Martha täti ei ollut häävieraiden joukossa. Sakarias Wilde ja Aada
olivat molemmat puhuneet hänelle, että hän tulisi alas hetkeksi; mutta
hän oli pudistanut päätään. Jossakin määrin tämä päänpudistus heitä
oli hämmästyttänyt; sillä se ilmaisi, että hän oli ymmärtänyt heidän
sanansa. Ja totta puhuen oli viime aikoina usein sattunut, ettei Martha
täti ollut käsittänyt, mitä hänelle oli sanottu.
Ei saata ihmetyttää, että Aadalla kihlausaikanaan ja silloin,
kun uneksi tulevasta onnestaan, oli ollut ikäänkuin kammo käydä
tervehtimässä Martha tätiä hänen synkässä huoneessaan. Se loisto,
joka kirkastaa elämän sellaisina päivinä, on ihana; mutta se ei ole
järkähtämättömän vankka; kun onni näyttää hymyillen lähestyvän, valtaa
helposti onnettomuuden pelko. Silloin helposti kiintyy ennemerkkeihin.
Sentähden Aada mieluimmin oli mennyt Martha tädin huoneen ohi. Mutta
kun kuukauden päivät Carstenin lähdön jälkeen hänen isänsä eräänä
päivänä oli sanonut: -— Martha tädin voimat menevät alaspäin, Aada oli
mennyt sinne yläkertaan ja oli huomannut tädin kovin muuttuneeksi.
Pimeys, joka jo aikoja sitten oli alkanut peittää häntä, verhosi hänet
nyt melkein kokonaan, ja samalla hänelle valkeni ikäänkuin kaukainen
valo. Mikä kummallinen työ hänellä nyt oli käsillä: hän valmisti
neulomusta, joka oli kokoonpantu pienistä rihmoista, mitkä hän kokoili
sieltä täältä. Joka kuluneen ja vanhentuneen tilkun hän talletti ja
purki sen yksityisiksi rihmoiksi, punoi nämä yhteen ja kutoi ne kaikki
huiviksi, jonka hänen oman puheensa mukaan piti tulla kaikkia muita
huivia isommaksi.
Sen päivän jälkeen Aada silloin tällöin oli istunut siellä ylhäällä, ja
hän luuli muuten Martha tädin merkillistä kyllä tietävän, että hän oli
kihloissa.
Mutta nyt hääpäivällään Aada tahtoi mennä sinne ylös.
Ja hetkenä, jolloin ei kukaan huomannut häntä, hän meni ylös pitkiä
portaita tädin ovelle, koputti ja astui sisään.
Martha täti istui nyt samoin kuin kaiken aikaa, niin kauan kuin Aada
saattoi häntä muistaa. Huone oli entisellään, kaikki huonekalut olivat
paikoillaan, maalaus riippui vuoteen yläpuolella, seinäkello naksutteli
huoneen nurkassa, heilurin liikkuessa edestakaisin.
Aada kulki, yllään valkoinen morsiuspuku Martha tädin luo. Täti katsoi
häneen; haihtuva hymy välkähti hänen kasvoissaan ja oli seuraavassa
tuokiossa kadonnut. Mutta siinä seisoessaan, Aada tunsi sisällään
liikutusta nähdessään nuo silmät, jotka kätkivät mitä syvintä surua,
nähdessään nuo valkoiset hiukset, nähdessään tuon syyttömästi rääkätyn
ja kiusatun... ja hitaasti hänet kouristi syvä suru, ja tietämättään
hän vaipui polvilleen Martha tädin eteen. Hän tarttui hänen käsiinsä,
painoi niitä kasvoilleen, ja hän nyyhkytti, kuin eivät kyyneleensä
koskaan olisi pysähtyvät.
Lämpimien kyynelten kosketuksesta tuntui Martha täti värähtelevän.
Kun Aada katsahti ylös, hän ihmetteli; hänen ajatuksensa tuntuivat
palanneen, oltuaan kaukana pakosalla, ne tuntuivat kokoutuvan ja
jotain punnitsevan. Hän näytti niin ymmärtäväiseltä, kuin se, jonka
jalka on maan päällä, ja samalla niin viisaalta, kuin se, joka on
nähnyt enempää. Hän kosketteli Aadan päätä, tuijoitti häneen ja sanoi
ainoastaan:
— Kuinka hieno ja valkea sinä olet, ole aina samanlainen kuin olet nyt.
Äkkiä hän nousi ja nouti pienen lippaan, jota päällysti vaalentunut
punainen nahka. Hän aukaisi sen ja Aada näki jotain kiiltävän. Siinä
oli kaulavitjat vanhasta siselöidystä kullasta, joka kehysti säkenöiviä
topaaseja.
Martha täti otti kaulavitjat ja nosti ne ylös.
— Sain nämä sinä päivänä, jolloin täytin kuusitoista vuotta,
hän sanoi itsekseen, kannoin niitä kauan sitten tummansinisellä
samettihameellani. Nämä kaulavitjat ovat nyt sinun.
Hän ojensi Aadalle lippaan ja istuutui jälleen.
Aada sai vaivoin kuiskatuksi:
— Kiitos, kiitos.
Hän tuijoitti Martha tätiin ja huomasi nyt, että maallisia näkevä
katse taas näytti väistyvän hänen silmistään, ja että pimeys taas
nopealentoisten yölepakonsiipien tavoin sujahti hänen kasvojensa yli.