Kun nyt Aada kerran kokonaan ja iloiten oli antautunut, hänestä äkkiä
tuntui, että rakasti Carstenia paljoa enemmän kuin koskaan ennen.
Maallisella rakkaudella oli yhä enempi ja enempi hänelle sanottavaa.
Hän tarvitsi Carstenia, hän antoi hänelle koko nuoruudenilonsa
suudelmissaan ja syleilyissään. Ja kauneutensa hän antoi hänelle,
tuntien ainoastaan iloa, että hänellä se oli, Carsten kun sentähden
rakasti häntä vielä enemmän.
Kaikki muuttui hänelle iloksi: virkeiden aamujen voima, kun hän nousi
ja meni sitä kohti, pitkät päivällishetket, kun hän ja Carsten istuivat
yhdessä talon edessä, iltapäivä, kun Sjur tuli, leveästi hymyillen ja
koira hyppien takanaan, kysymään, tahtoivatko seurata häntä alempana
olevaan metsään jäniksen ajoon. Ja myöhäiset illat, jolloin he hänen
kanssaan läksivät tuulastamaan... Mutta heidän elonsa hurmaus liittyi
niihin kylpyihin, joita ottivat Olle-joessa.
Silloin tällöin saattaa kesä täällä Pohjolassa auringonpaahteineen
ja etelätuulineen käydä niin kuumaksi, ettei sitä voi kestää. Kaikki
lymypaikat ja rotkot, jotka muuten ovat kylmiä, kuumenevat. Ei mikään
voi vastustaa auringon voimaa.
Sellainen oli heinäkuun loppupuoli; aurinko kulki taivaan yli mahtavana
ja hehkuen, ja kuumuutta säteili alas, niin että ihmiset toivoivat
lunta ja kylmää.
Aada valitti kuumuutta; mutta kun Sjur sen kuuli, hän sanoi:
— Jäähdyttäkää itseänne Olle-virrassa, molemmat... se antaa
viileyttä... minä näytän teille paikan, missä pohja on hieno ja ruskea
pitkän matkaa, niin että voitte kulkea sukeltamatta. Syvää on kyllä
kauempana, niin että, jos tahdotte uida, niin voitte.
Ja hän näytti heille joen kohdan, missä laakea kallio ja ruskea hieta
muodosti pohjan. Silloin molemmat iloitsivat tästä. Aada unhoitti,
ettei hänellä ollut uimapukua mukana. Jo seuraavana aamuna varhain
hän siellä kylpi ja palasi sitten taloon, raikkaana ja ihmeen somana,
paksu keltainen tukka punervana kiiltäen selkää pitkin. Ja sitten tuli
Carstenin vuoro, ja hän viipyi niin kauan vedessä ja ui niin kauas,
että Aada puoleksi pelästyneenä huusi Sjuria ja hänen vaimoansa,
niin että molemmat tulivat ulos katsomaan. He olivat molemmat hyvin
innoissaan ja ihastuneet Carstenin uintiin, ja vaivoin Aada sai
uskollisen talonpoikaisvaimon mukaansa, kun Carsten vallan alastomana
nousi maihin.
Kun he enemmän tottuivat viileään veteen, he kävivät useammin uimassa,
ja silloin tällöin, kun yö oli erittäin kuuma, sattui, että toinen
heistä kuumuuden kiusaamana, hiipi ylös vuoteelta, puki vähän vaatteita
ylleen ja kulki tietä pitkin Olle-virralle, laskeutui kirkkaaseen
veteen ja uiskenteli siinä.
Sellaisena yönä, kun Aada oli uimassa, hän näki jonkun tulevan, ja hän
kuuli Carstenin äänen:
— Älä pelästy, Aada, se olen minä.
Hän ei vastannut, vaan pysähtyi ja odotti. Hetken kuluttua Carsten
kahlasi jälestä ja kumartui hänen puoleensa. Hän otti hänen
päänsä käsiensä väliin ja katsoi häneen vakavasti; mutta Aada ei
piiloittautunut häneltä eikä pyytänyt häntä menemään. He uivat yhdessä
suloisen kesäyön puolihämärässä.
He uivat yhdessä monena yönä. Aada oli ensi kerrat levoton kuin se,
joka on lähellä jotain vaarallista. Mutta hän hillitsi pelkonsa, niin
nainen ja alaston kuin olikin. Hän oli täälläkin oma itsensä, hän oli
nytkin Aada, tuo hieno, tuo ylpeä, ja niin hän oli, vaikka kenties
hänen omituinen valoisa hehkunsa ei koskaan leimunnut korkeammalle kuin
näinä valvottuina öinä.
Tämä aika tunturilla muodostui hänelle kaunisten ja luonnonraikkaiden
hetkien sarjaksi. Ilma oli kuultavan korkea, elämä oli hiljaista. Hänen
päänsä yläpuolella kaikui.
— Carsten... rakastan sinua, Carsten! hän mutisi näin monta kertaa,
syleillen häntä nuorena ja huimana.
Carsten Stahl nauroi kerran ja kuiskasi:
— Olipa oikeastaan onnellista, Aada, että silloin eksyit Lo-tunturilla.
— Tulinhan kuitenkin takaisin luoksesi, Carsten. Sinun olisi vaan
pitänyt hieman odottaa. Kaikki oli minulle niin outoa. Mutta tulinhan
kuitenkin, sillä rakastin sinua.
— No niin... mutta muistatko sen ensimäisen illan täällä... niin
kylmää... niin kylmää... Tahdoit kernaimmin, että olisimme istuneet
yhdessä ja jutelleet. Meidän muka ei olisi pitänyt mennä sisälle
huoneeseemme. Täytyihän minun olla kohtelias viimeiseen asti ja sanoin:
— Sinä johdat mieleeni kirkkaan lammen. Mutta ajattelin itsekseni: —
hyvin viileätä. Ja nyt... ha, ha, haa... kuinka aurinko toki saattaa
paahtaa kuumana sellaista lampea, Aada.
He viipyivät tunturilla kauemmin, kuin mitä ensin olivat ajatelleet.
Mutta eräänä auringonpaisteisena päivänä — tämä kesä ei näyttänyt
ollenkaan loppuvan — he matkustivat pois Sjur Aasenin majasta. Sjurin
vaimo oli suorastaan menehtyä suruun ja vuodatti kirkkaita kyyneliä,
kun Aada jäähyväisiksi häntä suuteli. Sjur Aasen kyyditsi heitä toista
tietä, kuin mitä olivat tulleet. Pieni tanakka hevonen, joka ei koskaan
astunut harhaan, juoksi kääsejä vetäen neljä tuntia. Sitten Sjur
niinikään heitti heille jäähyväiset ja palasi kotiansa. Nyt oli heidän
kulkeminen tunturin yli; sitä matkaa kesti puoli päivää, ja loppumatkan
he kulkivat veneessä jokea pitkin, virta auttoi, niin että se sujui
nopeaan.
Aada istui lopulla vallan hiljaa ja katseli taakseen. Hän tunsi, ettei
koskaan ollut palaava takaisin sinne, mistä nyt tuli, ja hän tiesi,
etteivät ne päivätkään enää palanneet. Sentähden hän nyökäytti päätään
niitä harmaita tunturihuippuja kohti, joiden takana Sjur Aasenin
vuorimaja, Olle-virta ja Lo-tunturin harja piilivät.