Aada viipyi Vorre-kartanossa kaikkiaan kaksi kuukautta. Pikku Alf
viihtyi hyvin: hän tuli isommaksi ja sai kirkkaammat silmät. Hän osasi
hymyillä ja eroitti äitinsä ja isoisänsä vieraista. Hän sen hyvin
selvästi osoitti: kun jompikumpi näistä kahdesta otti hänet syliinsä
ja puhui hänelle, hän hymyili tyytyväisenä ja tavoitteli heitä pikku
käsillään; mutta jos joku vieras tuli häntä liian lähelle, päästi hän
melkein aina muutaman voimakkaan ja hillittömän huudon.
Noiden kahden kuukauden kuluttua Aada matkusti Alfin kanssa takaisin
Börgeen. He saapuivat sinne elokuun loppupäivänä, juuri kun syksyn
ensimäiset merkit alkoivat näyttäytyä. Muutaman päivän kuluttua Carsten
tuli kotia harjoituskentältä voimakkaana ja päivettyneenä. Carstenin ja
Aadan jälleennäkeminen oli hyvin sydämellinen.
Sinä vuonna, kuten ennenkin, kesä kului hiljaa. Sen soihtu vaipui,
ja pimeä laskeusi. Saareen painui autio leima. Niin kauan kuin
auringonpaisteiset päivät säteilivät, saari ei ollut yksinäinen: sillä
aurinko antaa kovalle kivellekin lämpimän, elävän hohteen.
Mutta nyt jäykistyi kaikki ohuessa, kylmässä tuulessa. Puutarhassa
kuihtuivat lehdet, ja kukat jo loikoivat kasoina maassa. Ja kosteasta
mullasta nousi omituinen, kuolemalle lemuava haju.
Aada rakasti näitä kukkia ja näitä lehtiä. Nyt, kun ne kaikki
lakastuivat, hän oli murheissaan. Hän käveli hitaasti puutarhan
poluilla, ja hän kuunteli viuhuvaa tuulta ja näki viimeisten
muuttolintujen lentävän etelää kohti.
— Kuinka olet murheissasi sentähden, että syksy tulee. Jospa aina
olisit sellainen, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä. —
Hän muisti nämä Martha tädin sanat ja huomasi, että se suru, jota
hän nyt tunsi, oli helppo, ja että se oli havaittavissa ainoastaan
sentähden, että hänen onnensa oli niin valoisa.