Nils Maagin matkustettua Carsten kulki entistään vaiteliaampana ja
sulkeutuneempana itseensä. Hänen oli päivä päivältä yhä ikävämpi, ja
tämä hänen ikävänsä ilmaisi itsensä mitä kummallisimmilla tavoin.
Hän esimerkiksi hankki itselleen useita uusia pukuja pääkaupungista
ja joukon hienoja pukuesineitä. Ja joka aamu hän suki hiuksiaan ja
voiteli niitä mitä huolellisimmin ja meni konttoriinsa ja palasi
päivällisaikaan, heiluttaen sauvaansa, joka oli niin hieno ja kiiltävä,
kuin olisi hän kävellyt jollakin europpalaisella bulevardilla. Aada ei
tähän kaikkeen sanonut mitään, mutta kerran kun Carsten tuli sisään
keikaripuvussaan, ja hänen suippokärkinen kenkänsä oli ryvettynyt
kosteasta savesta (oli toukokuu, ja tiet olivat vielä märät), ei
Aada voinut pidättää nauruaan. Sen näki Carsten ja ymmärsi, että hän
nauroi hänelle. Hän kiivastui ja sanoi, että täytyi olla piimäpytty,
jos ei täällä ikävystynyt. Aada ei vastannut mitään, mutta kävi
äkkiä vakavaksi. Mutta kun Carsten lausui useamman epämiellyttävän
sanan, katsoi Aada häneen ja kohotti hieman kulmakarvojaan, näyttäen
ihmettelevän hänen käyttäymistään. Sitten hän sanoi tyynesti:
— Rakas Carsten, ponnista voimasi päästäksesi pois täältä, toimita
niin, että pääset kaupunkiin, niissä on julkisia kävely-paikkoja.
Silloinhan voit olla niin hieno kuin tahdot... silloin se on
paikallaan. Mutta älä kulje näin, niin kauan kuin olet Börgessä...
Nämä olivat ensimäiset epäystävälliset sanat, joita Carsten ja Aada
olivat vaihtaneet. Ja Carsten oli lennättänyt ensi sanan. Ja se sana,
jonka hän oli lausunut, oli ollut täynnä kylmyyttä.
Kun rakkaus vallitsee, saattaa kyllä esiintyä pahoja sanoja, mutta
ne ovat levottomia sanoja; ne lausutaan vihapäissä, ja ne värähtävät
sisäisestä intohimosta; ne vivahtavat keskikesän myrskyyn ja ukkoseen,
jotka seuraavassa tuokiossa vaihtuvat paahtavaan aurinkoon. Mutta kun
rakkaus vallitsee, eivät koskaan levollisesti harkitut epäystävälliset
sanat tule esiin, yhtä vähän kuin juhannuksena tyyni kylmyys.
Sentähden Aadan mieli kävi raskaaksi, kun hän kuuli nuo sanat; ja hän
tunsi tyhjyyttä ympärillään.
Ennen hän ei ollut tietänyt, mitä tottumus-elämä oli. Hänen päivänsä
Vorre-kartanossa olivat kuluneet yksitoikkoisina, mutta valoisina, ja
sitten oli Carstenin rakkaus luonut tuntematonta väriä elämään. Nyt kun
hän tunsi, ettei tämä rakkaus ollut kuin ennen, nyt tapahtui, että hän
aamuin heräsi vastaanottamaan päivää, joka ei enää häntä viehättänyt,
mutta joka oli harmaana hänen edessään, eikä häntä liikuttanut.
Kesä, syksy ja talvi tuli ja katosi. Mutta eräänä päivänä kevätaikaan
heräsi Carstenin hyvä tuuli jälleen. Hänellä oli suuret toiveet päästä
piirtymään Sandbyn kaupungin prikaatiin.
Kuukauden kuluttua tuli nimitys. Jo elokuulla oli heidän määrä muuttaa
Sandbyhyn. Se oli miellyttävä olopaikka, kertoi Carsten, kunhan siellä
vaan ensin tuli tunnetuksi.
Hän puhui edelleen sen perheistä: siellä asui upseereja ja koko joukko
siviili-virkamiehiä, ja siellä oli useita rikkaita kauppahuoneita. Eikä
pitänyt unhoittaa kolmea tai neljää herraskartanoa, jotka sijaitsivat
kaupungin likeisimmässä lähistössä. Siellä he kyllä voivat viettää
monta hauskaa hetkeä. Kaikki näytti lupaavalta... Ja sitten lyhyt matka
Vorre-kartanoon... tuskin päivänmatka...
— Nyt joudumme parempiin oloihin, Aada, näin hän lopetti... ja sitten
pitää meidän unhoittaa, ettemme viime aikoina ole olleet toisillemme
niin rakastettavia, kuin olisi pitänyt olla. Eikö totta, Aada, sen
tulemme unhoittamaan?...
Elokuu tuli, ja sen mukana se kiireisen touhuillen viikko, jolloin he
muuttivat Börgestä Sandbyhyn.