He olivat kihloissa. Luutnantti Stahl tuli joka päivä Vorre-kartanoon
ratsastaen somalla voikkohevostammallaan, jonka hän oli ristinyt
Bellaksi, minkä nimisenä se kulki, kunnes Aada sai päähänsä, että »Isa»
oli kauniimpi nimi, minkä jälkeen Carsten heti oli samaa mieltä ja
risti sen uudelleen Isaksi.
Ja Carstenin Isa ja Aadan Maja, kaunis nelivuotias harmaankimo,
kantoivat heitä edelleen yhteiselle ratsuretkelle Vorre-rantaa
kiertävälle yksinäiselle tielle. Silloin tällöin heidän oli tarve
ratsastaa nopeasti, kiitää eteenpäin lyhyttä, tulista ravia. Heistä
oli suloinen huvi tuntea vauhdin pistelevän ruumista, senjälkeen
ratsastaakseen yhä levollisemmin, lähestyäkseen toisiaan, huohottaen ja
voimasta uhkuen, kunnes Carsten puun siimeksessä kumartui Aadan puoleen
ja suuteli häntä — hitaita suudelmia, jotka hengästyttävät heitä
molempia.
Kun eivät lähteneet ratsastamaan, vaan yhtä kernaasti juttelivat
keskenään, he menivät kävelemään Vorre-metsään, jonka Aada niin tarkoin
tunsi, ja missä hän vaistomaisesti ohjasi poluille, joita ei kukaan
koskaan astunut.
Ratsastusretkillä Aada oli nuori ja hurmaantunut; näillä
metsäkävelyillä hän oli herttaisen onnellinen. Tulevaisuus ikäänkuin
lauloi häntä vastaan ratsastusretkillä, nopealla kululla Carstenin
vieressä; näillä kävelyillä se niinikään oli läsnä; mutta täällä se
tuli lapsuuden päivien seurassa, jotka eivät laulaneet, mutta jotka
kuiskasivat ja hyräilivät. Kaiken Aada täällä tunsi, ja kaikki näytti
hänestä häntä tuntevan. Keltaiset ja valkoiset kukat tervehtivät
häntä ja hymyilivät: — Muistatko sen kerran, kun juoksentelit täällä
pikkutyttönä... muistatko?... onnittelemme sinua, Aada!
Ja puut, vanhat puut, joiden juurella hän vuosien kuluessa niin usein
oli levännyt, ne seisoivat sangen hiljaisina ja tarkkasivat: — Olet
onnellinen; mutta silti kai et ole kokonaan unhoittanut meitä.
Ja Aadan valtasi liikutus, jota ennen ei ollut tuntenut, sellainen,
joka vaipui hänen onneensa kuin alakuloisuus, ja hän saattoi nyökäyttää
päätään kukille ja vanhoille puille ja näyttää niitä säälivän, ne kun
alati olivat yksin, ilman että kukaan huoli niistä.
Kerran, kun nämä ajatukset äkkiä olivat panneet hänet vaikenemaan,
Carsten kysyi:
— No, mitä sinä ajattelet?
Ja Aada hymyili hänelle ja kertoi hänelle paljon lapsuudestaan:
tytöistä ja vanhoista eukoista kukkien parissa, vaalean vihreästä
kukasta, jolla oli samentinkaltaiset lehdet, mitkä hänen surukseen
olivat kuihtuneet.
Carsten nauroi ja sanoi:
— Olethan tavallasi todellinen seikkailuprinsessa, joka on elänyt niin
piilossa.
Ja hän katsoi häneen, hymyillen ja intohimoisesti, ja Aada unhoitti
kaiken hänen tähtensä.
Kihlausaika — ei mikään aika ole nuorelle naiselle sitä hehkuvampi.
Hänen rakkautensa, joka ennen uinaili, on nyt herännyt nuoren miehen
monista hyväilyistä, kun samalla unelma vielä vallitsee, kaihomielinen
unelma, mikä tavoittelee sitä salaperäistä, jota hän ei vielä tunne,
mutta joka on tuleva. Ja kun unelma aina on rajaton ja kun sillä on
yliluonnollisia värejä ja tuoksuja, sentähden se huumaten hämmentää
mielen varsinkin kun sitä tukee painostava kesäyö siihen aikaan,
jolloin viimeiset zhasmiinit kukkivat. Sillä silloin kuiskaavat
rakastavat, jotka vielä kaihoten pyrkivät hääyötä kohti, hehkuvia
sanoja. Ja sellaisille kihlautuneille pareille riittää kyllin, että
paholainen kulkee lehdossa ja rukoilee yöltä kukkaistuoksua ja pimeää,
ja hänen kielensä on punainen lieska.
Sanalla sanoen: sattui kerran Carstenille ja Aadalle, että heidän nuori
verensä kuohahti niin kuumana, että Aada ynnä hänen neitsyytensä olisi
ollut hänen vallassaan, jota hän rakasti, ellei sula sattuma olisi sitä
estänyt.
Oli ilta heinäkuun lopulla. Ilma oli kuuma, melkein raskas. Carsten
ja Aada kävelivät yhdessä puutarhassa. He aikoivat moneen kertaan
mennä sisälle Wilden luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja
luki; mutta aina, kun ensi askeleet ylös portaita oli astuttava, he
nauroivat, kääntyivät ja palasivat alas puutarhan polkuja pitkin
metsäviiniköynnösmajaan. He kulkivat pääportailta huvimajaan
lukemattomat kerrat, ja joka kerta he kulkivat hitaammin. Puiden lehvät
tuuhuttelivat heidän kasvoilleen haaleata ilmaa, yö oli pian tulossa,
kaikki oli omansa houkuttelemaan ja kiihoittamaan, jopa kuukin oli
esillä. Se hiipi kirkkaana taivaanrantaa pitkin, matkallaan sytyttäen
muutamia pitkiä pilvenkaistaleita himmeään hehkuun.
Aada ja Carsten eivät nyt puhuneet monta sanaa, tuntui, kuin eivät
olisi rohjenneet sanoa, mitä ajattelivat. He kulkivat aivan likekkäin
edestakaisin ja istuutuivat joka kerta hetkeksi lehtimajaan.
Heidän näin kulkiessa Carsten kerran äkkiä pysähtyi, tarttui unikkoon,
taittoi sen ja pisti pitkän vihreän varren Aadan poveen, niin että se
ryömi kuin kostea pieni käärme alas, kunnes se oli vallan piilossa ja
itse kukka loisti hänen kaulallaan.
— Aada, hän kuiskasi, anna se nyt minulle.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Etkö tiedä, mitä se merkitsee?
— En tiedä... luulen... sanohan sinä.
Ja tuijottaen hänen silmiinsä hän kuiskasi, heidän huuliensa melkein
kosketellessa toisiaan:
— Kun yö peittää kaiken, kun uni laskeutuu kaikkien silmille — silloin
tule luokseni.
Melkein tietämättään Aada kuiskasi: tulen. Hän painoi häntä itseensä,
Aada sulki silmänsä.
— Aada, sinä, minä rakastan sinua. Juuri sinulla pitää olla sellainen
suuri punainen kukka ja antaa se minulle. Sinulla, joka olet niin
vaaleaverinen ja hieno.
He kulkivat hoiperrellen lehtimajaa kohti. Samassa kuului Wilden ääni
portailta. He näkivät hänen seisovan leimuava kynttilä kädessä.
Aada ikäänkuin heräsi. Ollen omituisessa mielentilassa, melkein
heikkoina he hitaasti kulkivat ylös rakennukseen.
— Rakkaani... ilta on jo myöhäinen!... tulkaa nyt ylös, rakastunut
parini, sanoi Wilde.
Aada kavahti onnellisena isänsä kaulaan: nyt hän oli iloinen, että isä
juuri silloin oli heitä kutsunut.
Hetkeä myöhemmin Carsten ratsasti kaupunkiin.