He tulivat Vorre-kartanoon jo seuraavan päivän iltana ja viipyivät
siellä viikon. Mutta kahdeksantena päivänä he heittivät jäähyväiset
Sakarias Wildelle ja Vorre-kartanolle, ja pienellä höyrylaivalla (joka
oli ensimäisiä Norjassa rakennettuja) he matkustivat enemmän kuin kaksi
vuorokautta, ja saapuivat sitten iltapäivällä Börgeen. Linnoitus oli
saaressa. Se oli vanha linnoitus, josta kauas näkyi sen vaaleanharmaa
muuri ja sen torni. Se ei salassa lymynnyt, vaan huusi ikäänkuin
kaukaa: tässä olen.
Siinä talossa, jossa heidän oli määrä asua, oli ainoastaan muutamia
huoneita; mutta siihen kuului iso puutarha ja sitäpaitsi kaksi suurta
ulkorakennusta, jotka haisivat homeelle ja kuivatetulle kalalle.
Päällikön rakennuksen entinen asukas, äsken kuollut suuriperheinen
kapteeni, oli sinne ripustanut kaloja kuivamaan. Hänen leskensä, joka
vielä asui saarella, järjestäen muutamia huonekaluja, mitkä aiottiin
myydä salmen vastaisella rannalla, kertoi, näyttäessään Aadalle
paikkoja, paljon siitä, kuinka hyvä miehensä oli ollut, kuinka hän
oli tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa lasten edestä; he molemmat, hän ja
vaimonsa, olivat enimmäkseen syöneet kalaa, jota kapteeni itse pyysi;
heillä oli ollut lihaa ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Koulunkäynti
ja ylläpito kaupungissa kolmelle pojalle ja kahdelle tytölle maksoi
paljon.
Tämä rouva oli laiha ja pieni, ja hänellä oli suippo nenä ja pienet
kirkkaat silmät. Hän oli varmaankin kerran ollut kaunis, mutta hyvin
pitkän aikaa sitten. Hänen äänensä, joka nyt oli ohut ja kimakka,
saattoi joskus saada helakan kaiun, varsinkin kun hän ajatteli sitä,
mikä oli ollut kerran, ja kun siitä puhui — samoin kuin vanha kulunut
piano, silloin tällöin saattaa purkaa esille hienoja kaikuvampia ääniä.
Kun Stahl puolisot muutaman päivän kuluttua olivat päässeet levollisiin
oloihin, Aada malttoi eräänä iltapäivänä mennä katselemaan saarta,
missä asuivat. Siinä oli enimmäkseen tummia tuntureita, joilla
niukasti kasvoi katajia, kanervaa ja orjantappuroita. Edessä leviävä
meri oli mahtava ja vaihteli melkein aina levottomana. Mutta kun se
joskus oli levossa, oli sen hiljaisuus hyvin syvä, ja sen rauha tuntui
hurskaalta. Ensimäisenä iltana Aada meni pitkänlaiselle kävelylle
ja istuutui penkille, joka arvatenkin oli pantu siihen paikkaan
näköalan katselemista varten. Hän näki silloin äärettömän jonon
kiviä, ja meren, jonka yli kaareutui ohutpilvinen taivas. Hänestä
tämä kokonaisuus tuntui joltisenkin hyvältä. Hetken kuluttua kulki
vanha mies ja nainen ohi, molemmat katsoen eteensä häntä huomaamatta.
Alhaalla rannalla kulki kaksi sotamiestä polttaen tupakkaa. Toisella
heistä oli puupalikkasoitin kainalossa. Silloin tällöin hän kosketteli
sitä vasaralla samalla laulaen nenäänsä korkealla äänellä tuollaista
surullista laulua, joita sotilasten ja merimiesten on tapana laulaa,
kun kaiho kotiin ja lemmittyihinsä heidät valtaa.
Kun Aada tuli kotia, istui hänen miehensä perhehuoneessa ja puhui
kahden kersantin kanssa; nämä nousivat ja kumarsivat jäykästi, kun
Carsten esitti:
— Vaimoni.
Aada nyökkäsi; istuutui ja otti esille käsityön ja kuuli nyt
pitkällistä puhelua jostakin kalkista ja sementistä, mikä ei vielä
ollut tullut perille, ja aseista, jotka oli hankittava. Tämä keskustelu
vaikutti melkein nukuttaen häneen. Viimein oli sillä kertaa valmista.
Luutnantti Stahl pyysi heitä tulemaan seuraavana päivänä konttoriin
täsmälleen kello 10.
Mutta kun Carsten ja Aada olivat jääneet yksikseen, hän meni nuoren
vaimonsa luo ja kumartui hänen puoleensa.
— Rakas Aada, hän sanoi, etkö lopulta ole ikävystynyt, että olen
kuljettanut sinut tänne.
Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskelleen:
— En, en mitenkään, hän kuiskasi innoissaan, luulen että meidän tulee
täällä hyvä olla, etkö luule, kunhan saat nähdä.
Päivät menivätkin hyvin. Syksy ja talvi kului, ilman että he sitä
huomasivat. Oli niin rauhallista ja turvallista päällikön asunnossa.
Aada kulki huolehtien kaikesta. Hänen talonsa oli lopulta mitä
parhaimmassa kunnossa. Hän tiesi hyvin, missä kaikkea säilytettiin,
niin hyvin varsin mitättömät esineet, jotka olivat ullakossa
kirstuissa, kuin vaatteet ja hopea-astiat, jotka olivat vaatekaapeissa
ja hopeansäilytys-lippaissa.
Kun kevät tuli, Aada alkoi järjestää taloa ulkopuolelta. Rappeutunut
veranta korjattiin ja sai purjekangasta katteeksi. Myöhemmin —
kesäkuulla — tuli lisää kesäinen kalusto: bambu-tuoleja, bambupöytä,
millä aina oli pullo kesäjuomaa, jonka Aada ketterästi valmisti: hieman
hapanta sitruuna-mehua, johon oli sekoitettu vähän vaniljia.
Mutta etupäässä hän piti huolta puutarhasta. Siinä kulki aina
puutarhuri kastellen, leikaten ja istutellen. Usein iltapäivisin, kun
aurinko kallistui länteen, kuuli hänen keritsimiensä äänen, jotka
leikkasivat puita; lyhyitä teräviä kalskahduksia. Jo kesän ensi
kuukausina oli puutarhaa kaunis nähdä. Monet kauniit kukat viihtyivät
yltympäri lavoissa. Ja verannan juurelle oli istutettu muutamia juuria,
harvinaisia lehtikasveja, joiden lehdet liehuivat, joko solakoita,
vihreitä, tai sellaisia, jotka kasvoivat vahvasti ja imivät aurinkoa ja
kosteutta, jos ne olivat matalavartisia, tumman kirjavan värisiä.
Aada harrasti suuresti kaikkea tätä; häntä ei ollenkaan rasittanut
kaiken tämän hoitaminen ja järjestäminen. Hän seurasi ainoastaan
sisällään olevaa vaistoansa, kuten lintu, joka levittää siipensä.
Ja kuten tässä suhteessa, hän oli kaikissa muissakin askareissaan ja
yrityksissään.
Jopa osanotossaan siihen, jota monet kummalliset ihmiset pitävät
jonakin alhaisempana toiminta-alana, nimittäin keittiö-toimiin, hän
oli erittäin innokas. Varsinkin ruuanvalmistukseen hän aika ajoin
osoitti suorastaan rajatonta harrastusta. Hän oli muun muassa kodistaan
Vorre-kartanosta löytänyt vanhan keittokirjan, jota mielellään luki;
Tämä keittokirja oli kuin mikäkin seikkailukirja: siinä vilisi
metsälintuja ja vesilintuja, häränlihaa, jäniksiä ja hirviä. Sitten
pienempiä lintuja, rastaita, lehtokurppia, sorsia ja kananpoikia ja
lopuksi nuo vanhanaikuiset ylpeät ruokalajit: karhun kylkiluita,
paistettuja pippurin ja suolan sekaisina ja metsäsika, joka tuotiin
pöytään, kokonaisena paistettuna ja koristettuna hopealla ja silkillä.
Aada oli kyllin rohkea ryhtyäkseen tekemään vaikeita ruokalajeja,
joita tässä selitettiin, ja joista ennen ei ollut kuullut puhuttavan.
Stahl seurasi tätä touhua, iloitsi usein ja piti ruokia oivallisina ja
sanoi, että ne johtivat mieleen sen ja sen ruokalajin ulkomaalaisissa
ravintoloissa. Kunnes molemmat, hän ja Aada, eräänä päivänä saivat
vatsakipua erityisestä ruokalajista, jolla niinikään oli sijansa
tuossa runsasaineisessa keittokirjassa. Silloin nauroi Stahl ja
meni keittiöön ja pyysi halonhakkaajaa ja keittäjätärtä pitämään
silmällä kelpo emäntää, joka pian ei enää ollut hillittävissä. Ja
keittäjätär ja halonhakkaaja, jotka sinä päivänä olivat ihmetelleet
Aadan keittotaitoa, nauroivat hekin, ja Aadakin luonnollisesti nauroi
katuvaisena ja päätään pudistaen.
Mutta siitäperin hän hylkäsi nuo vaikeat ruokalajit ja tyytyi paistiin,
pihviin ja kotletteihin, joita opetti palvelijatarta paistamaan, niin
että ne loistivat mehukkaina ja houkuttelevina.
Tuo roomalainen piirakka oli ainoa hullutus, johon Aada oli eksynyt.
Muuten hän ei ollut kovin levoton. Hänen vaatimuksensa elämään nähden
eivät olleet suuria, ja hänen ylellisyytensä oli varsin vaatimaton.
Silloin tällöin pullo Maria Farinaa, jota hän käytti tehdäkseen
pesuveden raittiimmaksi. Hänen pukunsa tosin oli hyvin tyylikäs, mutta
silti hyvin yksinkertainen. Kesällä hän kernaasti käytti valkoisista
tai helmenharmaasta kankaasta tehtyjä pukuja, joita koristivat Wildein
vanhat hopeasoljet ja Öjvind Galten hopeavyö. Talvella hän enimmäkseen
piti mustasta ja jostakin kultakoristeesta, minkä vuosien kuluessa oli
saanut isältään.