Päivät kuluivat liian nopeasti. Se aika jo läheni, jolloin Carstenin
oli matkustaminen.
Loppupäivinä emien hänen lähtöänsä hän ja Aada kulkivat pitkillä
kävelyillä ja puhuivat siitä, millaista heidän oli oleva seuraavana
vuotena samaan aikaan. Luultavasti he silloin jo olivat muuttaneet
saareen. Kaiketi asuivat vanhassa linnoituksessa jotenkin yksinänsä,
viihtyivät kai hyvin, eivätkä toivoneet ketään vierasta.
Nyt, kun eron pitkät hetket lähestyivät, he eivät niin paljoa tunteneet
entistä himoitsevaa rakkautta. Se oli väistynyt syvän hellyyden tieltä.
Heitä miellytti noina päivinä istua hiljaa, vallan likellä toisiaan ja
puhua siitä ajasta, joka oli heidät eroittava: mitä silloin aikoivat
tehdä ja miten tulivat muistelemaan sitä kaunista kuukautta, jonka nyt
olivat viettäneet ja miten aikoivat yrittää saada ajan kulumaan niin
nopeaan kuin suinkin, jotta sitä pikemmin voisivat yhtyä.
Eronpäivä tuli. Päivällisaikaan Sakarias Wilde kyyditsi tyttärensä ja
hänen sulhasensa kaupunkiin vallan lähelle siltaa, jonka luona vene
odotti valmiina viemään Carstenia siihen pieneen laivaan, jolla hänen
oli määrä matkustaa. Aada oli rohkea, hän osasi niin pidättää itkuaan,
että hymyilikin viimeisen hyvästin hetkenä, vaikka tämä hymy olikin
jotenkin himmeä.
Sitten Carsten matkusti, ja Aada palasi isänsä kanssa kotia odottamaan
häntä syksyn, talven ja kevään, kaikkiaan seitsemän kuukautta.
Vaikka lokakuu jo oli käsissä, viipyi syksy yhä vielä. Usein tuntui
siltä, kuin olisi kesä vielä kulkenut yli maan. Mutta eihän enää
ollut kesä. Puisto, lehtokuja ja metsä kellastuivat vähitellen.
Auringonlaskukohta lähetti suuria valojuovia kauas taivaalle, ja niiden
levittämä kullanhohteinen valo houkutteli jonkun linnun laulamaan.
Muutamat kylmät viimat harhailivat pohjoisesta ja ilmoittivat, tosin
eivät voimakkuudellaan, vaan sen enemmän turvallisella leveydellään,
että ne saapuivat onkalosta, missä oli paljon ammennettavaa. Ne eivät
kuitenkaan hävittäneet ja riipineet. Metsät, lehtokuja ja puutarha
olivat vielä lokakuun väririkkaan komeissa puvuissa ja odottivat
kuolemaa.
Mainitsin aikaisemmin, että Aada oli niiden kukkaisten kaltainen,
joiden väri on himmeä, ja joiden tuoksu on kaukaisen hienoa. Mutta nyt
oli rakkaus ja kaiho valanut hänen vereensä vierasta mehua. Hänellä ei
enää ollut tuota himmeätä väriä. Hän käveli puistossa, lehtokujassa
ja metsässä kaikilla niillä paikoilla, missä oli kulkenut Carstenin
kanssa, ja hänen ajatuksensa olivat painostavia kuin niiden kukkien
tuoksu, jotka aukenevat yöllä.
Hän kaihosi sitä miestä, jota rakasti. Hän kaihosi häntä päivä
päivältä. Lopulta hän tottui kaihoonsa; sentähden hän usein sanoi
aikaisin hyvää yötä isälleen ja meni huoneeseensa, riisui vaatteensa ja
meni vuoteeseen ja loikoi ennenkuin nukkui, hiljaa silmät ummessa ja
ajatteli häntä ja toivoi loikovansa näin koko yön.
Aika kului muuten häneltä nopeammin kuin mitä oli toivonutkaan. Melkein
joka toinen päivä tuli Carstenilta kirje, ja näiden kirjeiden lukeminen
ja vastaaminen niihin vei melkein koko ajan pimeänä talvena.
Sitten lähestyi vähitellen toukokuu, viimein se oli tullut ja viimein
oli sekin päivä tullut, jolloin Carstenin, kuten oli kirjoittanut, oli
määrä palata Vorre-kartanoon. Aada istui ikkunan ääressä, ja kun tiesi
Carstenin matkustavan lopputien maitse, hän katseli kaikkia ajoneuvoja,
mitkä lähestyivät.
Illan suussa hän tuli. Aada näki hänet taas samanlaisena kuin ennen;
hänen vartalonsa, silmänsä, hänen suunsa, hänet itsensä... hän oli
todella saanut hänet takaisin.