Aadan korviin ei saapunut ainoakaan niistä sanoista, joita puhuttiin
hänen miehestään ja rouva Ornesta. Aada oli nyt onnellinen. Juuri tähän
aikaan Alf alkoi käydä koulua. Aada oli hänen seurassaan ja torui
häntä, kun hän ensi aikoina istui alinomaa itkien. Sillä sitä teki tuo
uljas Alf, joka suureksi tultuaan tahtoi ruveta kenraaliksi. Niin, hän
istui poraten siihen määrin, että se tarttui toisiinkin, ja lopulta
istui viisi tai kuusi suu auki parkuen niin että kyyneleet valuivat
silmistä. Aada ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuitenkin hyvä,
että koulun opettaja oli niin ystävällinen. Hän otti kaiken tämän hyvin
suopealta kannalta. Hän toisti toistamistaan:
— No niin... onhan se joka tapauksessa merkki siitä, että pojallanne on
hyvä laulun ääni, rouvaseni.
Muuten Alfin rohkeus ainoastaan ensi aikoina oli näin huono. Käytyään
koulua viikon, hän jo oli koko rohkea. Aadan oli tapana tulla kouluun
tunniksi joka aamupäivä katsomaan, miten pojan laita oli ja kuulemaan,
miten häntä kuulusteltiin.
Alfin aapisen kannessa oli kukko samoin kuin Aadan pienenä käyttämässä
aapisessa. Ja kuten saattaa ajatella, Alf sai kukolta namuja, kun
aapinen oli loppuun luettu. Aada luuli, että hän kysyisi äidiltään
tätä asiaa, niin kuin Aada oli isältään kysellyt; mutta eipä Alf sitä
tehnyt. Hän söi kaikki makeiset yhdellä kertaa, ja välitti viis siitä,
oliko kukko ne muninut, vai ei.
— No sille kannallehan pojan oikeastaan tulee asettua tällaiseen asiaan
nähden, Aada ajatteli itsekseen.
Silloin tällöin rouva Lyders meni Aadan mukana kouluun ja molemmat
istuivat hetken kuunnellen opetusta. Kerran hän sai Carsteninkin
mukaansa; mutta hän ei jaksanut kestää edes sitä puolta tuntia.
Alf, joka varttui suuremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, Margrethe Lyders,
josta päivä päivältä tuli yhä parempi ystävätär ja ennen kaikkea
Carsten kiinnittivät Aadan koko huomion. Sillä Carsten oli taas
muuttunut tarkkaavaiseksi ja hienotunteiseksi. Ainoastaan yksinäisyys
oli häntä painanut Börgessä.
Ja kuitenkin... huolimatta hänen vilkkaudestaan ja
rakastettavaisuudestaan... kaikesta huolimatta, johtui varsinkin
yksinollessa muuan kysymys Aadan mieleen: mitä hän oikeastaan ei
Carstenissa ymmärtänyt?... huomasihan hän, nyt, kun Carsten ei ollut
saapuvilla, ettei tämä ollut aivan kuin ennen ... Sanoikohan hänen
kasvojensa ilme sen hänelle? ... Vai oliko se Carstenin äänenpaino?
Tämä kysymys saattoi vaikuttaa tuskallisesti, ja ahdistuksentapainen
tunne joskus hänet valtasi.
Kunnes hän itse tuli, ja Aada näki hänet ja kuuli hänen puhuvan. Sillä
silloin hän taas rauhoittui, ja hänestä tuntui, että hän kuitenkin oli
sama Carsten kuin niinä aikoina, joita ei voinut unhoittaa... hänestä
tuntui, että hän oli se Carsten, jota rakasti, jota oli rakastanut ja
tuli rakastamaan.
Ihmiset, jotka lapsuudestaan ovat eläneet puhtaassa ilmapiirissä,
jotka hitaasti ovat kasvaneet vankkojen tunturien ja vihreiden puiden
turvissa, jotka ovat pyrkineet elämää ja valoa kohti, ja jotka viimein
ovat avanneet sisimpänsä olennolle, joka heistä näyttää luodun elämän
ja valon kuvaksi — he ovat ylen uskollisia, ja on olemassa jotain, mitä
he eivät voi ajatella eivätkä tehdä. Sillä heissä on jotain taivaan
sateen tapaista, ja heidän povessaan pulppuilee sentapainen kirkas
lähde, joka kumpuaa esiin maan syvyydestä.