Tuo katse, joka kahdelle henkilölle kertoo, että he rakastavat
toisiaan; se, joka tekee, että molemmat hymyilevät ja vaikenevat. Tuo
pitkä katse, joka panee veren kiertämään ja tuomaan mukanaan valoisia
näkyjä. Se, joka kertoo kaiken paremmin ja todemmin kuin monet sanat.
Ei kulunut monta päivää, ennenkuin juuri se katse vaihdettiin Aada
Wilden ja Carsten Stahlin välillä. Ja joko he istuivat Vorre-kartanon
salissa tai kävelivät yksinäisessä lehtokujassa — niin aina he
herkesivät puhumasta, hetken kiitäessä täynnä mitä rikkainta onnea.
Mutta eräänä iltapäivä-hetkenä, ei sen kauempaa kuin viikon päivät
senjälkeen, kuin heidät oli toisilleen esitetty, pysähtyi Carsten
Stahl, heidän kulkiessa lehtokujassa, ja tarttui Aadan käteen. Hän
kallisti päätänsä Aadan päätä kohti:
— Neiti Wilde... älkäämme kulkeko edemmäksi... odottakaamme hetkinen...
Tiedättehän, mitä nyt tahdon sanoa, ettekö tiedä?
Aada tuijoitti eteensä. Hän oli niin kalpea, että hänen piirteensä
muuttuivat himmeiksi, mutta hänen silmänsä olivat entistään tummemmat.
— Neiti Wilde, te sen tiedätte, olen sen nähnyt.
Hän veti hänet lähemmäksi luokseen.
— Olen nähnyt sen kaikesta, silmistänne ja hymystänne. Neiti Wilde,
minä rakastan teitä! Rakastan teitä, vastatkaa minulle, rohkenenko
toivoa.
Aada kallisti päänsä hänen olalleen. Tämä liike, joka oli täynnä
antaumusta ja hellyyttä, sanoi niin paljon. Carsten Stahl painoi häntä
poveansa vasten. Tuo nuori neitsyenruumis kohtasi niin pehmeänä hänen
vartaloaan.
— Neiti Wilde... voitteko vastata... pyydän teitä.
— Niin, niin... kuului kuiskauksena, tahdon... tahdon kaikkea... teidän
edestänne.
Hän tarttui kiinni häneen ja rupesi kuiskaamaan hänelle sanoja, makeita
sanoja, hehkuvia sanoja, jommoisia voimakkailla miehillä on tapana
käyttää.
— Aada, nosta päätäsi. Anna minun nähdä silmäsi: anna minun ihailla
sinua. Sinä kaunis, sinä olet minun, sinä olet minun. Aada, rakastan
sinua. Anna minun suudella sinua. Anna minulle ihana suusi ensi kerta.
Ei kukaan ennen minua... Aada minun.
Ja hän suuteli häntä rajusti ja palavasti, ja Aada vastasi suudelmiin
tyrmistyneenä ja lumoutuneena. Olihan hän hänen. Hän tarttui Carstenin
päähän valkeine käsineen, hän hymyili riemuiten, hän nojasi häneen.
He kulkivat hitaasti eteenpäin, kuiskaten ainoastaan toistensa nimiä,
antaen pitkien katseiden sanoa kaiken muun. Viimein he pysähtyivät
Vorre-kartanon portille, Carsten kuiskasi:
— Huomenna tulen puhumaan isäsi kanssa.
Aada meni sisälle ja istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos puutarhaan.
Vanhat puut keinuttelivat lehdistä raskaita oksiaan hitaasti ilmassa.
Kukkia kasvoi kimputtain, lintuja ja hyttysiä lenteli sinne tänne,
kaikki oli kuin ennen hänen ympärillään. Mutta hän istui siinä keskellä
tätä kaikkea ja oli toinen. Hän tunsi vielä Carstenin suudelmia
huulillaan ja hänen käsivarttaan vyötäisillään, ja hän hengitti
syvään, aavistaen jonkun sellaisen seikan lähestymistä, mikä oli vielä
kauniimpaa.
Siinä näin istuessaan hän kuuli isänsä tulevan, näki hänen pysähtyvän
keskelle lattiaa ja kuuli hänen kysyvän äänessä omituinen sävy, missä
ystävällisyys ja veitikkamaisuus koetti päästä voitolle, mutta mistä
vakavuus kuitenkin pilkoitti esiin:
No, mitä sinä ajattelet, Aada, näytät niin syvämietteiseltä.
Hän nousi ja meni isänsä luo, katsoi häntä syvälle silmiin ja kätki
päänsä hänen povelleen:
— Isä, isä.
Wilde silitti hitaasti ja helläkätisesti hänen hiuksiaan:
— Aada, rakas lapseni.
Hän ei sanonut enempää, mutta äänenpaino oli sellainen, että Aada
ymmärsi, että hän tiesi kaiken.
— Isä, hän tulee huomenna pyytämään sinua... Isä, enköhän minä saane
häntä?
— Rakas Aada, luuletko että hän voi tehdä sinut onnelliseksi?
— Varmasti, varmasti.
— No, kun niin luulet, niin suokoon Herra, että kaikki käy hyvin.
Seuraavana päivänä Carsten tuli puolisen aikana ja puhui melkein kaksi
tuntia Wilden kanssa. Lopuksi Wilde syleili häntä, suuteli häntä,
kutsui Aadaa, liitti yhteen heidän kätensä ja poistui huoneesta.
Olihan Wilde jo vanha mies, pian kuusikymmentä viisi. Häntä vallan
uuvutti kaikki tämä, joka keskeytti jokapäiväisen elämän rauhallisia
ajatuksia. Hänen täytyi tavata Bögiä ja puhua hänen kanssaan.
Sentähden hän valjastutti hevosen ja käski ajaa Bögin taloon, joka oli
huvilantapainen rakennus kaupungin laidassa. Bög oivalsi, mistä oli
kysymys, ja tuli heti.
— No, vanha ystävä, miten luonnistuvat asiat, miten käy lastemme?
He tekivät pitkän ajoretken ja juttelivat koko ajan. Wilde kertoi, että
luutnantti Stahl nyt oli Aadan sulhanen. Päällikkö ainoastaan nyökäytti
päätään. Wilde jatkoi, kertoi nuorten molemminpuolisesta rakkaudesta,
siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä Carsten Stahl häneen oli tehnyt
silloin, kun oli tullut pyytämään Aadan kättä. Muun muassa Carsten
silloin oli esittänyt muutamia tulevaisuudentuumia, jotka suuresti
olivat miellyttäneet Wildeä.
— Kuuden viikon kuluttua, näin jatkoi Wilde, Carsten matkustaa pois
puoleksi vuodeksi, hänen tulee olla kenraali Lerchen ajutanttina;
sitten hän aikoo hakea päällikön paikkaa Börgen linnoituksessa. Se on
syrjässä, ja heille tulee yksinäistä viettää vuotensa siellä, mutta
näetkös, juuri se seikka, että hän pyrkii Börgeen, tuntuu minusta
ilahuttavalta; eihän se viittaa siihen, että hän olisi tuollainen
huikentelevainen mies. No niin, hyvä ystävä, en minä missään
tapauksessa ole mies, joka rohkenee esiintyä liian ankarana tuomarina.
Antaa nyt Aadan ja Stahlin olla erillä toisistaan tuon puolen vuoden.
Jos heidän rakkautensa silloin vielä kestää, niin lähtekööt sitten
yhdessä Börgeen, niin saahan Herra sitten järjestää loput. Kun oikein
asiaa punnitsen, en saata tehdä muuten, kuin mitä teen.
— Hyvä ystävä, vastasi Bög, luulen, että sinun joka tapauksessa pitäisi
olla levoton antamaan pois Aadaa; onhan hän kasvanut niin kauniisti
täällä monta vuotta. No, mutta muuten... Kruse sanoi jotain hyvää
tänään, kun ohimennen mainitsin Aadan ja Carstenin välit. Hän virkkoi:
— Vanha sananparsi sanoo: emme aina tule onnellisiksi sen kanssa, josta
pidämme, mutta tulemme aina onnettomiksi sen kanssa, josta emme pidä.