Carsten tunsi luutnantti Tambsin, Otavan orhin, sotilaskoulun ajoilta.
He olivat jälkeenpäinkin tavanneet toisensa ja olivat aina sopineet
hyvin keskenään. Nyt seurasi kokonainen tuttavuuden uudistuskohtaus,
kun he tapasivat toisensa linnoituksessa. He kävelivät tunnin ajan
edestakaisin ja puhelivat vanhoista ja uusista seikoista. Kun
päivällisaika lähestyi, pyysi Carsten luutnantti Tambsia luokseen
päivälliselle ja lähetti sotamiehen kotia viemään Aadalle sanan.
Vielä hetken he kulkivat yhdessä, ja luutnantti Tambs punoi vaaleita
viiksiään ja perehdytti Carstenin kaupungin asioihin, kertoi hänelle
sen huomattavista henkilöistä, varsinkin ylhäisistä upseereista. He
nostivat molemmat hartioitaan puhuessaan everstistä, joka käytti
joutohetkiään Moseksen kirjain tutkimiseen ja joka piti silmällä
nuorten upseerien naisseikkailuja. He arvostelivat erästä kapteenia,
joka aina piti sotamiesten puolia aliupseereja ja upseereja vastaan, ja
Carsten sanoi suoraan, että sillä oli syynsä. Tuo kapteeni oli rahvaan
lapsi; hän ei pitänyt ylellisistä nuorista miehistä; hän oli kai itse
syrjäytetty, hän vaistomaisesti, he, he, he, piti käskynalaisten
puolia. He olivat yhtä mieltä melkein kaikessa: Kenraali, no hän
oli eriskummainen mies kaikkine ulkoharrastuksineen. Mutta hän oli
pohjaltaan etevä mies. Täytyi olla anteeksiantavainen häneen nähden.
He kulkivat seuraavassa tuokiossa kotia Carstenin luo, missä hyvä
päivällispöytä heitä odotti. Luutnantti Tambs oli vallan haltioissaan
eri ruokalajeista ja vakuutti Aadalle, että kun joka vuoden päivä söi
kurjaa klubi-ruokaa, pani kahta enemmän arvoa sellaiseen pöytään.
Kun iltapäivällä pari kaupungin rouvaa tuli käynnille (kaupungin rouvat
olivat yleensä hyvin uteliaat), herrat vetivät verukkeeksi toimensa ja
menivät suoraapäätä klubi-puistoon, missä Carsten tornissa esitettiin
»Otavan» herroille. Carsten oli pian kotiutunut heidän parissaan ja sai
lopulta heiltä kutsun illaksi klubiin. Hän lähetti sanan kotia ja käski
pyytää anteeksi jos palasi myöhään.
Siitä tuli hauska ilta. He istuivat kauan illallispöydässä, missä
tarjottiin voileipäpöytää ja yhtä lämmintä ruokaa, lampaan kyljyksiä.
Sitten he kokoontuivat torniin oivallisen punssi-maljan ääreen, ja
viimein he läksivät kävelemään kaduille, missä kaikki oli hiljaista.
Levottomina, kuten ne ihmiset ainakin, jotka eivät tahdo palata kotia,
he lopulta menivät alas laivasillalle, missä heitä odotti oikein
pieni seikkailu. He tapasivat siellä neljä juopunutta merimiestä,
joiden teki mieli tapella, ja jotka sylkivät kouriinsa. Yksi heistä
jo riisui takkinsa. Rick rauhoitti heitä kysymällä, olivatko
norjalaisia. Totta kai he sitä olivat jokikinen, ja eihän siis
sopinut olla vihamiehiä. Tämä miellytti noita neljää merimiestä. He
muuttivat silloin menettelyään, kävivät ystävällisiksi ja kertoivat,
että heidän oli määrä seuraavana päivänä matkustaa Grönlantiin, ja
että nyt odottivat mielitiettyjään, heittääkseen heille jäähyväiset.
Sentähden he olivat suuttuneet, kun olivat luulleet, että Otavan herrat
tahtoivat riistää heiltä heidän lemmittynsä. Rick, joka täälläkin
oli hiljainen rauhanhieroja, vakuutti, ettei tahdottu riistää heidän
lemmittyjään, mutta että heidän annettiin valita kummanko ottaisivat,
lemmittynsä, vaiko jotain väkevää juotavaa. Tuumittuaan he valitsivat
väkevän juotavan. Heidät vietiin silloin klubi-puistoon, viimein ylös
torniin, missä he synnyttivät pahaa kohuaa portaissa ja kiroilivat
karkeasti, luullen puoleksi, että tahdottiin tehdä heille pahaa.
Samoin, kun punssia kaadettiin laseihin: ensin he sitä haistelivat,
ennenkuin joivat, he kun pelkäsivät, että rotan myrkkyä oli pohjalla.
Mutta saatuaan varmuuden siitä, että aine oli puhdasta, he joivat
halukkaasti ja vilkuttivat silmiään mielissään sen voimasta ja
makeudesta. Vähitellen he sulivat ja kertoivat matkoistaan meren poikki
Grönlantiin, missä viettivät talven kalastaen turskaa. He mainitsivat
niiden kaupunkien nimet, joihin olivat tulleet. He panivat ajattelemaan
merta ja kuolemaa. Erään paikan nimi oli »Sininen Syvyys», erään
valotornin nimi oli »Haudan Lyhty».
Heidän puhuessaan loi Rickin sytyttämä kynttilä valoaan heidän
kasvoilleen. Kaksi heistä oli tyhmiä, vaaleansilmäisiä, tukka keltainen
ja vanukkeinen; mutta kaksi oli tummaihoisia ja -tukkaisia, ja heillä
oli mustat silmät ja parrat. Nämä näyttivät kummallisilta punaisilla
kaulahuiveilla.
Otavan herrat istuivat kauan heidän parissaan. Jokunen heistä tahtoi
kyllä aika ajoin poistua, mutta hänet esti siitä Rick, joka, kuten
monet elähtäneet ja sisällään alakuloiset miehet, löysi suoranaista
virkistystä näiden miesten seurasta, joiden mielessä ei ollut olemassa
mitään epämääräistä surua, jotka elämöivät, kunnes pökertyivät, jotka
antoivat kaiken mennä, niin kauan kuin se kävi päinsä, uhraamatta
millekään seikalle ainoatakaan ajatusta.
— Odotappas, Rick aina huusi, kun toiset tahtoivat mennä, onhan
virkistävää tavata tälläistä väkeä. Nyt he lähtevät tuolle
merimatkalle... ja jos sieltä pääsevät hengissä tänä vuonna, se on
hyvä, mutta tuskinpa pääsevät tulevana vuonna tai sitä seuraavana.
Meillä on totisesti jotain opittavaa heiltä.
Ja hän kävi vielä tarkkaavaisemmaksi, kun toinen tummapartaisista
kertoi, että oli kotoisin saaresta, missä ei ollut haudattuna
ainoatakaan miestä, sillä kaikki miehet oli meri vienyt. Tämä ei ollut
tyhjää puhetta, se oli totta.
Lopulta Otavan herrat menivät katsomaan kalastajien alusta,
leveäkokkaista, kokokannen peittämää venettä, joka oli uloinna sillan
laidassa. Pienessä kopissa oli seinällä kuva, öljyllä maalattu,
esittäen myrskyä, ja sen alla oli kirjoitettuna: Näin on, kun silmäni
sulkeutuvat, ja meri ympärillä on täynnänsä vaaroja.
Nämä miehet olivat nyt heidän mielestään enempää kuin edellä. He eivät
enää olleet puolijuopunutta irvinaamaista meriväkeä, joka juoksentelee
viinan ja naisten jälessä. Sellaisina kuin he istuivat siinä myrskyn,
meren ja raakojen irstailujen merkitseminä, he muuttuivat näiden
herrain mielessä joksikin synkäksi, voimakkaaksi, joksikin, mikä toi
sanoman pitkistä sumuisella merellä vietetyistä öistä ja vieraissa
satamissa koetuista hurjista seikkailuista.
— No niin, sanoi Carsten luutnantti Tambsille, kun he viimein astuivat
kotiapäin ja kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. — Olipa tämäkin
ilta! Onhan se joka tapauksessa parempaa kuin loikominen Börgessä;
onhan se jotain uutta — vaikka ei juuri sitä, jota minä oikeastaan
haluan... onpa se ikävää, etten voi rauhassa viihtyä täällä. Toiset
elävät kuitenkin sangen tyytyväisinä täällä, Rick esimerkiksi, joka
kyllä voisi matkustella; mutta hän ei siitä välitä, hän istuu täällä
paikoillaan koko vuoden. Ulkomaanmatka kummittelee nyt veressäni, enkä
koskaan pääse siitä rauhaan.
Luutnantti Tambs oli vallan samaa mieltä ja sanoi nyt kuten muulloin
tätä kaupunkia nurkkalaksi.
— No, no, kaupunki on kyllä hyväkin monessa suhteessa, lopetti Carsten,
ja onhan meidät asetettu tähän maailmaan, he, he, he, puutetta
kärsimään.