Niin merkilliseltä kuin tuntuukin, Aada huomasi vähänväliä, ettei
Carstenin mieliala ollut kuin ennen; hän ilmeisesti ikävystyi. Hän ei
puhunut vilkkaasti ruokapöydässä, ja melkein joka ilta hän toi mukaansa
kotia pari luutnanttia, joiden seurassa istui myöhäiseen yöhön. Joskus
tapahtui, että hän tuli melkoisen päihtyneenä makuuhuoneeseen keskellä
yötä ja melusi ja raastoi alas, kun ei löytänyt tulitikkuja. Tätä
välttääkseen Aada sytytti pienen yölampun, joka alussa häiritsi häntä,
mutta johon vähitellen tottui. Mutta jotenkin usein se paloi aamuun
asti, kun Carsten humalapäissään ei ollut huomannut sitä sammuttaa.
Eräänä päivänä, kun Carsten istui eikä sanonut sanaakaan, Aada
meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi tyynesti ja
vilpittömästi:
— Carsten, mitä sinä ajattelet... et ole tähänasti sanonut minulle
mitään... enkä minä ole sinulta kysellyt... Sinä olet muuttunut,
Carsten, mikä sinun onkaan?
Hän nousi ja tallusti yli lattian. Hetken kuluttua hän alkoi puhua,
kylläkin rehellisesti tuoden esiin syynsä:
— Suoraan puhuakseni, Aada, en pian enää voi kestää täällä-oloa. Olen
menetellyt tyhmästi, ottaessani tämän paikan, sinunkin tähtesi. Tahdon
koettaa päästä pois, niin pian kuin voin. Eikö totta. Oletko samaa
mieltä?... Miksikö sitä hain? Sentähden, että luulin täällä olevan
toisin, kuin mitä on. Minua on vedetty nenästä. On puhuttu jotain
suuresta toisella puolen salmea olevasta metsästä, puolen tunnin
soutumatkasta, missä muka on runsaasti riistaa, jäniksiä, metsoja ja
riekkoja... pari vanhanpuoleista upseeria, isäni ystäviä, sanoi sen
minulle... varsinkin toinen oli suuri valhettelija. Hän sanoi:
— Sinä voit elää kuten se nuori mies, mikä pohjalta olet, voit
ratsastaa, metsästää, kalastaa, käydä seuroissa, milloin tahdot, ja
olla yksin, milloin tahdot... No katsokaammehan tätä jänis-, metso-
ja riekko-metsästystä... loruja, riista on sukupuuttoon hävitettyä...
onhan tosin muutamia harvoja jäniksiä jälellä; mutta ne ovat vanhoja
peloitettuja eläimiä, jotka kuuntelevat korvin, silmin, päin...
Jumala varjelkoon minua, kun eläimet kuuntelevat... muutamia oikeita
viimeisiä mohikaaneja, jotka lisäksi ovat välttäneet niin monen koiran
ja metsästäjän, että ovat hyvin kokeneita ja että niitä on vaikea
ampua. Niin, täten on metsästysmaiden laita... samoin on seuraelämän
— eikö totta? Nuo salmen tuolla puolen asuvat perheet ovat aivan
liian ikäviä, nuo virkamiesten rouvat, jotka juttelevat lastensa
merkillisistä ominaisuuksista ja piikojensa irstailuista... sehän on
suorastaan rahvasta. Minä vakuutan sinulle, etteivät he voi meistä
ollenkaan pitää. Sinä ja sinun tyylikkäisyytesi suututtaa noita
paksuja ja tyhmiä rouvia... Niin, minä vakuutan, en ole tahtonut
sitä sanoa; mutta olen useammin kuin kerran nähnyt heidän rypistävän
nenäänsä, kun sinä tulit sisään, ja sangen mykkinä he ovat katselleet
sinun hamettasi, jota luonnollisesti pitävät käsittämättömän hienona.
No, ja mitä tulee useimpiin upseereihin... niin on merkillistä,
kuinka upseerikunnan mitätön osa on kokoontunut tänne... jokunen
heistä kelpaa juomatoveriksi, siinä kaikki. Heissä ei ole jälkeäkään
upseerimaisuudesta. Niin, niin on laita, tiedän, mitä sanon... ja
lopuksi on edessä taas tuo: — Voithan olla itseksesi... myönnetään,
myönnetään täydellisesti... mutta en luule nuorelle pariskunnalle
olevan hyvä olla niin aivan yksin, täytyy olla säästeliäs rakkauteen
nähden... täytyyhän sitä riittää koko elämäksi.
Aada ei vastannut mitään, hän sai ikäänkuin pienen iskun suulleen hänen
viime sanoistaan. Hän ei kokonaan ymmärtänyt, mitä Carsten tarkoitti.
— Niin, jotain vaihtelua täytyy olla, hän lopetti.
Sanottuaan kerran, miksi ikävystyi, hän kävi entistään puheliaammaksi;
mutta kaikki hänen puheensa pyörivät sen kysymyksen ympärillä, miten
hän oli jaksava kestää tätä elämää täällä. Hänellä ei ollut toivoa ensi
tilassa päästä muuttamaan, ja miten oli hän siis saava ajan kulumaan?
Kerran Aada ei malttanut olla halaamatta häntä ja katsomatta häntä
silmiin sanoen:
— Kerran ei sinun ollut ikävä, kun me olimme yhdessä... minulla ei ole
ikävä, mutta sinulla on.
— Rakas Aada, toistan vaan, mitä sanoin: Vaihtelu miellyttää.