XXIII.

Aadasta tuntui tähän aikaan kovin kummalliselta tunturilla. Hän ei

itse tietänyt, mikä häntä vaivasi. Mutta pohjalta kai tämä uusi olo

oli siihen syynä: ollen poissa vanhasta kodistaan, sen huoneista

ja niityiltä, hän oli miehen huostaan annettu, joka vaati häneltä

sellaista, mikä itse teossa suuresti oli hänen luontoaan vastaan.

Niin, Aada oli pettynyt sen suhteen, mitä rakkaus hänelle oli antanut.

Kuinka olikaan hän uneksinut toisenlaista lemmenunelmaa. Moni seikka

oli hänelle ollut jotenkin outo, ja elämän rakkausjuhla oli hänen

mielikuvituksessaan esiintynyt toisenlaisena. Hän oli herännyt, ja

hänestä näytti kaikki niin muuttuneelta. Maailma ei ollut aivan sama,

unelma oli haihtunut. Ja Carsten... Carsten ei ollut sama kuin ennen.

Ei se, jota hän oli rakastanut. Hän ei enää joutunut pois suunniltaan

hänen uljaista ilmeistään ja lämpimistä sanoistaan.

Aada oli alakuloinen. Hän kaihosi nuoruutensa päiviä, jotka olivat

kuluneet selvinä ja kirkkaina. Silloin, kun hän ja isänsä olivat

seisoneet käsi kädessä? Kun hänellä oli ollut oma kaunis huoneensa,

johon ei kukaan muu ollut saanut tulla, kun hänellä oli ollut tuo

valkoinen vuode, kun hän oli pannut maata odottaen elämää, joka häntä

odotti, ja kun oli herännyt uuteen päivään, jolloin jotain saattoi

tapahtua.

Eräänä iltapäivänä hän ajatteli itsekseen, totellen järkeään, joka

hänellä aina oli ollut vahva:

— No niin, ei kannata luulla, että kaikki käy niin, kuin olemme

uneksineet. Ja hän läksi pitkälle kävelylle ja ikäänkuin valmistautui

sitä aikaa varten, joka oli tuleva, ja hän koetti repiä irti

lemmenunelman. Mutta se oli pohjaltaan ainoa, minkä hänen voimakas

luontonsa oli uneksinut, ja sentähden hänestä oli tuskallista kuolettaa

sitä.

Toiste hän ajatteli:

— Mutta rakastanhan Carstenia, eikä hän ole mitään rikkonut; voihan

rakkauteni häneen taas palata samanlaisena kuin ennen. Ja kerran, kun

sellaiset ajatukset hänet vakasivat, hän juoksi Carstenia vastaan,

kun tämä tuli sisään. Mutta hän pettyi; Carsten tarttui häneen heti

tavalla, jota hän ei ollut tahtonut.

Pieni seikka, mitätön itsessään, tuli lisäksi ja teki sen, että hän

pudisteli päätään sitä ajatellessaan: hänen nimittäin oli mahdoton

saada Carsten hereille aamulla lähteäkseen katsomaan auringonnousua

Lo-tunturilla. Aada ei suorastaan ollenkaan huolinut näköaloista,

auringonnoususta ja -laskusta; mutta hänen isänsä oli kehoittanut häntä

katselemaan päivännousua sieltä, se oli viimeinen seikka, minkä hän oli

sanonut, tuo vanha, hieno isä, joka itseään pahoittaen heistä erosi ja

jolla oli niin vakavat silmät, kun hän nyökäytti hyvästiään...

Mutta hänen oli mahdoton saada hereille Carstenia niinä kahtena

kertana, jolloin oli häntä herättänyt; hän nukkui suu puoleksi auki

ja näytti siltä, kuin olisi hän voinut nukkua vaikka kuinka kauan.

Kolmantena yönä Aadan sentään onnistui saada hänet valveille; mutta

silloin hän kavahti istumaan kovin suutuksissaan ja kysyi, mikä oli

hätänä.

— No, eikö muuta, mitä hiivatin päähänpistoja... no lupasinhan kyllä,

mutta sellaiset lupaukset...

Hän mutisi vielä muutamia sanoja ja kääntyi muitta mutkitta seinään

päin ja jatkoi untansa.

Usein Aada heräsi näinä tyyneinä öinä tunturilla ja ajatteli

kaikenlaista.

Hän oli pohjaltaan kummallinen olento. Ei ollut useita kuukausi siitä,

kun hän kaihosi tätä aviota. Hän oli kaihoten ja ikävöiden ajatellut

sitä aikaa, jolloin ainaisesti oli oleva Carstenin oma. Ja nyt hän taas

ajatteli kadonneita päiviään yhtä kaihomielisenä.

_Hän_ teki niin, jota kaikki pitivät niin järkevänä.

Eiköhän Carsten tuntenut itseään pettyneeksi häneen nähden? Eikö hänen

pettymyksensä ollut syynä siihen, että hän oli epäystävällinen Aadalle.

Eihän Aada ollut hänelle se, mikä hänen olisi pitänyt olla.

Loikoessaan eräänä yönä hereillä, hän sai halun lähteä Lo-tunturille

katsomaan auringonnousua. Ensin hän aikoi herättää Carstenin, mutta

sitten hän siitä luopui. Itse teossa hän tahtoihin kernaimmin mennä

tunturille yksin.

Hän nousi vuoteelta ja katsoi ulos ikkunasta. Oli harmaa yö. Sumu

lepäsi Lo-tunturilla, mutta ilma oli selkeä. Korkealla ylhäällä tuikki

joku valkea tähti. Hän oli kerran pienenä nähnyt yön kuvattuna suurena

vanhuksena, jolla oli kultakruunu päässä. Se kuva sopi tähän. Hän

pukeutui ja iloitsi viileästä yöilmasta. Pian hän oli pukeutunut ja

läksi ulos.

Yö kohisi. Kaukainen humu, joka saattoi tulla taivaalta tai tuulen

viimasta huipuilta. Hän astui yli nurmen, joka kasvoi talon viereisellä

karulla niityllä. Ilma oli viileä; hän tunsi virkeyttä, kulkiessaan

tuonne Lo-tunturin juurelle.

Lo-tunturilla oli kyllä se korkea harja, jota Sjur Aasen oli Aadalle

näyttänyt; mutta sen rinne yleni vähitellen. Sentähden Aada kuljettuaan

jonkun aikaa, oli koko ylhäällä, ennenkuin luulikaan, että varsinainen

Lo-tunturi oli alkanut. Häntä ihmetytti, että se kävi niin helposti;

kaukaahan tunturi näytti niin jyrkältä.

Kuljettuaan hetken ylöspäin, hän kääntyi, ja nyt hän pysähtyä

tuijottamaan näkyä, joka oli hänen edessään. Ne olivat pilviä, jotka

kävivät tervehtimässä kuolleita vuoria. Etäällä alhaalla nämä pilvet

liitelivät, silloin tällöin ne pysähtyivät tunturin kylkeen ja

harhailivat ylöspäin tai jakautuivat, rientäen kukin taholleen. Joku

pilvi kenties erkani toisista ja liiti kauan itsekseen.

Aada kulki ylemmäksi, häntä veti eteenpäin halu päästä tunturin

huipulle ja nähdä, mitä siellä oli nähtävää.

Mutta kun hän seisoi ylhäällä ja tunsi ylätunturin tuulen liehuvan

ympärillään, silloin hän näki koko sotalauman kullattuja huippuja,

jotka vieretysten kohosivat kaukana. Mutta nyt hän myös näki idän

valkenevan lähenevästä auringosta. Hän istuutui; nyt hän pian oli saapa

nähdä auringonnousun Lo-tunturilla.

Eikä, kestänyt kauan, ennenkuin valoisa puna tummeni ja sai sekaansa

kultaa. Nuo ylpeät värit levisivät siinä ja lauloivat mahtavaa

voittolaulua, pimeän huoaten paetessa länttä kohti. Ja monet yön

pilvistä kokoontuivat ja antoivat auringon punan niitä kaunistaa; mutta

tämä ilo maksoi niille niiden synkän elämän, ne kun haihtuivat pois

kuin henkäys ilmaan. Mutta kuitenkin kokoontui yhä useampia pilviä

auringonnousun kohdalle, ja ne leimusivat valoa, upoten aamunloistoon

ja kadoten. Ja kun aurinko ilmaantui, ne värisivät ja välkähtivät

kuin pitkät rihmasäikeet, ja ne kaunistivat itse auringon loiston

kuollessansa.

Mutta muutamat vanhat, sokeat pilvet eivät ottaneet poistaakseen. Ne

liitelivät ensi ruskon näyttäydyttyä tunturin pimeällä puolella. Ja

siihen ne jäivät liitelemään. Ja kaukana tunturirotkoissa piili usea

pilvi väijyksissä... ja kaikki nämä, ulkopuolella ja sisällä olevat

eivät tahtoneet tulla päivän puolelle ja muuttua ilmaksi kourallisesta

purppuraa, ne tahtoivat kuulua yön valtakuntaan. Yhdessä pöllöjen,

yölepakkojen ja pimeän eläinten kanssa, joiden silmät syttyvät tähtien

mukana, ne tahtoivat solua sisälle vanhoihin kallionhalkeamiin,

seuraavana yönä taas livahtaakseen ulos ja kokoontuakseen yön

suhistessa.

Aada jäi pitkäksi aikaa istumaan. Hän huomasi, että valoisa päivä oli

tulossa; mutta tämä ajatus ei häntä ilahuttanut. Hänen silloiseen

mielentilaansa olisi paremmin soveltunut, että harmaa yö olisi viipynyt.

Viimein hän nousi ja alkoi taas astua Lo-tunturin rinnettä alas.

Tahtoihan hän kernaimmiten olla palannut, ennenkuin Carsten heräsi; hän

ei suinkaan tahtonut huolestuttaa häntä.

Yltympäri kohottivat kaikki huiput harjojaan. Kaikkien niiden

yläpuolella aurinko paahtoi. Ilma oli tyyni.

Aada kulki jotenkin nopeasti eteenpäin. Se kävi helpommin nyt, kun valo

oli saapuvilla. Nyt vasta hän pani merkille, miten nämä tunturit olivat

erilaiset kuin ne, joita oli tottunut näkemään. Hän näki, kuinka nämä

olivat autioita. Niitä ei peittänyt metsä. Ainoastaan muutamia pieniä

punaisia jäykkävartisia kukkia kasvoi siellä täällä halkeamissa, minne

sade ja linnut olivat kuljettaneet vähän multaa.

Astuttuaan hetken Aada ajatteli, että pian oli näkevä Olle-virran. Hän

kulki edelleen, mutta ei saanut sitä nähdä. Silloin hänen mieleensä

äkkiä juolahti: Eikö hän ollut kulkenut oikeata tietä? Tämä ajatus

pani hänet ensin pysähtymään, mutta sitten kahta kiireemmin rientämään

eteenpäin. Muuten hän lohdutti itseään: Ellei voinut löytää tuota

tunturimajaa, niin kaiketi hän löysi toisen, niinhän oli ollut

Vorre-kartanon lähistössä. Ei vaara ollut siellä ollut suurempi: aina

hän oli saapunut jollekin majalle, mistä asukkaat, kuultuaan kuka hän

oli, olivat saattaneet hänet kotia.

Hän kulki ja kulki, ja tällä vaelluksella ilmeni hänelle se tosiseikka,

ettei täällä ohut niin kuin Vorre-kartanon tienoilla. Nämä vuoret eivät

olleet Vorre-kartanon vuoria. Siellä olivat vuoret vihreät kuusista

ja koivuista, nämä olivat paljaat ja karut. Hän käsitti, että vaara

oli suurempi kuin mitä ensi hetkellä oli luullut. Hän pysähtyi. Nyt

tuntuivat tunturit ja autiot aavikot hänestä vihamielisiltä, ja aurinko

paistoi häntä katsomatta; hän oli niin yksin suurella tunturilla.

Taas hän kulki eteenpäin ja kauan. Sitten hän äkkiä pysähtyi: hän luuli

kuulevansa sellaista ääntä, kuin olisi mies laulanut. Hän katseli

ympärilleen: hän ei huomannut mitään. Ja kuitenkin hän astui hetken

ajatellen, että joku mies voisi tulla näkyviin, sukeltaen esiin jonkun

kalliokielekkeen takaa; ensin oli näyttäytyvä pää, (merkillistä kyllä

hän sen todella näki edessään) joka hymyili hänelle pienine silmineen,

saaden sitten vakavamman ilmeen ja silmänsä suuriksi ja tuijottaviksi.

Pään jälkeen oli koko tumma ruumis tuleva näkyviin, ja tuo mies oli

lähestyvä, ja jos Aada rupesi juoksemaan, hän juoksi niinikään ja

saavutti hänet. Kerran hän todella odotti näkevänsä tämän kaiken, niin

että pysähtyi ja katsoi tuonne kauas. Hänen sisimmässään kuiskasi

ääni hänelle; Se ei ole mitään. Mutta se ei auttanut, hän tuijoitti

sinne kauas kuitenkin. Ja siinä seisoessaan ja tuijottaessaan, hänen

mieleensä muistui Martha täti, jonka vanha soturi oli väkisin maannut.

Jos joku tuli täällä, missä hän oli niin yksin? Sitä vaan ajatellessaan

hän hengitti syvään ja jäätävä tunne kulki kiireestä kantapäähän.

Hän rupesi äkkiä hillittömästi juoksemaan alas kallioilta, sammalten ja

soiden yli. Kun tasasempia paikkoja tuli, hänestä tuntui, kuin olisi

aika pitkälle kulunut, ja hän juoksi vielä nopeammin. Hänellä ei enää

ollut yhtään selvää ajatusta; jälki suossa oli hänestä ilkeän ihmisen

astuma, lintu, joka kirkui, oli joku, joka tuli häntä lähemmäksi. Vasta

silloin kun hän oli niin uupunut, että oli vähällä vaipua maahan, hän

astui hitaammin.

Aurinko oli kohonnut korkeammalle, se teki kuumaksi ja pyörrytti. Hän

tunsi hien kirkkaina helminä pisartelevan kasvoillaan. Kun hän viimein

istuutui lepäämään, hän oli niin väsynyt, että maa tuntui väistyvän

hänen edestään. Siinä niin loikoessaan hän kuuli lähellä puron lirinää;

se solisi alinomaa. Hänen oli jano ja hän meni purolle juomaan. Vesi

selvitti hänen ajatuksiaan, ja äkkiä ilmaantui kirkkaan ajatuksen

tapainen, jotain, minkä kauan sitten oli kuullut vanhalta Kathrinelta:

— Jos kuljet eksyksissä ja löydät puron, niin seuraa puroa, silloin

voit olla varma siitä, että tulet ihmisasunnoille. Varsinkin, jos

olet eksynyt tunturilla. Sillä puro on virrannut kauempaa, kuin missä

ihmisiä on asunut, ja koko sillä ajalla se on tuonut mukaansa multaa ja

hedelmällisyyttä, jota ihmiset tarvitsevat asutuksiinsa.

Ja Aada nousi ja tunsi itsensä voimakkaammaksi ajatellessaan,

että hän vielä saattoi tulla paikkoihin, mihin ihmiset olivat

asettuneet asumaan. Hän oli liiaksi maan lapsi enempää kaihotakseen

tunturiyksinäisyyden harmaita pilviä. Hän tahtoi nähdä vihreitä maita

ja kohdata ihmisiä, jotka lauloivat, puhuivat ja hymyilivät. Ja hän

tahtoi taas nähdä Carstenin. Niin Carstenia... kuinka hän kaihosi

häntä, kaikkea hänessä. Hänen hyväilyjänsäkin?... Niin, hän tahtoi

syöksyä hänen luokseen, hän tahtoi olla hänen valloissaan, hänen vahvat

käsivartensa olivat tuntuvat suloisilta, kun hän oli pääsevä kaikesta

tästä utuisesta, pimeästä.

Äkkiä hän näki tunturiharjanteen huipulla punasen majan joka ei ollut

aivan kaukana. Hän meni lähemmäksi ja näki nyt, että ruskea lehmä kulki

majan edessä syöden ruohoa... Hän odotti hieman, meni sitten ovelle

ja kolkutti. Ei kukaan avannut. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Ei

kukaan tullut häntä vastaan. Hän meni sisemmälle, keittiöön, ja nyt

joku nousi rahilta. Se oli mustatukkainen talonpoikaistyttö, joka oli

siinä maannut. Aada kertoi eksyneensä Lo-tunturilla ja kysyi, oliko

pitkältä Sjur Aasenin majalle. Melkein kaksi peninkulmaa. Tiesikö hän

tien? Totta kai hän sen tiesi. Tahtoiko tulla saattamaan, jos sai

maksua? Sen hän tahtoi, näin sanoi tyttö ja nousi heti.

Aadan täytyi ensin istuutua ja hieman levätä; sillä hän oli hyvin

väsynyt. Yhtenään tyttö puhui Aadalle, vaikka tämä vaan puoleksi

saattoi kuunnella, isästään, äidistään ja sisaruksistaan; edelliset

olivat sen talollisen niityllä, joka omisti nämä maat, ja he löivät

heiniä. Hänen veljensä oli merillä, ja vanhempi sisar kaupungissa.

Hetkeä myöhemmin he läksivät liikkeelle. Ellei palaamisen kaiho olisi

ollut niin voimakas, ei Aada ikinä olisi jaksanut astua niin nopeasti.

Olihan pian päivällisaika, ja hän oli poistunut Sjur Aasenin majasta

tuntia puoliyön jälkeen. Mutta hän astui nyt niin joutuisasti, että

tyttö yhtenään jäi muutaman askeleen jälelle.

Polku, jota kulkivat, oli tasainen ja hyvä, milloin se polveili puiden

lomiin, milloin se johti vanhoista hirsistä tehdylle puron sillalle,

milloin se hitaasti ryömi syrjään suohon ja kosteikolle, joiden

yläpuolella varikset lentelivät ja rääkyivät. Aada ajatteli koko ajan:

milloin tulen kotia, milloin tulen kotia... tulenkohon todella kotia...

mitähän Carsten ajattelee?

Viimein hän jälleen näki Sjur Aasenin mökin, ja hetken kuluttua hän

oli siellä sisällä. Maalaisvaimo riensi häntä vastaan suu auki: oliko

hän siis tullut takaisin? Luutnantti oli lähtenyt häntä etsimään,

varmaankin hän pian palasi. Hän oli kulkenut edestakaisin varhaisesta

aamusta alkaen ja kysynyt, eikö Aada ollut tullut.

Nyt Aadalle selvisi, miten helposti kaikki olisi voinut käydä mitä

pahimmin. Carstenilla saattoi olla syytä olla vihainen hänelle tästä.

Mutta oli hän nyt millainen tahansa, niin Aada häntä kaihosi.

Kului lähes tunti, kunnes Aada näki hänen nopeasti astuvan taloa kohti.

Mutta kun hän kotvaa myöhemmin astui sisään ja näki Aadan tulevan häntä

vastaan, hänen piirteensä kävivät jäykemmiksi. Hän tarttui kovasti

hänen käsivarteensa ja huudahti:

— Aada, missä olet ollut? Sinäkö se olet? Miksi olet tämän tehnyt?

Aada soperteli, missä oli ollut.

— Niin, Carsten huusi, mutta mitä tämä merkitsee, etkö ajattele minua?

Etkö hetkeäkään ajattele minua? Kuinka moinen voi johtua mieleesi (hän

kalpeni ja kiristi hampaitaan), mitä sinulla pohjalta on minua vastaan?

Ymmärrätkö... että... että olet luvannut olla minun, ymmärrätkö, että

sinun täytyy olla minun... että sinun täytyy olla minulle alamainen. No

niin, jos käy välttämättömäksi, minä näytän, kuka olen!...

Mutta hänen voiman- ja vihanpurkauksensa ohella tuntui, kuin olisi

Aariassa jotain auennut; hän tarttui itse Carstenin ranteeseen, ja hän

kamppaili, niin että hänen vaaleat hiuksensa irtaantuivat ja valuivat

aaltoillen hänen kasvoilleen.

— Carsten, hän kuiskasi hänelle, enhän minä tahtonut mennä pois

sinulta, Carsten, minä kuljin eksyksiin, Carsten, olen niin iloinen,

että olen taas luonasi... minä pyydän sinua, anna minulle anteeksi,

anna minulle anteeksi!

Ja hän painautui äkkiä vallan kiinni häneen ja kietoi kätensä hänen

kaulaansa. Silloin heidän välillään tuli hiljaista. Carsten ei puhunut

enempiä kovia sanoja, mutta vastasi äkkiä hänen suudelmiinsa niin

hehkuvasti, kuin ei koskaan ennen.

Tällävälin iltaan vaipuva aurinko paistoi huoneeseen ja paahtoi

heitä molempia, ja Aadan mielessä ei enää liikkunut ruusunpunainen

rakkausseikkailu, se oli haihtunut. Sen sijaan ilmaantui päivänvaloon

ja auringonpaisteeseen voimakas tunne. Hän nojasi Carsteniin ja tunsi

hänen käsivartensa kietovan häntä, ja hän ikävöi äkkiä hänen voimakasta

syleilyään.

Hän iloitsi nyt siitä tuntemuksesta, että oli Carstenin oma. Hänessä

oli jotain, mikä vivahti puhkeavaan kukkaan. Hänen suunsa paisui

täyteläämmäksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, hänen

poskensa saivat väriä, ikäänkuin veri olisi ihon alla polttanut. Ja tuo

pieni vinkkuraviivainen suoni pisti esiin ohimolla.

Carsten nouti heidän mukaan ottamaansa viiniä, Sjurin vaimo paistoi

ison linnun, jonka Sjur oli ampunut, ja keitti padassa teiren, joka oli

ollut suolassa juuri niin kauan, että se oli hyvä ja säilytti linnun

maun. Ja vähää myöhemmin Aada ja Carsten söivät hauskan illallisen.

He istuivat vieretysten ja kilistivät tavan takaa. Syötyään he vielä

hetken istuivat yhdessä jutellen, pehmeästi ja kuiskaten.

Vihdoin Carsten nousi, otti Aadan pään käsiensä väliin ja katsoi

häneen. Aada hymyili. Sitten he menivät likeisesti toisiinsa

kietoutuneina sisälle huoneeseensa.