tämän jälkeen. Silloin tällöin
hän nousi ja pusersi nyrkkiään ja mutisi, että tahtoi lähteä lyömään
Carsten Stahlia.
Kerran Wilden ollessa kävelemässä, tuli päällikkö Bög hiljaa ja kertoi
avuttomana ja kyynelsilmin Wilden käyneen hänen luonaan ja soimanneen
häntä siitä, että hän muka oli kehunut Stahlia. Wilde oli sanonut:
— Sinä kehuit häntä, vaikka tiesit, että valehtelit! Mutta mitä
olikaan tämä? Saihan se mennä, kun Wilde sanoi, että hän valehteli...
aikaisemmin se ei olisi käynyt päinsä... mutta eihän hän, Bög, ollut
Carstenia kehunut... eihän hän ollut häntä kehunut, hän oli sanonut: —
Aadan pitää saada toinen.
Tiedän sen, setä, sanoi Aada tyynesti, antakaa anteeksi isälle, onhan
hän vanha ja suruissaan.
Nyt päällikkö itki vielä enemmän:
— Rakas lapsi, eivätkö välit voi tulla hyviksi taas? Muistahan, kuinka
aina olen pitänyt paljon sinusta, eivätkö välit vielä voi tulla
hyviksi? Jos hän vastaisuudessa on uskollinen. Muista, että me kaikki
olemme heikkoja olentoja, ja tuo nainen... usko minua, Carsten rakastaa
yksistään sinua... Aada, ole lempeä.
— Rakas setä, en voi sinulle vastata. Mahdollisesti voi sanoa paljon
siitä, minkä Carsten on tehnyt... voiko sen antaa anteeksi, vai eikö
sitä voi antaa anteeksi. Sinä saat arvostella sitä, niin kuin sinusta
näyttää, ja toiset saavat arvostella sitä taas oman käsityksensä
mukaan. Minä tiedän vaan itsestäni, etten ole kuin ennen.... Kyllä minä
koetan tuntea toisin, setä Bög, mutta olen niin heikko. En tiedä, miten
laitani on.
Hän nojasi päänsä käsiinsä; kotvan kuluttua hän jatkoi:
— Olen viime päivinä ajatellut, että laitani on niin, kuin sanoin.
Niin, vaikka nyt saisin tietää, että kaikki... kaikki, minkä näin sinä
päivänä, oli unta... Jos saisin tietää, ettei se ollutkaan totta... jos
saisin tietää, että Carsten koko tuon ajan oli ollut minun... että hän
koko sen ajan oli ollut minun, niinkuin minä hänen, niin iloitsisin
kyllä... mutta en kuitenkaan voisi iloita niin kuin ennen. En olisi
kyllin vahva siihen... Ei, ei, en saata koskaan tulla samanlaiseksi
kuin ennen... Ei, setä Bög, luulen, että tämä on kuristanut kuoliaaksi
jotain sisälläni.
Ja äkkiä tuntui, kuin näiden sanojen totuus olisi ollut ilmielävänä
hänen edessään, ja ensi kerran koko tällä ajalla hän itki... niin, hän
nyyhkytti niin, että koko ruumiinsa värisi.
* * * * *
Kun hän illalla meni huoneeseensa, hän istui kauan, ennenkuin riisui
vaatteensa, ja yöllä hän loikoi vuoteessaan saamatta unta, ja vaipui
vähitellen horrostilaan, joka ei ollut unta, vaan kuolonväsymystä,
jonka alaisena hän kuitenkin eroitti erityisiä ääniä: hän kuuli hiiren
nakertelevan seinässä, kukon kiekuvan — kummallista kaikua yössä.
Usein hän avasi silmänsä ja heräsi kokonaan, kavahti istumaan
vuoteeseen ja katsoi kelloa. Tai katsoi hän ikkunaan päin, nähdäkseen
alkoiko päivä jo valjeta.
Kun kuutamoyöt tulivat, hän loikoi katsellen valkeita kuvioita, jotka
muodostuivat lattialle kuun säteistä. Ne siirtyivät hitaasti lattialla.
Joskus hän loikoi tuijottaen niihin, kunnes hänen silmiinsä koski.
Silloin tällöin hän ajatteli kuluneita öitä, jotka oli viettänyt
aistihuumauksessa. Hän ajatteli niitä jonakin etäisenä, jonakin
käsittämättömänä, toisen maailman menneenä ilmestyksenä. Hän ei enää
niitä himoinnut; sillä hirveä tuska oli kukistanut hänen valoisan
hehkunsa. Suru oli painanut hänen elinhalunsa maahan ja tukahuttanut
sen.
Aada olisi voinut löytää paikkoja, missä olisi voinut itkeä
onnenaikojen muistoja. Hän tekikin sen muutaman kerran; mutta kun
huomasi, miten muistot tekivät hänet pehmeäksi, kun ne palautettiin
kyynelin, oli hänellä kylliksi voimaa vastustaa antaumusta niiden
tuuditeltavaksi. Hänen sisimmässään oli jotain — oliko jotain sen
voiman tapaista, minkä oli saanut avaroilta mailta, Bö-tunturilta ja
Vorre-metsästä? — sellaista, mikä käski hänen pysähtyä ja kohtaamaan
muistoja ja katselemaan niitä silmät auki ja ilman kyyneliä. Ja hän
kohtasi ne, ja ikäänkuin kysyi niiltä, mitä ne hänestä tahtoivat.
Alussa hän tosin oli heikko, mutta joka kerta hän tuli vahvemmaksi,
kun tällaisessa mielentilassa ollen jälleen kohtasi nuo muistot. Ja ne
lauloivat joka kerta heikommin hänen korvaansa. Ja totta puhuen hän
tappoi muistot yksitellen.
Niin oli se pian täytetty, ja se päivä tuli, jolloin hän sai työnsä
valmiiksi. Jolloin kaikki pehmeät sanat ja kaikki väririkkaat muistot
olivat karkoitetut. Siitä Aadasta, joka oli säteillyt, oli nyt jälellä
nainen, jonka hartiat olivat kapeat ja jonka silmät olivat väsyneet.
Yksi niistä, joilta säteilevä rakkaus on kuollut; mutta jotka sensijaan
ovat saaneet hiljaisen hellyyden, mikä uskollisen käden tavoin suojelee
niitä, jotka ovat sille rakkaita.
Itseään unhoittava tytär tuki nyt raihnaista isäänsä, ja kalpea,
vaaleatukkainen äiti helli poikaansa.