Aada tiesi, että hänen syntymänsä oli ollut syynä hänen äitinsä
kuolemaan. Ja hän muisti hyvin, mitä eräs vanha eukko Vorre-kartanossa
oli sanonut monta vuotta sitten, kun hän vielä oli lapsi:
— Niin, kun hänestä kerta tulee äiti, niin ei hänen käy hyvin.
Häntä kammotti, kun ensi kerran tunsi jotain elävää liikkuvan sydämensä
alla. Muutaman päivän hän tunsi mielessään pelkoa, jota ei ennen ollut
kokenut. Mutta sitten tämä tunne katosi vähitellen, ja rauhoittava
levollisuus, joka ei enää poistunut, valtasi hänet.
Se päivä tuli, jolloin hän ilman suuria tuskia synnytti lapsen. Se oli
poika.
Lähimpänä aikana häntä hoidettiin huolellisesti, vaikka hän ei olisi
sitä erityisesti tarvinnut. Kasvot hymyilevinä ja terveinä hän katseli
vastasyntynyttä ja painoi sitä rinnalleen. Pian hänen voimansa taas
palasivat. Jo viikkoa myöhemmin hän taas oli jalkeilla ja liikkui kuin
ennen.
Carsten oli hyvin mielissään siitä, että oli saanut pojan. Mutta muuten
hän oli useimpien isien kaltainen. Hän ei kokonaan voinut tottua tuohon
pieneen avuttomaan olentoon, jolla oli märkä suu ja pikkaraiset sormet.
Tuo pieni parkuja, joka ei ottanut huomioon mitään paikkaa, joka ei
rahtuakaan välittänyt Carstenin yölevosta, vaan porasi milloin ikinä
suvaitsi, tuskastutti häntä.
Lopulta lapsen parkuminen kävi hänestä niin sietämättömäksi, että hän
muutti ylös vierashuoneeseen, ja siellä hän asui lopun talvea.
Kun kevät tuli, ja Carstenin piti toimittaa sotilasvirkaansa kentällä,
kolmen peninkulman päässä, päätettiin, että Aada ja pikku Alf (poika
oli saanut nimensä Carstenin isän mukaan) lähtisivät Vorre-kartanoon
ja asuisivat siellä pari kesäkuukautta. Tämä ilahutti Aadaa monestakin
syystä. Ensiksikin hän kaihosi jälleen nähdä Vorre-kartanoa, lisäksi
hän luuli, että metsästä ja niityiltä puhaltava ilma oli tekevä pikku
Alfille hyvää ja päällepäätteeksi siten noudatti isänsä toivomusta,
tämä kun kirjeessään heti hyvin lämpimästi oli kehoittanut heitä
tulemaan. Vielä sananen näistä Sakarias Wilden kirjeistä: ne
värähtelivät ilosta, vanha isoisä oli hyvin utelias tutustumaan
nuoreen herra Alfiin, ja hän antoi Aadalle joukon hyviä neuvoja
poikasen viihtymisen varalle. Näistä neuvoista muutamat olivat vallan
taikauskoisia, ja ne päättyivät jotenkin näihin sanoihin:
— Niin, naura sinä vaan, kun vanha isäsi kirjoittaa sellaista; mutta
sano mitä tahdot, sellaisia vanhojen akkojen neuvoja ei totisesti pidä
halveksia.
Aada kirjoitti eräänä päivänä Vorre-kartanoon näin:
— Rakas isä... nyt tulemme sekä Alf että minä luoksesi... näet meidät
ennenkuin aavistatkaan.
Ja seuraavana päivänä hän matkusti. Hän tahtoi yllättää heidät kaikki.
Usein saattaa huomata tällaisia päähänpistoja muuten tasaisissa
ihmisissä.
Aada saapui Vorre-kartanoon ja hänen tulonsa aiheutti suurta
mielenliikutusta: Sakarias Wilde oli melkein haltioissaan, kun Aada
riensi häntä syleilemään:
— Rakkaani, joko sinä olet täällä, Aada?
Ja koko palvelusväen täytyi tulla sisälle tervehtimään häntä.
Seuraavana päivänä tulivat Bög ja Kruse ja viipyivät niin kauan
illalla, että jäivät yöksi Vorre-kartanoon.
Joka aamu Aada herätessään kuuli kukon kiekuvan ja koiran haukkuvan.
Ja hän näki auringon paistavan sisälle huoneeseensa kuten ennen.
Hän muisti niin paljon kuluneilta vuosilta, mutta hän ei sitä enää
kaihonnut. Sillä hänen vieressään makasi hänen pikku poikansa, joka
oli kasvava isoksi ja vahvaksi, ja Börgen tienoilla kulki Carsten ja
ajatteli häntä, Carsten, jota hän rakasti... juuri tässä hän ennen oli
loikonut ja ajatellut häntä... kaikki oli käynyt niin kummallisesti.
Mutta Aadan ollessa siellä ylhäällä, rakkauden, onnen ja elämän
ympäröimänä, hän näki jotain autuaattomien kuilusta, varjojen
laaksosta, sillä Martha tädin viimeiset päivät tulivat. Ja siinä
ei ollut mitään inhimillistä surua eikä mitään inhimillistä iloa,
ei mitään rakkautta, eikä mitään suloista alakuloisuutta. — Kysy
haaksirikkoiselta, joka uppoaa meren selällä, iloitseeko hän auringon
paisteesta, vai itkeekö hän taivaan surullisen harmauden vuoksi. Mutta
tässä oli jotain muuta. Sillä synkät vuoret olivat kasaantuneet sielun
ympärille, joka kuului valoon, pelko oli painanut leimansa tähän
sieluun, kun se vielä oli lapsensielu, pehmeä kuin kevään multa ja
hieno kuin ensi ruusu. Helvetti oli avautunut maan päällä ihmiselle,
joka rakasti taivasta, tuska oli kouristanut hengen, joka rakasti
iloa. Räyhinä oli vallannut sen, joka rakasti laulua. Ja hän taisteli
pimeässä ja se kitui mykkänä arvoituksena. Kunnes kaikki liukui
ijäiseen autiuteen.
Se päivä tuli, jolloin Martha täti kuoli. Se päivä, jolloin hänen
hymynsä oli kummallinen, kaikkea uhmaileva, jolloin hänen soperteleva
äänensä puhui sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, mutta joita kaikki
kuuntelivat.
Pappi tuli, mutta hänen sanansa tuntuivat niin ohuilta täällä. Kaikki
olivat ääneti, ja hänkin vaikeni. Kun hän taas alkoi, hän ehkä tunsi,
että oli julkea, kun puhui tälle vainajalle. Ja hän vaikeni, ja kaikki
olivat vaiti.
Yöllä kuoli Martha täti. Tuli hiljaista siinä ruskeassa huoneessa
vanhoine huonekaluineen. Nyt vasta huomasi, mikä taistelu oli taisteltu
tässä äänettömässä ilmassa, missä huokaukset olivat olleet syvät, ja
missä tuo huulien humina oli ollut mahtava. Nyt vasta huomasi, miten
siinä oli taisteltu, ja mitä oli murtunut.