II.

I

Sandbyssä oli tuskin enempää kuin kaksitoista tuhatta asukasta. Mutta

tätä maaseutukaupunkia verhosi ilma, joka oli ollut kotoisin niistä

maaseutukaupungeista, jotka pyrkivät etusijalle ja jotka sentähden

pitivät ääretöntä melua, eikä se liioin ollut tuota norjalaista

pääkaupungin ilmaa, jossa on paljo täyshoitolan tuoksua. Tämä kylä oli

syrjäinen ja hiljainen; ainoastaan asioihin perehtyneet tiesivät, missä

elettiin, ja missä elettiin hyvin, niin, missä silloin tällöin elettiin

jotenkin hurjasti, ja missä kuitenkin elettiin hämmästyttävän kauan.

Rahoja oli tässä kaupungissa entisajoilta, sota-ajoilta ja muutamilta

vuosilta, jolloin ankarat myrskyt ajoivat kokonaisia laivalasteja

maihin tuohon oivalliseen satamaan. Tämä kaupunki oli mammonan

kehystämä: kauppatalot olivat meren rannalla lännessä, ja vanhat

maatilat olivat lähistössä itään päin.

Kun tuli kaupunkiin meren puolelta (minkä useimmat tekivät), näki ensin

kauppatalot puoleksi poiskuluneine kyltteineen, jotka kaupunkilaiset

osasivat ulkoa, sitten näki leveät, matalat laivasillat, joiden luona

oli tukevia lastialuksia ja köykäsiä huvipursia. Ja kumartuneina, kuin

käyräselkäiset mustanlikaiset työläiset, törröttivät puodit esiin;

mutta päärakennusten alapuolella oli puutarhoja täynnä paksuja puita ja

kauniita kukkia.

Näillä silloilla, myymälöillä ja puutarhoilla oli kullakin runoutensa,

tarinansa, laulunsa.

Sillat lauloivat vanhojen purjealusten vieressä, jotka eivät enää

kyenneet kellumaan vedessä, ja jotka loikoivat puoleksi rannalla,

tummenneiden messinkitähtiensä ja melkein kuluneiden nimiensä

koristamina; nämä purjealukset huokailivat ja vaikeroivat, kun

nopeakulkuinen höyrylaiva kiiti ohi ja pani veden liikkeelle. Liian

nopeakulkuisiakin laivoja oli, jotka joka vuosi näkivät ylpeitä

kaupunkeja: Rion, Valparaison, Aleksandrian, Tunisin, Formosan.

Ja myymälät niinikään lauloivat, myymälät köysineen, tervatynnyrineen,

vanhoine lyijyvarastoineen, myymälät, joissa oli paksut naulat

seinissä, vuosiluvut punaisiksi maalatuissa puupylväissä, muistoksi

siitä vuodesta, kun kauppahuone ansaitsi nuo kolmekymmentä tuhatta

riksiä kuljetuspalkkana ja siitä suuresta vuodesta, jolloin voitettiin

neljäkymmentä tuhatta riksiä.

Ja puutarhat lauloivat: polkujen vaaleanharmaa kulunut hiekka,

zhasmiini- tai metsäviiniköynnös-majat pöytineen ja penkkeineen,

joiden sisällä lesiäinen sahata raksutteli, ja vanhat puut kaarnaan

leikattuine nimineen, jotka nyt enää olivat melkein näkymättömiä arpia,

vaikka aikoinaan hyvinkin selvät: kun isoisä vainaja eräänä tähellisenä

aamuna oli leikannut ne syvälle, niin että pihka ja mahla, puiden vesi

ja veri, ensi aikoina oli pulppuillut ulos leikkauksesta.

Näin oli meren rannalla; mutta idän puolella olivat vanhat maatilat,

asuinrakennus tavallisesti tummanvihreän lehtokujan päässä. Jotenkin

usein kohtasi näissä lehtokujissa tai valtatiellä hienon ratsastajan,

tavallisesti vanhanpuoleisen herran, jolla oli monokkeli ja

hopeanuppinen ratsuruoska. Se oli jonkun tuollaisen maatilan herra.

Nämä herrat elivät enimmäkseen itsekseen, solmivat ainoastaan harvoin

tuttavuuksia, olivat nuorina paljon matkustelleet ja innostuivat joskus

vielä vanhoilla päivillään menneiden Parisin aikojen muistoista, tuon

ensimäisen ja viimeisen kaupungin, joka veti heitä puoleensa. Eikä

tarvittu paljoa, ennenkuin he vielä kävisivät siellä, jos jonakin

ikävänä hetkenä ne himmeät muistot tuulahtivat esiin, joita säilyttivät

nuoruutensa päiviltä.

Senpä teki eräs Reinoldeista. Ja aihe oli ainoastaan se, etteivät hänen

vaimonsa ja tyttärensä ajoissa palanneet iltakävelyltä.

Herra Peter Reinold istui siis illallispöydässä ja söi yksin. Hänen

vaimonsa ja tyttärensä olivat antaneet hänen odottaa puolen tuntia,

jopa kauemminkin. Tuo muuten hilpeä herra oli nyrpeä. Hän söi

kylmää lintua ja huuhteli sitä alas punaviinillä. Palvelija seisoi

siinä täyttäen tarjoilijan tehtäviään, ja pakinoitsi ja selitteli

kaikenlaista, miksi luuli rouvan ja neiden viipyvän niin kauan. Hän

puheli, ilman että hänen mielipidettään kertaakaan oli kysytty. Hän

hymyili kuitenkin, mulkoili isäntäänsä päin, ja äkkiä hän sanoi,

vaihtaessaan lautasta juustoa ja voita varten:

— Pitäähän herran sitäpaitsi muistaa, että herra monta kertaa on

antanut rouvan ja neiden odottaa... kuten silloin, kun täällä oli

sirkus... niin että tämä vaan sopii herralle... herralle se vaan tekee

hyvää.

Herra Peter Reinold, joka siihenasti oli antanut hänen loruilla, jopa

välistä oli jotain hänelle vastannutkin, käänsi nyt päänsä ja katsoi

häneen terävästi:

— Mikä sinua vaivaa? hän mutisi.

Mutta nähdessään veitikkamaisuutta silmissä ja suupielissä, hän ei

voinut pidättäytyä nauramasta:

— No... olet hyvällä tuulella tänään, Hans.

— Niin olen. Veljeni on lähettänyt minulle rahoja Parisista. Hän

on palvelijana isossa tanssihuvihuoneustossa. En koskaan luullut,

että saisin nuo rahat, sillä Mathis on aina ollut epäluotettava

raha-asioissa. Mutta tulivatpa ne kuitenkin. Siinä on viisikymmentä

riksiä isäni peruja.

— Vai niin, mikä on tuon huvihuoneuston nimi?

— Sen nimeä on sangen vaikea sanoa. Tässä on kirjekuori. Siinä sen

lukee.

Herra Peter Reinold tarkasti kirjekuorta... Boccaccio! hän mutisi...

Sali Boccaccio... sepä oli kummallista... niin se on vallan sama.

Nyt vanha herra vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän virkkoi hiljaa:

— Onko Monsieur Ernesto Stollo, tai oikeammin Signor Ernesto Stollo

vielä sen isäntänä?

— Siitä hän ei kirjoita mitään. Mutta hänellä on paljon kerrottavaa...

paljon uskomatonta.

— Tekisikö sinun mielesi matkustaa Parisiin tänä iltana, Hans? Saada

lähteä tervehtimään veljeäsi?

— Ei toki, kiitoksia. Minulla on muita koloja rahoilleni.

— Sinun rahasi? Hui, hai! Pane ne pöytälaatikkoosi. Mutta lyhyestä

tärkeimpään (Herra Peter Reinold viskasi lautasliinan pois, niin että

punaviinipullo ja muutamat lasit kaatuivat kumoon), onhan se taivaan

antama viittaus, että Örnin »Stella» lähtee satamasta tunnin kuluttua.

No niin, ymmärrätkö? Me matkustamme heti. Ei sanaakaan, on kiire...

Niin, sinä tulet mukaan, mitenkäs muuten! Mene heti Joelin luo ja käske

hänen valjastaa hevonen. Käske sitten Barbaran tulla auttamaan minua

panemaan tavaroita matkalaukkuun.

Herra Peter Reinold matkusti todella Parisiin, ja vasta kun hänen

vaimonsa kirjeissään uhkasi tulla jälestä, hän palasi kotia yllään

ylen uudenmuotinen puku, ommeltu kuin nuorelle keikarille ikään. Mutta

alkuaikoina kotiapaluunsa jälkeen hän hyvin halukkaasti vihelteli

iloisia lauluja ja jutteli salaa Hansin kanssa, jota rouva tuon

Parisin-matkan jälkeen ei voinut kärsiä, ja jota sanoi »rengiksi».

Paljon olisi sanottavaa, jos tahtoisi kertoa kaikki näiden herrojen

pienet urotyöt.

Mainittava on herra Randolf, joka mielellään koetti saada ihmisiä

uskomaan mahdottomuuksia. Eräänä päivänä hän osti niin monta

verimakkaraa, kuin suinkin oli saatavissa ja ripusti ne talonsa

edustalla kasvavaan veripyökkiin. Hän käveli nyt talon edessä ja sanoi

niille, jotka kohtasi — etenkin naisille, jotka ovat herkkäuskoisimmat

— että nämä verimakkarat olivat kasvaneet esiin pyökistä samoin kuin

omenat kasvavat omenapuussa. Ja tätä uskottiin, ja pari naishenkilöä

pyysi istukkaita tuosta puusta, ja ne heille annettiin.

Herra Randolf oli rehti mies, iloinen ja avomielinen. Mutta herra

Otto Ullgaard, jonka talo oli jotenkin lähellä suurta Blaa-jokea,

oli pöyhkeä ja tavattoman suuremmoinen. Viime kemuissaan hän antoi

kestitä vieraitaan puutarhassaan. Se oli juhannuksen tienoissa, ja

ilma oli kaunis, niin että kaikki kävi hyvin, ja kaikki vieraat olivat

tyytyväisiä, vaikkakin useimmat, ihmettelivät, ettei isäntä ollut

saapuvilla. Mutta kun vähitellen ruvettiin huhuilemaan, että herra

Ullgaard oli kieltänyt vierailtaan pääsyn itse taloon, väheni ilo

melkoisesti. Eikä se parantanut, kun viimein nähtiin herra Ullgaardin

istuvan isolla alttaanilla tirkistämässä vieraitaan, kuin olisivat he

olleet merkillisiä eläimiä.

Yhdellä näistä maatilan herroista (en muista, kuka se oli) oli tapana

viimeisinä ikävuosinaan lähteä ratsastamaan varhain aamuisin ja

silloin puhaltaa merkillisiä toitotuksia metsästystorvestaan. Mutta

tämä, samoin kuin edellä kerrottu pöyhkeyden esimerkki ja vielä

moni muu omituinen seikka johtui siitä, että nuo herrat huomasivat,

että vanhenivat ja että kuolema kuroitti pitkiä sormiaan heitä

kouristaakseen.

Paitsi hyviä huonekaluja ja kauniita kukkia oli useilla näillä

tilanomistajilla viinikellareja, joiden edessä täytyi nostaa hattua.

Polvesta polveen he olivat jokaisen juhlallisen tilaisuuden johdosta

piiloittaneet viiniä kellariin. Häissä neljäsataa pulloa, pojan

syntyessä neljäsataa pulloa, tyttären syntyessä kaksisataa, hopea-

ja kultahäitä vietettäessä he olivat siihen panneet viiniä, jota

ei käytetty jokapäiväisessä elämässä, ja nämä viinipullot olivat

kasaantuneet sinne hämähäkkien ja isojen päivänvaloa karttavien koirien

parissa, nuo viinipullot, jotka oli ostettu juhlapäivän kunniaksi,

juhlallisena yltäkylläisyytenä ja kullasta hohtavalla kukkarolla. Ja ne

loikoivat siellä ja vanhenivat vanhenemistaan, tullen yhä jalommiksi,

vaalenneita kummallisia viinilajeja, jotka puhuivat himmeää kaunista

oraakeli-kieltä, jotka kuiskivat entisaikojen auringontäysinäisyyttä —

pitkien päiväsarjojen muistoja — jotka loristen kertoilivat Reinistä,

jotka mutisivat Loiresta ja Garonnesta. Ne loikoivat siellä, käyden

yhä vaaleammiksi. Usein niillä ei ollut mitään määrättyä väriä.

Kuten esimerkiksi eräs portviini-laji, joka oli yli sadan vuoden

vanhaa. Kun vanha isoisänisä syntyi, jonka pitkäperuukkinen kuva

riippui sirkkilöidyssä kehyksessä, silloin istutettiin tätä viiniä,

silloin se punaisena hohti maassa, silloin se puserrettiin, silloin

se kävi ja valui viimein pulloihin. Ja nyt ... noilla viinipulloilla

oli himmeä-piirteiset nimilaput, joihin oli kuvattu kolme Bakkuksen

papitarta ja näiden alla koreili kömpelökirjaiminen nimi: Punaista

Portviiniä. Kenties se kerran oli ollut punaista mutta kun nyt

kaasi sitä lasiin, huomasi, ettei se enää ollut punainen, se oli

harmaantunut, se oli samanväristä kuin vanha peltilevy — onko se ruskea

vai keltainen? — Mutta se oli ihmeellisen kirkasta, ja se mutisi ja

hyräili.

Rypäleistä tehty viini tuo mukaansa kesää. Se on moninaista ja

vaihtelevaa: Iloinen samppanja tuikkii, burgundinviini uneksii,

synkkänä ja alakuloisena, sherry on viileä ja selkeä syysaamu

puistossa, ja jalo portviini on terveyden huumaus. Ja kaikki ne ovat

auringonpalvelijoita.

Mutta näiden talojen ovi ei auennut vieraille. Useimmista nuorista

henkilöistä kaupunki sentähden tuntui ikävältä ja omituiselta, elleivät

tunteneet ketään kaupungin »Otava»-seuran jäsenistä. Se kuului

kaupunkiin yhtä hyvin kuin kauppahuoneet ja tilanomistajat, sillä se

edusti sitä huvitusta, sitä naurua ja hyvää tuulta, mitä täällä kosolta

oli tavattavissa.

Tuota ryhmäkuntaa sanottiin yleisesti Otavaksi, sillä kun alussa oli

ollut seitsemän jäsentä piirissään, ja kun nämä seitsemän usein näki

yhdessä. Myöhemmin oli ystävysten luku vähentynyt. Yksi oli matkustanut

pohjoiseen, ja yksi Chikagoon.

Ryhmäkunnan herrat oleskelivat paljon klubissa: talvella pienessä

huoneessa, jonka erityisesti olivat vuokranneet, ja kesällä kauniissa

klubipuistossa, missä löivät keiliä. Tai he istuivat huvimajan katolla,

jota sanottiin torniksi.

Ennen he olivat asustaneet sisällä itse huvimajassa: suuressa

valoisassa huoneessa, jonka seinillä riippui muutamia naurettavia

vanhoja öljypainoksia entisen pörssin ajoilta, ja jossa oli mukavia

keinutuoleja ja sohvia. Mutta heidän täytyi muuttaa sieltä pois, sillä

selittämättömästä syystä tulivat seinät kesällä täyteen muurahaisia,

tavattoman mustia ja ruskeita muurahaisia, jotka riippuivat suuret

keltaiset munat kidoissaan kulkien aina kattoon asti, niistä ne

silloin tällöin tipahtivat herrojen päähän. Mutta näitä muurahaisia

nuo häiritsemättömyyttä rakastavat herrat eivät lainkaan voineet

kärsiä, ja kun tuollainen hyönteinen putosi jonkun päähän ja syhytti

häntä ja ruiskutti väkevää nestettään hänen niskaansa, hän keikahti

pystyyn, raastoi tukkaansa ja käyttäytyi kuin hurjistunut ihminen

ainakin. Alussa toiset nauroivat ystäviensä hyppäyksille, mutta kun

lopulta jokainen oli saanut osansa (se, joka tätä kesti kauimmin, sai

palkinnoksi kalloonsa kokonaista kaksi muurahaista, jotka ilmeisesti

olivat aviopari), niin he muuttivat yksin voimin punssimaljansa ylös

katolle, minne mukavat portaat johtivat, ja mistä heille aukeni näköala

yli puiston..

He pyysivät klubin isäntää tekemään voitavansa, karkoittaakseen

muurahaiset. Syyskesällä, kun illat kävivät viileiksi, he näet

tahtoivat päästä takaisin tuohon huoneeseen. Isäntä oli alussa hyvin

aulis, sätti muurahaisia paholaisiksi ja antoi pestä sekä voidella

huonetta jauheella, jonka piti olla vahingollista muurahaisille. Mutta

se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Mutta kun herrat taas valittivat,

isäntä löi asian leikiksi ja sanoi:

— No, mitä? Eiväthän ne totta puhuen ole muuta kuin viattomia

hyönteisiä.

Eikä hän tehnyt asiasta sen enempää. Herrojen täytyi jäädä katolle, ja

kun syyspuolella satoi, he siirtyivät pieneen sisähuoneeseen.

Ja sille kannalle jäivät asiat sitten. Sentähden istui nyt Otava joka

kesäilta ylhäällä huvimajan katolla. Useimmiten he olivat siellä kaikki

viisi; jos jonkun oli lähdettävä toisaalle, hän tavallisesti lähetti

ystäville sanan, ettei voinut tulla.

Se, joka jotenkin aina oli saapuvilla, ryhmän vanhin ja johtaja, oli

lakitieteen kandidaatti Frederik Rick. Hänestä mainittakoon ensin

muutama sana, ja sitten kustakin erikseen.

Herra lakit. kand. Frederik Rick ei ollut voinut ajatella

mahdolliseksikaan istua virastossa ja antaa monena vuotena perätysten

jonkun virastopäällikön häntä komentaa. Eikä hänellä ollut sen

huomattavampaa halua asianajotoimeen. Hänellä oli kaikeksi onneksi

joltinenkin omaisuus, jonka oli perinyt muutama vuosi sitten kuolleilta

vanhemmiltaan, laivanvarustaja Simon Rickiltä ja tämän vaimolta,

omaa sukuaan Tönder, ja nyt hän antoi maapallon pyöriä ja päivien

kulua, saattoipa silloin tällöin kehaista, että nyt siitä kai pian

sai tulla jotain. Seuraus tästä kaikesta oli se, että Frederik Rick

vielä kolmannellakuudennella ikävuodellaan yhä vaan oli lakit,

kandid. Frederik Rick, ja että hän yhä vaan asui tässä kaupungissa ja

vanhempiensa talossa, missä vanha uskollinen palvelijatar huolehti

hänestä ja hemmoitteli häntä joka tavalla ja oli hyvin lempeä niihin

hullutuksiin nähden, joiden hän käsitti käyvän laatuun, kun herra

Rickillä oli talossa seuranaan naisia ja herroja.

Lakit, kand. Frederik Rick oli ollut laiska poika kouluaikanaan.

Hän oli ollut suuri vallattomien temppujen keksijä ja oli usein

jäänyt luokalle. Hän vaan halusi päättää koulunkäyntinsä ja tulla

ylioppilaaksi, ja valmistuttuaan, hän heti paikalla kehittyi

täydelliseksi keikariksi. Jonkun aikaa häntä huvitti käydä

pääkaupungissa tupsulakki päässä, ja hän pimitti loisteliaisuudellaan,

huonosta luonteestaan huolimatta, useimmat rillejä kantavat ja

kalpeat laudaturi-ylioppilaat, jotka kulkivat niska kumarassa ja

käyttäen hansikkaita, jotka istuivat kömpelösti, kädessä sauva, jota

eivät osanneet liikutella, ja tupsu heiluen sinne tänne jotenkin

merkityksettömästi. Mutta Frederik Rick tähtäsi vielä korkeammalle; hän

viskasi pian nurkkaan tuskallisen tupsulakin ja rupesi muotiherraksi,

päässä silkkihattu ja yllään uudenaikainen puku, joka oli ommeltu

parhaan räätälin liikkeessä. Jos muuten oli tilaisuus näyttäytyä, niin

hän kyllä sitä käytti: naamiohuveissa, yksityistanssiaisissa — aina

hän keksi jotain, mikä pani ihmiset hänestä puhumaan, ja nämä milloin

suuttuneina, milloin vakavina pudistivat päätään, silloin tällöin

vaivoin peittäen hymyä; olihan hän sentään koko hauska nuori mies.

Todella oli merkillistä, että Frederik Rick keskellä kaikkea

tätä mellakkaa ja toveruutta sai aikaa suorittaa lainopillisen

tutkintonsa, mutta saipa hän sen suoritettua ja palasi heti senjälkeen

kotikaupunkiinsa tosin muka aikoen levätä muutaman kuukauden, ennenkuin

oli ryhtyvä etsimään pysyvää tointa. Mutta nyt hän huomaamatta liukui

toimettomaan virattomuuteen, ja hänestä tuli vähitellen hiljainen

ja vaatimaton johtaja sille ryhmäkunnalle, jolla oli nimenä Otava.

Hänellä oli omat etuoikeutensa klubissa, omat aikansa tulla ja mennä,

omat sikaarinsa ja omat viininsä, jopa joskus oma ruokalistansakin.

Eikä ollut onnetonta klubille, että hän oli sen ensimäinen mies.

Frederik Rick osasi näet järjestää asiat siinä pikkukaupungissa,

missä oli syntynyt, niin ettei kukaan sen enempää puuttunut hänen ja

hänen ystäviensä elämään, jota kaikki kuitenkin pitivät moitittavana.

Olihan hän lopulta kuitenkin ihminen, jonka elämää täytyi sietää.

Hän ei tuntenut vilpillisyyttä. Ja hänellä oli älyä ja luontevuutta.

Hän oli lisäksi muodostanut itselleen jonkunlaisen elämänfilosofian

kaikessa tyhjäntoimittajaelämässään, ja se oli hänen ystäviensä

arvostelun mukaan merkillinen kyllä ja oli saattanut hänet vähitellen

luopumaan kaikesta teeskenteleväisyydestä ja tehnyt hänet siksi, mikä

hän nyt oli, tyylikäs ja sisimmässään itsetietoinen herra täynnä

hyväntahtoisuutta ja rakastettavaisuutta. Hänen ystävänsä pitivät

paljon hänestä. — Kas tuossa on Frederik, he huusivat, kun näkivät

hänen tulevan, ja kun hän astui heidän keskelleen, heillä oli se

tuntemus, että nyt tuli rakastettavaisuus omassa persoonassaan.

Toinen järjestyksessä tässä seurassa oli luutnantti Tambs,

orhiksi mainittu. Hän oli vaaleanverinen, ja hänellä oli suuret

vaaleankeltaiset viikset, jotka suorastaan pärskyivät. Hän ei ollut

saanut liikanimeään sen nojalla, että olisi ollut paljon tekemisissä

hevosten kanssa, vaan sentähden, että hän kerran, kun teki matkustavaan

teatteriseurueeseen kuuluvalle pikku naiselle hellän ehdoituksen, sai

vastaukseksi: — Teidän kanssanne en totisesti rohkene olla tekemisissä,

te näytätte jotenkin himokkaalta, tehän olette vallan orhin näköinen.

Luutnantti Tambs oli kaiketi suurin yöeläjä joukossa. Ensi iltahetkinä

hän saattoi olio koko kiivas ja urhea. Usein hän puhui siitä, että

tunsi itsensä suljetuksi tässä kaupungissa ja torui Frederik Rickiä,

kun tämä sitä puolusti. Hän näytti yleensä siltä, että vieraan piti

luulla: — Nyt luutnantti ikävystyy, pian hän kyllä ottaa lakkinsa ja

menee. Mutta niin eivät Otavan herrat ajatelleet. He tiesivät, ettei

luutnantti Tambs ollenkaan mennyt pois, vaan että hän päinvastoin

jäi istumaan, niin kauan kuin suinkin sai jonkun heistä istumaan

mukanaan. Ja mainiota oli, että hän selvisi humalastaan illan kuluessa.

Hän puheli paljon, hyräili pikkulauluja, innokkaasti punoessaan

viiksiään, jopa hän sieti, että nuori Christian Dahm siveli hänen

partaansa, jos hän vaan ei jatkanut liian kauan, niin että parta joutui

epäjärjestykseen, sillä jos Christian Dahm tämän aiheutti, silloin

tirkisteli orhi tyytymättömänä vasemmalla silmällä ja lopsutteli nuoren

herran perään suurine valkoisine hampaineen.

Christian Dahm oli tämän piirin nuorin jäsen, ainoastaan

kaksikymmenvuotias. Hän oli sen nopsajalkainen Hermes, siivet

kantapäissä. Hän juoksenteli ympäri kaupunkia, kuuli uutta ja kertoi

uutta, ja nauroi paljon. Jos jotain oli tekeillä, jos liikkui

mielenkiintoinen, jännittävä mutta sekava huhu, ja jos Otavan herrat

kernaasti tahtoivat saada selville oliko se tosi, vai oliko se

keksitty, he sanoivat Christian Dahmille:

— Kuule, Christian, sinä olet tietysti kuullut, mitä kerrotaan siitä

seikasta. Nyt sinun vihdoinkin tulee saada tietää, miten sen laita

oikeastaan on. Tapaat meidät sitten tornissa kello 8 tänä iltana.

— Sen teen kyllä, sanoi Christian ja nauroi.

Sitten hän lähti ja kysyi joka vastaantulijalta, nauroi usein, kuin

olisi tuntenut koko jutun, yllätti ne, jotka eivät tahtoneet mitään

sanoa ja asetti niin, että ennenkaikkea tapasi kaikkein suurimpia

juorukontteja. Ja hän kuunteli ja jutteli, ja kun kello löi kahdeksan,

kiipesi Christian Dahm ylös tornin portaita ja sanoi:

— Iltaa... nyt pamahtaa. Nyt se asia on selvillä... niin ja niin on sen

laita.

On ihmisiä, joilla on suuri taito urkkia esiin kaikki, mikä on

yhteydessä skandaalien kanssa. Ja jos skandaali koskee luvatonta

rakkautta, ovat vallan nuoret henkilöt kaikkein taitavimpia. He

ovat kai nauttineet jotain, mutta useimmiten ainoastaan vähän tämän

maailman ihanuuksista; heidän kärsimättömyytensä ja uteliaisuutensa

panevat heitä tarkkaamaan silmillään ja korvillaan, niin, kaikilla

aistimillaan. He saavat aavistuksia, he saavat kuin vainun, koiran

tavoin, joka ajaa takaa jänistä.

Ei voi kieltää, että, jos kiertelevät huhut lähtivät salatusta

rakkauden Edenistä, ei kenenkään tarvinnut kehoittaa Christiania

lähtemään tutkisteluilleen, ei, silloin hän kehoittamatta meni niitä

urkkimaan;, hän kiersi kaupunkia, jutteli ja nauroi. Mutta kun hän

oli päässyt asian perille, silloin takaisin ystävien luo torniin

sitä kertomaan! Se hänen pakostakin täytyi tehdä. Hänelle tuotti

sydämellistä iloa ilmoittaa ystävilleen tuo asia. Hän ei voinut elää

ilman sitä.

Sellainen oli Christian Dahm. Joku vakava mies pitänee häntä ehkä

sietämättömänä; hän oli poikamainen, siinä kaikki. Ja sentähden on

hänen lavertelemisensa annettava anteeksi. Hänen kielensä ei koskaan

ollut häijy. Hänen halunsa tutustua toisten seikkailuihin johtui hänen

haluunsa saada itse kokea samoja seikkailuja. Ja kun siis Christian

Dahm jonkun ajan kuluttua itse muuttui erinomaiseksi seikkailijaksi, ei

hän enää kulkenut kertomassa toisten seikkailuja.

Neljäs piirissä oli nuori asianajaja Karl Beck. Hän oli hyvin innokas

luonne, ja tapahtui varsin usein, että hän koko illan piti seuran

hereillä puheillaan ja laulullaan. Hän lauloi etenkin ruotsalaisia

juomalauluja, noita omituisia, puoleksi hurjia ja hilpeitä, puoleksi

syvästi synkkämielisiä lauluja. Ne olivat sangen hyvin paikallaan

myöhäisenä iltahetkenä, kun kuu kumoitti ja tähdet loistivat. —

Teatteriasioitakin hän harrasti; kun kaupungin nuoret naiset ja

herrat esittivät jonkun näytelmän vanhassa teatteritalossa, hän oli

aina mainetta niittävä ensimäinen näyttelijä. Eräänä päivänä, kun

muuan teatteriseurue matkusti pois kaupungista, hän lähti mukaan ja

tahtoi kaikinmokomin naida primadonnan, keski-ikäisen jotenkin lihavan

naishenkilön... Niukuin naukuin hänen perheensä sai tämän estetyksi.

Seuraa sitten viides ja viimeinen (emme tiedä mitään noista

kahdesta, joista toinen on pohjoisessa, toinen Chikagossa), »poika»

arvossapidetyssä toiminimessä Fr. Reffson ja Poika. Hän oli mies,

jota ei oppinut tuntemaan parissa kolmessa päivässä. Mitä piti

oikeastaan hänestä uskoa?... Niin arvollinen, niin jäykän tarkka

kaikissa toimissaan: kun hän istui pulpettinsa ääressä ja ojensi

jonkun paperin konttoristille ja matalalla, melkein kuulemattomalla

äänellä antoi hänelle määräyksen, niin täytyi se ymmärtää. Sillä jos

sitä ei ymmärretty, tuli pieni ryppy nuoren liikkeenjohtajan otsaan,

joka ei suinkaan jäänyt konttoristilta huomaamatta. Ja kadulla hän

kulki aina hienosti puettuna — useimmiten mustissa. Eipä hän näyttänyt

mieheltä, joka luki nuo levottomat ihmiset, Rick ja Tambs, läheisiksi

ystävikseen. Ei, hän näytti siltä, kuin olisi kuulunut vallan toiseen

jäykkään seurapiiriin. Mutta kun joku näistä kohtasi hänet, ja kun

molemmat ystävykset kulkivat tuttavallisesti yhdessä, näki kyllä, että

he pohjaltaan ymmärsivät toisiaan erinomaisesti. Kun he siinä niin

kulkivat ja juttelivat, huomasi, jos ohikulkiessa sai kuulluksi jonkun

sanan heidän keskustelustaan, että herra Reffson oli se, joka oli

käyttäytynyt vallattomimmin heidän viime kekkereissään.

* * * * *

Näin olen kertonut kaupungin merkillisyyksistä, kaikista torneista,

kaikista pikku vesoista. Tasaiset talot ovat jo sulkeneet ovensa:

kaikki ne kunnon työteliäät ihmiset, jotka kukko herättää työhön

ja joille pimeä laskeutuu uneksi. Kaikki ne hyvät aviomiehet

ja isät, jotka kävelivät vaimoineen ja lapsineen tietä pitkin

sunnuntai-iltapäivinä, aina maaseudulle asti, missä laskeutuivat

lepäämään vanhan puun juurelle, ottivat esille leipää ja maitoa

eväspussista ja iloitsivat apilan tuoksusta ja poutapilvien kiillosta.

Kaikki vanhat isoisät, jotka istuivat sohvan kulmassa ja häpesivät,

että elivät lastensa armoilla, kaikki vanhat naiset, jotka lukivat

postilloja, ollakseen valmiit täältä-lähtöön... Niin, sellainen oli

tämä kaupunki.

Ja aurinko paistoi taas päivän työn yli, ja pimeä laskeusi, ja kaikki

vaipui lepoon — lukuunottamatta muutamaa ulos jätettyä koiraa, joka

haukkui kuuta, tai jotain »Otavan» herraa, joka hieman horjuen kulki

kotia...