Hääpäivä tuli. Valmistukset vihkiäisiin kirkossa, joukko kukkia, jotka
tuoksuivat niin vahvasti, paljon ihmisiä, joita Aada oikein ei ensi
näkemältä tuntenut, mutta joita hänen täytyi tervehtiä ja useita,
jotka hän tunsi ja joiden kanssa täytyi puhua. Carsten Stahlin äiti
ja vaaleaverinen kaunis sisar, joka usein suuteli Aadaa, päällikkö
Bög, rakastettava kuin aina, yllään juhla-univormu ritarimerkkineen,
Kapteeni Kruse, vakava kuten aina, ja Carsten itse, jonka kanssa Aada
ei vielä ollut ehtinyt olla kahdenkesken, niin että hän kaikessa tässä
levottomuudessa tuntui hänestä vieraalta.
Aada huomasi tai luuli huomaavansa, kun he astuivat kirkkoon, että se
oli täynnä ihmisiä.
Urut soivat, ja kuorossa laulettiin. Sitten vaikenivat urut, ja melkein
hänen tietämättään hänet vei lattian yli mies, jonka äkkiä huomasi
isäkseen. Ja nyt hän näki vieressään Carstenin, ja heidän molempien
edessä papin... papin takana hän näki alttarilla palavat kynttilät ja
vilahdukselta alttaritaulun kullanväriset kuvat.
Pappi puhui kauan, ja tämän puheen aikana Aada hieman tointui siitä
horroksentapaisesta tilasta, minkä valloissa oli ollut aamusta
alkaen. Seisoihan hän nyt Carstenin vieressä, hän piti kätensä hänen
käsivarrellaan, hän tajusi papin sanat; nyt hän heidät vihki avioon, ja
hänen käyttämänsä sanat olivat vanhoja ja tunnettuja.
Tosin hän vielä oli hieman rasittunut, ja vasta kun tulivat kotia ja
istuivat hyvän pöydän ääressä, saivat ruuat ja viinit hänet täydelleen
entiselleen. Nyt vasta hän tunsi vieraat kunkin erikseen, nyt vasta
hän nyökkäsi ja hymyili heille vuoroonsa. Niin, nyt he sanoivat häntä
»rouva Stahliksi», nyt hän oli Carstenin vaimo. Ei mikään enää voinut
heitä eroittaa. Ei mikään matka. Jos Carsten matkusti pois, hän seurasi
mukana. Heidän piti aina olla yhdessä... Ilo valtasi hänet äkkiä;
vaistomaisesti hän tarttui Carstenin käsivarteen ja Carsten painoi
hänen kättään ja kuiskasi hänelle:
— Nyt sinä olet rohkea taas, eikö totta?
— Enkö sitten ennen ole ollut rohkea?
— Aada, vähän kalpea, rakas, onhan se niin luonnollista. Aadani... nyt
sinä olet kaunis.
Siinä pidettiin useita puheita. Carsten puhui kauniisti apelleen,
ja Wilde vastasi puhuen Carstenille ystävänsä, eversti Alf Stahlin,
pojalle ja kohdisti lopulta koko maljan everstinrouva Stahliin. Bög,
joka oli hyvin liikutettu, puhui nuorelle naiselle, Aada Wildelle,
jonka oli oppinut tuntemaan, josta oli pitänyt niin paljon ja jota aina
oli muistava.
Kapteeni Kruse puhui metsästäjä Wildelle, jonka seurassa ennen oli
tehnyt niin monta retkeä, mutta jonka metsästäjäinto oli laimentunut
Aadan varttuessa. Hän toivoi nyt saavansa metsätoverinsa takaisin,
vaikka heidän kai nyt, molempien tultua vanhoiksi, täytyi liikkua
varovasti. Mutta vaikka hän iloitsi metsätoveristaan, hän samalla
oli pahoillaan siitä, että menetti Aadan; Aadan, tuon nuorekkaan,
kuten runoilija sanoisi... nyt hän vaan lopuksi tahtoi lausua vanhan
metsämiehensä tervetulleeksi, ja hän tahtoi sanoa Aadalle hyvästi ja
toivottaa hänelle kaikkea elämänonnea.
Tämän lisäksi pidettiin vielä useita puheita. Mutta lopuksi niitä
pitivät eräät, jotka viini oli tehnyt hilpeiksi ja joilla itse teossa
ei ollut mitään sanottavaa. Aada milloin kuunteli, milloin taas vaipui
omiin ajatuksiinsa. Kerran häneen laskeusi omituinen kylmyys. Hänestä
tuntui kuin ei hänellä oikeastaan olisi ollut mitään tekemistä täällä
kaikkien näiden häävieraiden keskellä... Kernaimmiten hän olisi
halunnut mennä yksin ylös huoneeseensa ja istua hetken ikkunan ääressä
ennenkuin meni levolle...
Silloin äkkiä juolahti hänen mieleensä, ettei hänellä tästälähin
enää ollut omaa hiljaista huonettaan, omaa vuodetta, mitähän tämä
merkitsikään? Hän katsoi Carsteniin, ja kun tämä taas katsoi häneen ja
hymyili, hänestä tuntui, että nyt varmuus tuossa hymyssä oli lähinnä
voittoriemua; tiesihän hän, että Aada oli hänen vallassaan... jotain
levottomuuden tapaista hiipi hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin ei
Carsten olisi ollut sama kuin ennen ... mitähän tulikaan tapahtumaan,
kun kaikki muut olivat menneet ja hän ja Carsten jäivät yksikseen?
Mutta hetki kului, ja hän katsoi taas Carsteniin, ja lehti kääntyi; nyt
hän tunsi rakkauden häneen valtaavan itsensä. Eihän Aada ainoastaan
ollut hänen, hän oli myös Aadan. Ja kuinka hän oli hieno ja kaunis...
Miksi ei hän aina olisi hänen läheisyydessään? Eihän Carsten tahtonut
hänelle tuottaa mielipahaa... niin, hän tahtoi kernaasti olla hänen
luonaan... hän tahtoi olla hänen luonaan yön, samassa huoneessa ja
hänen vieressään... miksi nyt olla siitä huolissaan? Olihan hän ennen
monta kertaa sitä kaihonnut. Olihan heillä jo ollut yhdessä monta
sellaista lemmestä uhkuvaa hetkeä kuin se ilta, jolloin Carsten antoi
hänelle unikukan. Oliko tämä meluava hääjuhla syynä siihen, että
Carsten ikään kuin oli joutunut kauemmaksi hänestä? Hän sitä melkein
luuli.
Alinomaa hänen ajatuksensa vaihtuivat, milloin omituisen kylminä,
milloin levottomina, milloin turvallisina, milloin rohkeasti katsoen
tulevaisuuteen, valmiina antautumaan tuntemattoman elämän valtoihin,
milloin kaihoten pois valosta, melusta, sitä rauhallista hiljaisuutta
kohti, missä hänen elämänsä siihen asti oli kulunut.