Aada ja Carsten olivat ennen häitä päättäneet viettää muutaman viikon
kuherruskuukauttaan Olle-virran rannoilla. He eivät katuneet tätä
päätöstä; sillä näytti tulevan kaunis kesä.
Eräänä päivänpaisteisena selkeätaivaisena aamuna he heittivät
jäähyväiset. Ensin Sakarias Wilde kyyditsi heitä muutaman peninkulman.
Heidän oli määrä käydä tervehtimässä perintötalollista Öjvind Galtea,
niin sanottua Galten Jarlia. Hänet oli kutsuttu häihin, mutta hän oli
kieltäytynyt kiittäen:
— Veljeni kuoli äsken. Mutta jos sinä, Sakarias Wilde, tai nuori pari,
tai kernaimmiten te kaikki kolme tulette minun mailleni, niin tiedän
varmasti, että ette kulje taloni ohi.
Muutama päivä myöhemmin saattoi Sakarias Wilde vastata:
— Tulemme vieraiksesi kaikki kolme.
Ja Galten Jarli vastasi:
— Olette tervetulleet.
Nyt heitä odotti päivällinen Galtessa, ja siitä oli vannaankin tuleva
mainiota.
— Kun Öjvind Galte kutsuu vieraita, sanoi Wilde, niin luottakaa siihen,
että hän osaa olla isäntä kuin harvat.
Päivällisaikaan he saapuivat hänen taloonsa, näkivät suuren harmaan
rakennuksen, jossa oli monta kuistia ja uloketta ja jonka yli
lukemattomat vuodet näyttivät kulkeneen, ja tämän rakennuksen ympärillä
viisi, kuusi ulkorakennusta. Asuinrakennuksesta vallan kuin vilkkui
ulos rikkautta, ja avarat puna-apilan peittämät maa-alueet ja tiheät
metsät liittyivät siihen molemmin puolin.
Ulkona portailla seisoi Öjvind Galte itse ja odotti heitä, yllään
sarkapuku hopeanappineen sekä hopeasolkineen kaulan kohdalla ja suuri
hopeahelainen veitsi kupeella. Hän oli tummapartainen mies, joka
näytti, kuten Wilde sanoi, olevan mies, joka kyllä tervehti, mutta
joka ei koskaan kellekään kumartanut. Hän polveutui vanhoista Norjan
kuninkaista, noista omituisista sotureista, jotka hävittävät kaikkein
suurimmat kaupungit ja kourallisella miehiä pirstoivat sotajoukkoja.
Hän oli sentähden mies, jonka kielellä liikkui taruja ja taisteluja,
joita hänen isänsä ennen häntä olivat taistelleet, ja joista hän
mielellään kertoi. Kun ylhäisiä aatelisia tuli hänen taloonsa, jos
kuningas tuli hänen taloonsa, niin oli miten oli, täytyi aatelisten ja
kuninkaan suostua kuulemaan, että Öjvind Galten esi-isät olivat olleet
herroja niinä aikoina jolloin heidän esi-isänsä olivat olleet alamaisia.
— Sinä kuningas, sanoi Öjvind Galte sillä kertaa kun kuningas kävi
hänen luonaan, tulet istumaan minun pöytäni ääressä; mutta miehesi (hän
tarkoitti hoviväkeä) saavat istua tuolla toisessa huoneessa.
Mutta sekin on mainittava, että kun köyhä matkamies tuli taloon, häntä
pyydettiin istumaan ja hänelle annettiin ruokaa, sillä Öjvind Galte oli
hyvä mies, ja hän oli lukenut vanhat laulut ja tiesi, että sen pitää
saada ruokaa ja juomaa, joka on kulkenut tunturien yli.
Öjvind Galten talossa he söivät päivällistä. Ensin he saivat
maitovelliä, karhunreittä ja paloviinaa, mutta sitten ruokalajeja,
joita paremmin tunsivat, lohta, häränlihaa, sianpaistia, teiriä, ja sen
lisäksi viiniä ja samppanjaa, joka vaahtosi pulloista alas raskaisiin,
tahottuihin laseihin ja kuohui hopeapikareissa. Paitsi Sakarias Wildeä
ja vastanaineita, oli läsnä ainoastaan kolme Öjvind Galten läheistä
sukulaista, jotka kaikki olivat hänen tapaisiaan etupäässä siinä, että
järkähtämättä ylpeilivät tuhatvuotisesta suvustaan. Vanhin heistä oli
hyvin iäkäs mies, jolla oli pitkä valkea parta ja käheä laulava ääni,
mikä pelkällä soinnullaan tuntui kertovan kunnaista ja metsistä. Mutta
ellei tuota sointua olisi ollut, olisivat sanat kuitenkin tuoneet
sieltä viestiä. Niin, kaikki kolme he istuivat ja puhuivat alinomaa
suurista kartanoistaan, jotka sijaitsivat itäisissä laaksoseuduissa,
ja heidän sanoistaan tunsi avaroiden maa-alueiden tuulahduksen,
kuuli virran pauhinan, ja kuuli aholla liikkuvien metsäeläinten
levottomuutta, jotka illan pimetessä pujahtivat ulos metsästä. Näitä
ajettiin takaa; varsinkin lähinnä vanhin Galte oli suuri metsästäjä,
joka edellisenä vuonna oli tappanut karhun ja kaksi sutta.
Aadasta tuntui kodikkaalta täällä. Hänestä oli hauskaa kuulla noiden
neljän miehen puhelevan, jotka olivat niin erilaiset kuin kaikki muut;
mutta Carstenin oli ikävä. Häntä ei ollenkaan huvittanut, että hänen
kysymyksiään silloin tällöin ei kuunneltu.
— Aada, hän kuiskasi päivällisen jälkeen, lähtekäämme taas pian
matkaan, nämähän ovat kauhean ikäviä. Katso tuota vanhusta, kuinka
hän pöyhkeilee, katso kuinka hän kaikkein armollisimmin ojennaikse
lausuakseen sanan.
Hän huomautti saman Wildelle, ja tämä virkkoi:
— No, eihän tätä kauan kestä. Kello 6 tulee se mies, jonka on määrä
soutaa teitä ylös virtaa. Lepäähän niin kauan, onhan näillä Galteilla,
mitä heistä muuten hekään muistuttamista, tyylikkäisyyttä.
Tunnin kuluttua tuli se Wilden alustalaisista, jonka piti olla heidän
soutumiehenään. Heitettiin jäähyväiset. Äkkiä Öjvind Galte meni Aadan
luo, josta kaikki kolme Galtea näytti pitävän, ja sanoi, kasvojensa
kirkastuessa kauniista hymystä:
— Ottakoon siis morsian vastaan lahjansa.
Ja hän levitti leveän hopeavyön, vanhan takomatuotteen, jonka
yksinkertaiset koristekuviot olivat riimukirjainten näköiset.
Kolme muuta Galtea seisoi nyökyttäen päätänsä, ja kun Aada oli
kiinnittänyt sen vyötäisilleen, sanoi vanhin:
— Näkee, että hopea hänelle hyvin sopii.
Monet hyvästit vaihdettiin, ja Galte saattoi vieraansa valtatielle.
Mökkiläinen, jonka oli määrä soutaa heitä, lähetettiin ennalta joelle,
ja Sakarias Wilde kyyditsi vastanaineet sinne. Täällä hän heitä
hyvästeli ja sanoi toivovansa, että heillä olisi iloinen huviretki,
pyysi, että muistaisivat katsella auringonnousua Lo-tunturilta,
ja kuiskasi Aadalle liikutuksissaan, että hän siellä istuessaan
ajattelisi, että isänsäkin oli siellä istunut. Hän heitti heille
jäähyväiset, syleili ja suuteli Aadaa, joka nyt ensi kerran erosi
hänestä. Jotta ei olisi joutunut liiaksi liikutuksen valtoihin, Wilde
antoi heille hyviä neuvoja matkalle.
Aadan mieli oli raskas tänä ensimäisenä eronhetkenä, ja kun hän viimein
nousi veneeseen, hän katsoi isänsä jälkeen, joka hitaasti käänsi
hevosen, viittasi ja ajoi pois.
Soutaja, mökkiläinen, nimeltä Gonnar Flaa, pidättelihe lähellä rantaa
ja otti virran avuksi, niin että kuljettiin nopeasti. Kuitenkin
venematkaa kesti kolme tuntia, ennenkuin he saapuivat siihen taloon,
mihin aikoivat yöpyä. Siellä he saivat illallista, panivat senjälkeen
heti maata, vaipuivat oitis sikeään uneen ja nukkuivat kauan. Seuraavan
päivän iltapäivänä, ajettuaan muutaman tunnin kääseissä ja kiivettyään
muutaman tunnin vaivaloisesti jyrkkää tunturin rinnettä, he saapuivat
korkealle siihen taloon, mihin olivat päättäneet asettua asumaan noiksi
kahdeksi viikoksi.
Heillä oli siinä silmiensä edessä virkeä, jylhä tunturimaisema.
Aivan lähellä taloa oli nurmikko ja puutarha. Tässä puutarhassa oli
muutamia ruusuja, jotka oli sidottu kiinni keppeihin, jotta ei tuuli
kiihtyessään olisi temmannut niitä pois mukaansa. Muutamia muitakin
kukkia oli; mutta sekä ruusut että nuo muut kukat panivat, vaaleat kuin
olivat, ajattelemaan vieraita häkissä olevia lintuja tai lämpimämmistä
maista kylmempiin maihin tuotuja metsäeläimiä. Ne ikäänkuin eivät
viihtyneet, ne näyttivät ikäänkuin kaihoavan pois. Ja kuitenkin ne
Aadan mielestä olivat kauniit, kuten surunvoittoinen laulu, nuo
vaaleanpunaiset kukat harmaiden kallioiden lomassa. Hän istui usein
kauan ja katseli niitä ikkunasta. Siellä oli muutamia muita kukkia,
jotka Sjur Aasen oli noutanut vielä ylempää tunturilta. Muutamia
sinisiä tähdenmuotoisia kukkia. Mutta nämä näyttivät hyvin menestyvän.
Niiden väri oli niin helakka, että ne suorastaan säkenöivät.
Ensimäisenä iltana Sjur näytti Aadalle Lo-tunturia. Se ei ollut varsin
korkea harjanne, mutta jyrkkä; sen huippu oli sahalaitaisen kukonharjan
näköinen, varsinkin nyt, kun ilta-aurinko värjäsi sen punaiseksi.