Mutta eräänä päivänä Carsten tuli kotia tuoden uutisen: konttorissa oli
sinä aamuna ollut kirje hänelle vanhalta ystävältä, Nils Maagilta, joka
kirjoitti, että hän kuukauden kuluttua aikoi tulla heillä käymään.
Carsten oli hyvin puhelias päivällispöydässä, ja päivällisen jälkeen
hän käveli huoneessa ja puhui edelleen, kertoen paljon ystävästään:
— Nils Maag elää melkein kokonaan yksin. Hän on kyllä upseeri, mutta
ei ole tehnyt paljoa tullakseen huomatuksi sotilasuralla. Hänellä on
rahoja ja hän on melkein koko ikänsä ollut matkoilla... merkillinen
ihminen... niin vaihteleva, milloin säännöllinen kaupunginherra,
keikari, milloin sotilasinsinööri, joka kuljeksi yksinäisillä
syrjäisillä seuduilla; hänessä on aina hieman runoilijaa:
Mun tieni erämaahan ilta johti,
ja mieli pyrki unta kohti...
Näin alkoi kaunis runo »Rautanaamari-miehestä». Tämä runo oli kuuluisa
meidän piirissämme. Nils Maag lähetti sen meille Ranskasta...
Hän on samalla ritarillinen, oli ainakin ennen. Nyt, meidän
demokraattisena aikanamme monet sellaiselle nauravat. Kerran hän
saattoi naistuttavaansa tanssijaisista... hän ei mennyt hänen luokseen
vaunuihin, huolimatta sadeilmasta, vaan seisoi ulkopuolella astuimella
kunniavahtina. No niin, moni piti sitä käsittämättömänä... totisesti...
miten voikaan vaatia, että rahvas ja hölmöt sellaista ymmärtäisivät;
minusta se oli kaunista, minä ymmärsin, mitä hänen sisällään silloin
liikkui.
No niin, nyt hänkin käsittäisi, jos joku sellaista tekisi, mutta itse
hän ei enää tahtoisi sitä tehdä. Hän on kokenut, ehkä vähän väsynyt
jo. Viime kerran kun olimme yhdessä, hän sanoi: — Oh, rakas ystävä,
ritarien kuningatar on kuvittelua. Ainoa paikka, missä hän koskaan
on ollut olemassa, on uskollisten mieshenkilöiden mielikuvitus.
Hän on elänyt siellä hyvin ja kauan miesten yksinkertaisuudesta
ja heidän hieman paisuneesta tunteellisuudestaan. Niin, nyt hän
on kyllä hervaantunut... ja herkuttelija... se on hullunkurista
hänessä. Ei mikään voi saattaa häntä niin huonolle tuulelle kuin se,
että häränliha on huonosti paistettu... tai että hänelle tarjotaan
huonoa punaviiniä... No, mutta hän on hieno sielu... ja tunteellinen
sisimmässään. Muistan hänet hyvin, kun vanha raihnainen pappismies
kuoli. Silloin kolme kalpeata tytärtä itki isänsä ruumiin ääressä. Nils
Maag oli saapuvilla, ja melkein tietämättään nuo hylätyt tytär-parat
nojasivat hänen, Nilsin, rintaan, ja silloin... silloin hän oli kaunis
ja vakava, hän seisoi paikallaan ja taputti heitä, myötätuntoisena,
mutta melkein kunnioittavasti — niin, hän on hieno sielu.
Aada istui kuunnellen. Hän ei ollenkaan ollut tyytymätön siihen, että
vieraita tuli taloon. Nämä kevätkuukaudet kuluivat niin hitaasti, eikä
Carstenin ystävän vastaanottaminen tuottanut minkäänlaista vaikeutta.
Olihan vierashuone täydessä kunnossa.
Muuten hän ei sen enempää ajatellut vieraan tuloa, kuin että hämmästyi,
kun Carsten eräänä päivänä sanoi:
— Ylihuomenna Nils tulee.
Nils Maag saapui tuntia aikaisemmin, kuin mitä häntä hänen viime
kirjeensä johdosta odotettiin. Seuraus oli se että Aada hänen
tullessaan oli ulkona kävelemässä pikku Alfin kanssa. Kun hän palasi
kävelyltä ja oli valmis vastaanottamaan talon vierasta, hän näki
vieraan istuvan seurusteluhuoneessa keskustellen Carstenin kanssa. Se
oli epäilemättä hän. Hän huomasi, miten innoissaan Carsten jutteli,
toisen istuessa nyökäyttäen päätään ja hymyillen, kun Carsten kertoi
jotain, mille itse nauroi.
Aada tuli sisään, ja Carsten esitti. Aada pyysi anteeksi, ettei ollut
saapuvilla vastaanottamassa vierasta, ja hän vastasi puolestaan
pyytäen anteeksi, että oli tullut näin umpimähkään, edes tarkoin
mainitsematta tuloaikaansa. Näiden joutavien kohteliaisuuksien jälkeen
keskustelu heti pääsi vauhtiin. Aada huomasi todella Nils Maagissa sitä
ritarillisuutta, josta Carsten oli puhunut, ja hänen puoleensa vetävä
olemuksensa ei ollut opittua, vaan hänelle luontaisen ominaista. Siitä
johtui, että vaikka hän teki jotain, mitä ei ollut hienon käytöstavan
sanakirjassa, se kuitenkin oli maukasta, siksi, että hän siihen painoi
leimansa.
Iltapäivähetket kuluivat miellyttävästi. Käveltiin saarella ja
katseltiin vanhan linnoituksen merkillisyyksiä. Palattiin mukana
hyvä ruokahalu illallispöytään, joka odotti katettuna. Aada oli
hieman utelias kuulemaan Nils Maagin arvostelevan ruokalajeja, mutta
se ei tullut esiin muulla tavalla kuin että hän söi hämmästyttävän
paljon noita jotenkin tavallisia ruokia. Pöydän ääressä muuten oltiin
iloisia, molemmat ystävät ottivat esiin menneiden päivien tapaukset ja
ihanuudet, ja hetken hyvä tuuli loi niihin väriä ja juhlallisuutta.
Jonkun ajan kuluttua Nils Maag oli se, joka puhui kaikkein enimmin.
Oli ilo kuunnella häntä. Hän puhui toisin kuin useimmat muut. Hän
leikitteli helpommin sanoillaan ja osui paremmin oikeaan. Ja hän
saattoi puhua koko joukon kevyttä ja vakavaa, koskaan laimenematta.
Ja kaikki ne pienet kokemukset, joita kertoi kaukaisista maista,
vaikuttivat täällä pienessä huoneessa saarella. Niillä oli eri
viehätyksensä noiden kahden henkilön mielestä, jotka asuivat täällä
syrjässä. Ja oivallista oli, että Nils oli tehnyt laajoja ja useita
matkoja. Hän ei ollut kuin ne, jotka ovat tehneet matkan johonkin
kaupunkiin, jonka kuvaamisessa eivät koskaan pääse loppuun. Hänellä oli
niin paljon valittavissa. Ainoastaan se, mikä oli oivallista, pääsi
esille. Sentähden saattoi istua niin turvallisena häntä kuuntelemassa.
Kun hän toi esiin jotain, tiesi jo edeltäpäin, että se oli sellaista,
mitä ansaitsi kuunnella.
Tiikeri-metsästys Intian metsissä korkeiden puiden juurella. Käynti
Pekingissä yönä, jolloin kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Vuosi
Japanissa japanilaisen kansan keskuudessa, jolla oli alituinen hymy
huulillaan.
Sitten Ameriikasta: kaukaisia kalliovuoria, joilla oli europpalaiselle
outo väri, putkimetsiä, jotka kalisivat tuulessa kuin parvi säliseviä
sorsia. Aarniometsä ja siinä äänetön intiaani, joka kulkee kevyesti
mokkasiini-jalkineissaan, intiaani-naisten yksitoikkoiset, surulliset
laulut, joiden sävelet loihtivat esiin kuluneita onnellisia päiviä ja
joita etupäässä kuuli, kun hämärä laskeutui ja ajatukset saivat lepoa
uneksiakseen. Ja aarniometsän selittämättömät äänet puoliyön aikaan,
huiluäänet, kirkuna, kellonäänet ... ehkä tuuli, joka lauloi puun
latvoissa.
Taruja oli noissa Ameriikan saloseuduissa, villejä ja surunomaisia
taruja. Nuoria tyttöjä, jotka iloitsivat päivin, mutta jotka valtasi
selittämätön suru, kun yö tuli. Toisia, jotka öisin kukoistivat kuin
ruusut ilosta, mutta jotka synkkämielisinä pakenivat aamukoiton ensi
välkkeessä ja piiloittautuivat aaveiden tavoin metsän pimeimpään
seutuun. Kummallinen metsästäjä, joka ei koskaan löytänyt sitä naista,
jota olisi voinut rakastaa ja joka luuli, että tällainen nainen kerran
oli elänyt ja kärsinyt kaihosta, kun ei ollut voinut häntä löytää. Ja
suuret kaupungit tulivat esiin hänen kuvauksistaan, nuo suunnattoman
suuret elävät kaupungit, missä kaikki ilot ja surut kukoistavat,
kaikki hyveet ja paheet. Suuret hotellit, minne vieraat parit
poikkesivat, ja mistä taas matkustivat pois... kuuli suihkulähteen
pulppuilevan eteisessä, näki peilejä ja marmorisekoa. Sitten seurasivat
bulevardit humuineen, julkiset puutarhat, kävelijät toisella, ja
komeat ratsastajat ja ajoneuvot toisella puolella. Minkätähden ihmiset
suurkaupungeissa elivät niin kauan, kuin elivät, huolimatta tavallista
rasittavammasta elämästään? Sentähden, etteivät he siellä viettäneet
suljettua elämää, heidän oma itsensä tungettiin taaksepäin ja he
antautuivat etupäässä solumaan ulos voimakkaaseen hyörinään.
Hetkenä, jolloin Aada poistui huoneesta, hän kuiskasi Carstenille:
— Suoraan puhuakseni, saattaapa olla, että tunnemme itsemme
neuvottomiksi vieraiden parissa; mutta yhtä kaikki... suurissa
kaupungeissa vasta oikein elää. Silloin tällöin kyllä ajattelen
vetäytyä syrjään maailman humusta; mutta yksinäisyys ei ole hyvä;
ainoastaan henkilöt, jotka ovat hyvin tyytyväiset itseensä voivat
viihtyä yksinäisyydessä, ja minä en oikeimmiten ole tyytyväinen itseeni.
Kun Aada palasi, siirtyi keskustelu toisiin seikkoihin. Muun muassa he
pohtivat sotilastointa. Nils Maag kertoi vaikutelmiaan käynneiltään
ulkomaalaisissa rykmenteissä.
Hetken kuluttua Aada nousi ja pyysi anteeksi; hän oli väsynyt ja tahtoi
sanoa hyvää yötä. Sitten hän sanoi hymyillen.
— Niin, nyt minua kyllä haluttaisi kuulla, mitä merkillistä Carsten voi
kertoa ulkomaanmatkaltaan... kun olen mennyt. Siitä matkasta kai olette
kuullut puhuttavan, herra luutnantti?
— Totta kai, mutta mitä se nyt toimittaa, huudahti Nils hymyillen, hän
on nyt vangittu, hyvä rouva, ja iloitsee siitä! Carsten ei koskaan ole
näyttänyt niin tyytyväiseltä kuin nyt.
Aada kumarsi hymyillen päätään ja meni...
— Kuulehan, sanoi Nils Maag lyhyen vaitiolon jälkeen, enpä saata kyllin
kiittää viehättävää vaimoasi. Sen sinä hyvin itse tiedät, miten soma
hän on. Sinä olet ylpeä hänestä, sen näen, ja sinulla on oikeus siihen.
— No hyvä, vastasi Carsten, olen siis täällä. Rauhallinen aviomies...
annappa minun nyt kuulla jotain sinun kokemuksistasi... pienistä
voitoistasi. Muista, että minä elän syrjässä, anna minun saada jotain,
mikä palauttaa mieleen riemuvuoteni. Kerro, mitä tahdot, tiedän, että
tässä suhteessa olet etevä.
Nils Maag ei vastannut heti, viimein hän virkkoi nauraen:
— Hyvä mies, todella asut syrjässä, kun vaadit, että minun,
vanhanpojan, pitää kertoa sinulle sellaisia seikkailuja... mutta olenpa
totisesti liian hyvin kasvatettu nostaakseni alkooviani ihmisten
nenän alle. Niin, mitä niihin niin sanottuihin voittoihin tulee, niin
onpa se hieman jokapäiväinen tuo ihanne, jota useimmat miehet salaa
ihailevat, nimittäin se miehen ihanne, jonka saavutuksena on mitä
useimman naisruumiin kosketteleminen. Eikö miehessä siis ole muuta
kuin himoa? Onko herkullisuus, jotta en sanoisi häveliäisyys hänelle
jotain vallan vierasta? Jos tuo Don Juan, joka on rakastanut laihoja,
lihavia, tummia, vaaleita, sieviä, häijyjä eroituksetta... niin jos
tuo mies istuisi vieressäni, ja jos ajattelisin samalla häntä ja
hänen urotöitään, niin pitäisin häntä puoleksi naurettavana, puoleksi
vastenmielisenä, ja pyytäisin häntä menemään tiehensä, tai menisin itse
tieheni.
— No, sinä olet hyvin ankara. Et ehkä ollenkaan ole ansainnut
mainettasi.
— Onhan minulla, kuten voit aavistaa, ollut eräitä kokemisia siihen
suuntaan; mutta ne eivät ole olleet päämääränäni, ne eivät edes ole
vaikuttaneet elämäni suuntaan. Olen käyttänyt noita suloisia olentoja
jotenkin samoin, kuin juomme viiniä tässä matoisessa maailmassa.
Naiset ovat viiniä. Voit löytää samppanjaa heidän joukostaan, voit
löytää makeaa ja lämpimän väristä lajia, voit löytää »kuivaa», hieman
hermostunutta. Voit löytää Bordeaux-viiniä. Se sopii pöytäviiniksi,
sinä ymmärrät, arkiviiniksi, avioksi, jos niin saan sanoa. No,
eteenpäin. Voit löytää tokaijeria, makeaa, tummaa... No niin, sitten
tulevat liköörit, liian sokeroidut, kuumeenhehkuvat, kokoonpannut
monista kummallisista nesteistä ja väkimehuista... oh, mitä pitääkään
minun sanoa? Lopulta he ovat sieviä esineitä. Ha, ha, haa, pitäisikö
meidän silti suostua antamaan Don Juanin jäädä istumaan, jos hän nyt
istuisi täällä, ja emmekö katsoisi häneen liian paheksuvasti? Olemmehan
lopulta siinä suhteessa kaikki samanlaisia, me miehet. Mutta älkäämme
nyt enää puhuko siitä. Eihän minulla vielä ole ollut tilaisuutta kysyä,
miten sinun on olla, ja miten olet tyytyväinen... Olethan onnellinen,
eikö totta?... Niin älä nyt vaan sano tuota vanhaa kulunutta lausetta,
ettemme koskaan ole onnellisia elämässä. Tarkoitan, tulet kai
ylimalkaan toimeen?
— Niin, eipä ole niinkään helppoa vastata siihen, mitä kysyt. Tavallaan
minun on syytä olla tyytyväinen, mutta en silti viihdy, minun on täällä
ikävä. Minulla on se tuntemus, että nämä vuodet voisivat kulua paljon
sisällysrikkaampina, kuin mitä kuluvat.
— Sisällysrikkaampina? kysyi Nils Maag ja katseli ylös, riippuu
siitä, mitä sillä sanalla tarkoitat. Tarkoitatko vaihtelevina,
muuttelevina?.... Tuossa on sinulla nuo kaksi nuottivihkoa (hän meni
ja otti kaksi nuottivihkoa hyllyltä), minä en ole nuottitaitoinen,
mutta olen musikaalinen, ja sinä tulet kyllä minua ymmärtämään.
Toinen niistä, siis tämä, sisältää, sanokaamme, koko joukon pieniä
hauskoja ja huokailevia sävelmiä sekaisin, tässä myllertää esiin
pieniä seikkailuja, pieniä iloja ja pieniä suruja, ja sinusta tuntuu
kuin jokainen niistä itsekseen olisi hyvä; mutta kun olet kuullut ne
loppuun, istut ja ajattelet: Mitä tuo kokonaisuudessaan oikeastaan
oli? Minne se joutuikaan?... Lyhyesti: et oikein tiedä, mitä olet
kuullut. Mutta tuo toinen vihko, tämä siis, sisältää yhden kappaleen,
koko kappaleen, joka edistyy levollisesti... kullakin yksityisellä
pienellä osalla on niin vähän sanottavaa, sinun tekee usein mieli sanoa
tuota kappaletta yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Mutta silloin tällöin
esiintyy harvinainen soinnos, joka luo valoa edelliseen, muutamat
kipinät singahtavat esiin, ja sinä alat ymmärtää, että tässä on jotain
kuitenkin, jotain, mikä pyrkii esille. Ja kun viimeiset soinnokset
kuolevat, niin silloin entiset yksitoikkoiset kielet rupeavat soimaan,
valo lankeaa kokonaisuuteen, ja sinä istut ääneti ja nyökkäät...
Käsität, että tässä oli sisällystä, rikkaampaa sisällystä kuin
vaihtelevissa varietee-lauluissa.
Malta asettua lepoon, ystäväni, tai oikeammin, luo ylös katseesi ja
näe, että sinulla on hyvät edellytykset tulla onnelliseksi. Onhan
sinulla viehättävä vaimo ja kaunis poika. Ole nyt varovainen, älä
ole tuhma; pohjoismaalaisen tulee mennä naimisiin ja asua vahvoissa
taloissa. — —
Carsten vastasi:
— No niin — älkäämme nyt tulko liian abstraktisiksi. Sinä arvostelet
minua itsesi mukaan, mutta muistahan, etten minä ole sinä. Sinä et
oikeastaan kuitenkaan ole itseesi tyytyväinen; minä olisin itseeni
hyvin tyytyväinen, jos voisin matkustaa toisesta suuresta kaupungista
toiseen. Sinä olet muuten merkillisellä tavalla puhunut ristiin...
tuntia sitten viritit ylistyslaulun suurille kaupungeille ja hotellien
peileille.
— Usko minua, vastasi Nils Maag, minä en koskaan kerro itsestäni; mutta
sen verran voit saada tietää, että sellaiset huvitukset, joista tänä
iltana olen puhunut, eivät pohjaltaan minua liikuta. Kuuntelen pieniä
hilpeitä sävelmiä... jotta, jotta en joutuisi kiusaukseen kuuntelemaan
liiaksi suurta sävelmää, harvinaista taikalaulua (hän hymyili
ivallisesti), jota Onnettareni laulaa... Mutta nyt panemme pilkun i:lle
tänä iltana, muuten muutumme pian kahdeksi viisaaksi yöpöllöksi... ja
sitähän emme tahdo. Maailma kulkee vanhaa kulkuansa, jospa me sitä
pohdimme, tai emme. Hyvää yötä, Carsten, onko sinulla antaa minulle
vuode, olen todella väsynyt.
Carsten seurasi vierasta hänen huoneeseensa.
Nils Maag viipyi Börgessä kokonaista kaksi viikkoa. Mutta niin
avomielinen kuin tuona ensimäisenä iltana, hän ei koskaan senjälkeen
enää ollut. Jopa hän muutaman kerran oli vallan vaiti. Mutta aina
hänessä oli jotain, mistä huomasi, että hän oli läsnä. Ja aina hän oli
ystävällinen, vaikka hän tällä, ystävällisyydellään — sitä saattoi
aavistaa — ainoastaan tahtoi peittää itseään, niin ettei kukaan voisi
arvata, mitä hän itse teossa tunsi sisällään.
Hän matkusti pois eräänä iltapäivänä toukokuun alussa. Minne hän aikoi
lähteä, sitä ei virkkanut.
— Hän on hieman muuttunut siitä, kun viimeksi hänet tapasin, sanoi
Carsten, kun hän ja Aada palasivat kotia, saatettuaan hänet veneeseen,
joka oli soutava hänet salmen poikki.