Aada ja Alf matkustivat Vorre-kartanoon seuraavana päivänä. Kyytipoika
seisoi takana kaksivaljakko-kääseissä ja puheli kaikesta, mitä näki.
Lopulta hän rupesi laulamaan, ja monet kohdat hänen laulussaan
kuuluivat niin sukkelilta, että Aada nauroi, vaikka hän sisimmässään
oli alakuloinen siitä, että nyt oli jälleen näkevä isänsä sairaana ja
heikkona.
Hevonen oli tavattoman vahva ja kestävä, minkä vuoksi he saapuivat
Vorre-kartanoon jo seuraavana päivänä päivällisaikaan. Sakarias
Wildessä herätti heidän tulonsa vilpitöntä iloa; olihan hän
aavistanutkin, että he oikein pian tulisivat.
Oikeastaan ei häntä nyt mikään vaivannut.. Hän näytti jotenkin
terveeltä. Tosin oli hänen tukkansa tullut ohuemmaksi, ja vaalean värin
oli harmaa melkoisesti syrjäyttänyt; mutta hän liikkui vielä vahvasti
jaloillaan, ja hänen naurunsa oli olennaisesti sama kuin ennen. Aada
käsitti, että hänen isäänsä oli lohduttanut, mitä lääkäri samana
päivänä oli sanonut: ettei hänen ollenkaan tarvinnut huolestua tuosta
pyörtymyksestä; hän saattoi elää vielä monta vuotta vahvana ja terveenä.
Aada kirjoitti Carstenille ja kertoi hänelle millä kannalla asiat
olivat ja lisäsi jäävänsä vielä joksikin aikaa Vorre-kartanoon. Kaksi
päivää myöhemmin hän sai Carstenilta kirjeen, jonka sisällys eräässä
suhteessa oli hänen vaikea ymmärtää.
— Rakas Aadani! Kiitos kirjeestäsi, niin, tuhannen kiitosta. Vaikka
sydämeni pohjasta ikävöin sinua, rakas vaimoni, toiselta puolen
ihailen uhrautuvaa tyttärenrakkauttasi, ja vaikka sydämeni on pakahtua
kaihosta levätä lähellä sinua, niin täytyy minun kuitenkin suostua
siihen, että viivyt poissa luotani ja isäsi tykönä vielä jonkun aikaa.
Rakas Aadani! Rakastathan minua nyt yhtä voimakkaasti kuin ennen?
Minusta tuntui kuin viime kirjeesi olisi ollut kylmä, ja se tuotti
minulle surua!
Tervehdi isääsi ja Alfia minulta. Mutta lämpimimmin sinua tervehtii
sinua iäti rakastava
_Carsten Stahl_.
Kuinka kummallisesti tämä kirje vaikutti häneen. Tulihan siitä esille
lämpimiä sanoja, mutta mikähän kaikissa näissä sanoissa vaikutti, että
Aada tunsi olevansa niin kaukana hänestä.
Mutta eräänä yönä hänellä oli uni. Carsten oli hänen luonaan, ja he
olivat onnelliset yhdessä. Suudelmat ja hyväilyt, joita vaihtoivat,
olivat, kuten joskus unissa, polttavat, valtaavat. Kun Aada aamulla
mieli vielä täynnä tuota unta, jälleen luki kirjeen, se tuntui hänestä
kauniilta ja todelta. Ja kun hänen isänsä edelleen oli levollinen ja
terve, meni Aada saman päivän puolisen aikaan hänen luokseen ja sanoi,
että hänen kai nyt oli matkustaminen, hän kun luuli, että Carsten häntä
kaihosi, ja hän itsekin ikävöi häntä...
Mutta jouluksi, isä, siis kolmen kuukauden kuluttua, tulemme luoksesi
kaikki kolme.
Hänen puheensa matkustamisesta herätti suurta mielipahaa — ei
ainoastaan Sakarias Wildessä, vaan myöskin pikku Alfissa, jota ei
ollenkaan haluttanut niin pian palata kouluun. Kaikessa salaisuudessa
isoisä ja pojanpoika tekivät liiton, ja ennen illan tuloa täytyi Aadan
suostua siihen, että Alf sai jäädä vielä joksikin aikaa... Hän aikoi
kysyä Alfin opettajalta, kauanko hän vielä sai viipyä.
Seuraavan päivän iltapäivänä Aada läksi Vorre-kartanosta, isänsä ja
poikansa seisoessa korkeilla portailla ja viitatessa jäähyväisiä...
Aada ikävöi nyt Carstenin luo, ja hän ikävöi mieli rauhoittuneena...
olihan hänen isällään hyvä olla, ja eihän talvi ollut kaukana, jolloin
hän oli uudelleen käyvä häntä tervehtimässä Carstenin kanssa ja näkevä
jälleen Alfin terveenä ja punaposkisena.
Paluumatkalla hän moneen kertaan luki Carstenin kirjeen — oliko hänen
Carstenille kirjoittamansa kirje todella ollut kylmä?... sitä hän ei
nyt muistanut. Hän oli kirjoittanut, että isänsä hänen mielestään
tosin oli vanhentunut, mutta sangen terve, että hän oli levollisempi
ja rohkeampi, sittenkuin lääkäri oli häntä rohkaissut, ja että aikoi
viipyä siellä maalla vielä jonkun aikaa. Sen hän oli kirjoittanut...
No niin, jos hän oli ollut harvasanainen kirjeessään, niin voi ja
tahtoi hän sen taas hyvittää, jälleen nähdessään Carstenin. Hän ikävöi
suuresti hänen luoksensa!
Hän saapui kaupunkiin seuraavan päivän iltana, tai oikeammin, kun alkoi
hämärtää. Hän astui ylös talon kiviportaita ja tarttui ripaan. Ovi oli
lukossa. Hänen avaimensa olivat pienessä käsilaukussa, oli vaikeata
saada se avattua... Hän veti kellonuoraa ja hämmästyi: kello ei soinut.
Nuora oli irroitettu, kuten oli tapana heidän ollessa poissa kotoa...
Hänen ensi ajatuksensa oli, ettei Carsten ollut kotona, että äkillinen
tärkeä matka oli pakoittanut hänet lähtemään pois... odottamaton
virkamatka...
Mutta sitten hän huomasi, lopulta löydettyään avaimensa ja aikoessaan
avata, että avain oli lukossa sisäpuolella. Kaikki kävi hänestä nyt yhä
selittämättömämmäksi.
Vastenmielistä hänelle oli herättää huomiota kolkuttamalla ovelle.
Hitaasti hän meni paria taloa kauemmaksi, missä tiesi sepän asuvan.
Hän tapasikin sepän — pienen puolisokean miehen, jolla oli naurettavan
isot luusankaiset lasit nenällä — ja sanoi hänelle, että portti oli
tiirikalla avattava. Mies kokosi työkalunsa, otti pari rengasta täynnä
tiirikkoja mukaansa ja seurasi Aadaa.
Sitä porttia, josta Aada tahtoi mennä sisälle, ei melkein koskaan
avattu, niin että sen lukkoa, johon kuului suunnattoman suuri avain,
oli vaikeata tiirikalla avata. Seppä puhisi ja ähki, kumartui ja
mutisi joukon kirouksia. Sitten lukko viimeinkin antoi perään. Aada
löysi muutaman kolikan, jotka antoi sepälle. Ja tämän hitaasti
palatessa kotiansa, missä taas ripusti tiirikat seinälle, Aada
riensi pitkän, jotenkin ahtaan porttikäytävän läpi, ihmetellen koko
ajan. Eteisestä hän tuli kyökkiin, missä ei ollut ketään; sieltä
palvelijattarien huoneeseen; nämä epäilemättä olivat kaupungilla.
Heidän päällysvaatteensa ja hattunsa, jotka aina riippuivat isossa oven
pielessä olevassa vaatenaulassa, olivat poissa. Hän meni sisälle ensin
toiseen, sitten toiseen huoneeseen.
Sisemmässä näistä hän näki hämärässä, että pöydällä oli viiniä. Ja nyt
hän tunsi omituista lemua... missä hän ennen olikaan tuntenut tuon
saman hajuveden tuoksua?... sitä ei ennen ollut ollut täällä, se oli
tuotu tänne, se liiteli ilmassa, se oli noita voimakkaita raskaita
hajuaineita, mutta sitä tunsi täällä vaan ilmassa.
Silloin äkkiä jotain pisti hänen silmäänsä. Naisen, hattu, jota koristi
iso kamelikurjen sulka... Rouva Ornen, hän tunsi sen!... Hän jäi
siihen seisomaan ja tuijoitti näihin esineisiin. Nyt hän äkkiä näki
harsonkin...
Hän meni hitaasti ruokasaliin, missä ei ollut ketään. Ja hän aukaisi
makuuhuoneen oven.
Huuto kajahti häntä vastaan. Samassa silmänräpäyksessä kaksi
ihmishahmoa kavahti ylös. Hän näki miehensä ja tunsi rouva Ornen. Hän
näki, että molemmat olivat alasti. Hän näki heidät, ja nähtyään heidät,
hän meni hitaasti ulos huoneesta. Hän meni ruokasalista molempien
huoneiden läpi käytävään. Hän kulki vallan vaistomaisesti, sitä
huomaamattaan. Hän seisattui, sitä huomaamattaan.
Äkkiä hänen ajatuskykynsä tuli merkillisen selväksi, hän ajatteli
asiaa uudelleen, ja nyt hän näki sen selväpiirteisempänä, nyt vasta
hän sen käsitti. Viimein hän näki, hatun, harson, pitkät hansikkaat,
huoneessa liitelevän kevyen lemun, hän tunsi makuuhuoneen raskaan
tuoksun, nuo molemmat alastomat, hajalla olevat vaatekappaleet, sikin
sokin kaikkialla, jopa lattiallakin. Hän oli kompastunut mustaan
silkkihameeseen, jonka kiillon nyt vasta oikein näki.
Hän jäi seisomaan. Äkkiä alkoi hänen povensa nousta ja laskea, hänen
silmänsä sulkeutuivat puoleksi, hän puri hampaansa yhteen, hänen
hienot sieramensa värisivät, vastustamaton viha ponnistelihe hitaasti
esiin hänestä. Hän puristi nyrkkejänsä ja oli valmis karkaamaan esiin.
Jokin valtasi hänet — oliko se voima, jonka oli saanut haltuunsa
Vorre-metsän huminasta, laajojen kenttien tuulahduksesta ja Lo-tunturin
väkevyydestä? — Hän tahtoi kouristaa nuo kaksi siellä sisällä. Hän
tahtoi lyödä rikki jotain heissä, joiden vihollinen oli. Tuossa riippui
punottu ratsupiiska, olihan se vallan hänen kätensä kohdalla; hän
tarttui sen varteen ja tunnusteli letkua, hän kiljahti äkkiä — kirkui
kuin hurja kotka raivoissaan, kun sitä haavoittaa lymyävän miehen
luoti. Hän hyökkäsi sisään rientäen läpi huoneiden, piiska sojossa
ja huiskien ympärilleen, niin että suhisi; hän kirkaisi ajan, päästi
lyhyitä vihanhuutoja, jotka vihloivat kuin tuskanhuudot ainakin. Hän
saapui makuuhuoneeseen, hänen miehensä tuli häntä vastaan, kirvelevä
piiskanlyönti raapasi tämän kasvoja, voimakkaan käden suuntaama. Hän
huusi kovemmin, lyödä läimäsi pari kertaa ilmassa, niin että piiska
vinkui ja hän tavoitteli miestään kokonaista kolme kertaa, niin että
tämä kääntyi pois. Hän meni edelleen melkein alastoman naisen luo,
joka vielä istui hänen vuoteessaan, siinä vuoteessa, missä Carsten
oli käynyt häntä tervehtimässä morsiusyönä, missä hän senjälkeen oli
ollut hänen omansa, missä hän oli lapsensa synnyttänyt. Täällä hän taas
kirkaisi, ei mitään vaikeroimista, ei mitään surua, taaskin nuoren
kotkan terävä tuskanhuuto, mutta vihan purkamana, vaikka tuska onkin
kuollettava. Hän raastoi tuon vieraan naisen vuoteesta lattialle, ja
hän löi häntä kerran toisensa jälkeen, tarttui hänen tukkaansa ja löi
sitten taas, toisen sillä aikaa väännellessä itseään hänen käsissään ja
lopulta puolustautuessa.
Silloin nauroi Aada lyhyesti ja kiljasi äänekkäästi kuin
ivaten molempia. Hän kääntyi ja meni ulos taas, näki pienen
käsi-matkalaukkunsa siinä, otti sen ja poistui, tietämättä minne.
Hän kulki tietä pitkin hetken, kääntyi sitten ja palasi samaa tietä.
Hän aikoi mennä Margrethe Lydersin luo.
Mutta astuttuaan hetken, hän pysähtyi. Mitä hän toimittaisikaan
Margrethen luona nyt?... Kertoisiko tämän?... Sitä hän ei voinut.
Hän meni saman ajurin luo, joka viime kerralla oli antanut hänelle
kyyditsijän Vorre-kartanoon. Hän ymmärsi, että tämä myöhäinen hetki
herätti ihmettelyä. Kotvan kuluttua hän lähti matkaan kääseissä.
Puoliyön aikaan hän tuli taloon, jonka oven edessä riippui lyhty. Hän
kuuli kyytipojan sanovan, että sieltä kyllä sai huoneen yöksi. Ja äkkiä
hän tunsi tarvetta päästä sisälle huoneeseen ja saada olla, missä ei
ketään ollut, päästä vuoteeseen, sammuttaa tulen ja loikoa pimeässä.
Hän käski kyytipojan tiedustella, saiko hän sieltä huoneen yöksi.
Poika meni auliisti naputtamaan ikkunalle, jonka sisäpuolelta hohti
valoa. Hetken kuluttua tuli ulos mies ja sitten vaimo. Kyytipoika
puhui muutaman sanan heidän kanssaan. He ottivat Aadan hyvin vastaan
ja pyysivät häntä pitämään hyvänään, mitä oli tarjottavana. Tultuaan
huoneeseensa hän kuuli avoimesta ikkunasta, että mies ja kyytipoika
kiistelivät siitä, missä hevosen piti olla yötä. Heidän äänensä
kaikuivat niin vierailta hänen korviinsa.
Hän sai, mitä ei ollut uskonut, unta tuona ensimäisenä yönä, ja
herätessään aamulla hän ensi hetkellä luuli olevansa Carstenin luona.
Mutta sitten vyöryi koko totuus hänen ylitsensä. Tuska kouristi hänet,
syvä ja kauhea — kuin kuolontuska.
Tuntia myöhemmin hän matkusti eteenpäin. Silloin tällöin hän katseli
ympärilleen; mutta enimmän ajan hän istui hiljaa. Poika oli sama, joka
viime kerralla oli kyydinnyt hänet Vorre-kartanoon ja sanoi monta
kertaa: — Rouva oli paremmalla tuulella viime kerralla. Hän ei siihen
vastannut. Lopulta poika alkoi laulaa samoja lauluja kuin silloin, ja
jotka silloin olivat herättäneet hänessä hilpeyttä; mutta hän huomasi,
etteivät ne nyt olleet paikallaan, ja vaikeni kerta kaikkiaan.
Kun Aada saapui Vorre-kartanoon, täytyi hänen paneutua vuoteeseen.
Hän oli muutaman päivän hyvin heikko. Lääkäri tuli ja antoi hänelle
vahvistavia lääkkeitä. Kuudentena päivänä hän nousi vuoteelta ja
saattoi taas kävellä talossa, puistossa ja Vorre-kartanon lehtokujassa.