Eräänä iltapäivänä kulkivat Sakarias Wilde, Aada ja päällikkö Bög
tietä pitkin, joka johti kaupunkiin. Kaksi ensinmainittua oli juuri
käynyt ratsastamassa, he olivat vielä ratsupuvuissaan; mutta Aada
oli kuumuuden vuoksi hieman nostanut hattuaan otsalta. Näiden kolmen
siinä kävellessä, tuli nuori mies heitä vastaan. Hän oli luutnantin
univormussa. Siitä johtui, että Aada vasta hänen tultua vallan
lähelle tunsi hänet. Se oli todella hän, joka koko tällä ajalla ei
hetkeäkään ollut poistunut Aadan ajatuksista. Nyt hän tuli lähemmäksi.
Vaistomaisesti Aada loi katseensa alas. Kuitenkin hän näki, että
luutnantti tervehti päällikköä, ja että tämä ojensi hänelle kätensä. Ja
hän näki ja kuuli päällikön esittävän häntä heille molemmille:
— Luutnantti Carsten Stahl... sitten he astuivat edelleen. Vieras
seurasi mukana.
Sakarias Wilde jutteli paljon siitä, että kyllä oli tuntenut luutnantti
Stahlin isä vainajan, eversti Alf Stahlin. Jopa hän saattoi kertoa
jotain ratsastusretkestä, jolloin eversti oli syöksynyt alas hevosen
selästä ja taittanut käsivartensa. Ja nuori luutnantti vastasi, että
niin todella oli laita, ja ettei isänsä koskaan ollut oikein parantunut
siitä vammasta... hänen toinen käsivartensa oli senjälkeen aina ollut
heikko.
Äkkiä tien mutkassa luutnantti joutui Aadan viereen. Ja nyt hän
puhutteli Aadaa, ja tämä vastasi. Ja he vaihtoivat sanojaan, siinä
astuessaan vierekkäin, molempien katsoessa toisiinsa — ja Aada tunsi
epämääräistä riemua ja outoa iloa.
Sakarias Wilde ja päällikkö olivat pysähtyneet katselemaan erään
talonpojan uutta hevosta. Wilde oli varma siitä, että se oli uusi.
Hevonen seisoi talon aidan luona ja näytti siltä, kuin olisi se
kernaasti halunnut toiseen paikkaan. Silloin tällöin se söi heiniä,
mutta hieroi itseään seuraavassa tuokiossa aitaa vastaan ja katsoi
kauas viisaine silmineen.
Siinä täytyi odottaa liian kauan, ja hitaasti kulkivat luutnantti Stahl
ja Aada eteenpäin.
Viimein molemmat vanhukset olivat tarpeeksi katselleet hevosta. He
jatkoivat siis matkaansa ja huomasivat, että Aada ja luutnantti
Stahl olivat pysähtyneet ja odottivat heitä. Mutta heidän tullessa
lähemmäksi, Sakarias Wilde säpsähti nähdessään tyttärensä. Sen näköinen
hän ei ollut, kun toiset nuoret miehet keskustelivat hänen kanssaan.
Wilde sai siitä miettimisen aihetta.
Vähää myöhemmin hän sanoi:
— Kuulkaapas, herra luutnantti, tehkääpä nyt tyttärelleni ja minulle
mieliksi poikkeamalla meille syömään illallista... ja viipymään
vielä hetkeksi jälkeen. Mitään erityistä minulla ei ole tarjottavaa,
ainoastaan kylmää ruokaa... mutta älkää kuitenkaan kieltäytykö. Sinä
Bög tietysti teet meille seuraa.
Molemmat kiittivät, ja yhdessä mentiin nyt Vorre-kartanon ovelle.
Ennenkuin ilta oli päättynyt, oli Sakarias Wilde varma siitä, että
tyttärensä ensi vahva rakkaus kohdistui luutnantti Stahliin, mieheen,
johon hän vasta sinä iltana oli tutustunut. Hänen järkevä, hänen
viisas pikku Aadansa oli toisin sanoin jonkun aikaa jo rakastanut
vierasta miestä. Niin hän todella oli tehnyt, ja siitä Wilde ja pastori
äsken olivat yhdessä jutelleet kuin aukaistusta kirjasta; Aadaa
pastori, Wilden myöntyvästi nyökäyttäessään päällään, oli maininnut
harvinaiseksi luonteeksi, joka epäilemättä oli osaava valita miehen,
jossa oli »paljon sisäistä kauneutta».
Mutta olikohan luutnantti Carsten Stahlilla paljon sisäistä kauneutta?
heh, heh... kyllä hän näytti löytävän kauniita sanoja, epäilemättä
hänellä oli hyvä äly, mutta tuo oikea sisäinen arvo... Wilde tuntui nyt
muistavan usean sanan eversti Stahlin pojasta, Herra tiesi, eivätkö ne
sanat kertoneet, että hän oli kevytmielinen ja tuhlaavainen nuori herra.
Ilta kului muuten varsin hupaisasti. Seuraavana päivänä luutnantti
Stahl taas tuli tervehtimään ja viipyi huomattavan kauan. Miten
hän asetti sanansa, sitä Wilde ei muistanut; mutta niin helposti
ja luonnollisesti tuli esiin, että hän ja Aada aikoivat lähteä
ratsastamaan seuraavana päivänä.
Hm, ajatteli Wilde, tässä pitäisi tehdä jotain; mutta oikeastaan: eihän
tässä sentään ole mitään tehtävissä.
Kun Bög sattumalta tuli sisään, Wilde kyseli häneltä tarkoin,
kerrottuaan tälle vanhalle talon ystävälle mitä hän itse, Wilde, luuli.
Bög nyökkäsi moneen kertaan:
— Niin, hän sanoi, minä huomasin sen niinikään, minäkin, rakas vanha
ystävä, voit uskoa, että minäkin sen huomasin... niin, niin, niin,
mitä pitää minun sanoa? Toistaiseksi tahdon sanoa, arvelevani, että
saattaa olla kunnon mies, mutta olla sopimaton avioliittoa varten.
Suoraan sanoen, minä pidän paljon Carstenista, mutta aviomieheksi,
ei! siihen hän on liian huikentelevainen. Ehkä hänen vaimonsa, niin
kauan kuin hän voi tuon miehen sitoa, saa taivaanvaltakunnan, mutta
sitten käy niin ja näin. Niin, sinä ymmärrät... minä, kuten sanoin
pidän hänestä paljon, mutta pidän yhtä paljon Aadasta. Ja hänen tulee
saada toinen mies. Niin totisesti. Miksi sinä kyselet? Näetkös,
lapsuudestaan asti Carsten on ollut raju ja samalla lahjakas poika.
Tavallisesti ihmiset kehittyvät pois rajuudestaan, mutta Carstenilla
on sitä vielä melkoisesti ruumiissaan. Katsohan vaan, miten hän käytti
niitä kymmentätuhatta riksiä, jotka hänen isänsä Alf Stahl jätti
jälkeensä. Mitä teki Carsten? Miten hän asiaa aprikoitsi? Sanoipa hän
nuo kevytmieliset sanat, että jos olisi perinyt satatuhatta riksiä,
niin olisi ollut varovainen, mutta näistä kymmenestätuhannesta muka
piti tehtämän loppu. Ja sen sijaan, että olisi järkevästi sijoittanut
nämä tuekseen myöhäisempää elämäänsä varten, hän matkusti ulkomaille
ja pani nuo rahat menemään parina vuotena... iloinen poika, kuten
siis huomaat. Sillä kertaa hän sanoi minulle: olet kai samaa mieltä
kanssani siinä, että nyt kun seikkailut ja sota ovat ohi, on arvokasta
maailmassa ainoastaan hyvä ruoka, hyvä viini ja kauniit naiset. Se oli
hänen mielilauseensa. No niin, eihän se ole hullumpaa. Ja ne, joilla
on tuollaiset periaatteet, eivät ole kaikkein huonoimpia... mutta
hyviä aviopuolisoja he eivät suinkaan ole. Puhuakseni suoraan, jos
minun se pitää tunnustaa, jos minun pitää se kuiskata esille, olen
itse kannattanut samaa periaatetta; mutta enpä koskaan ole nainut.
No, hyvä ystävä, voihan odottaa aikaansa, älähän nyt heti käy niin
vakavaksi. Kuka tietää, ehkä Aada voi olla kyllin vahva... kyllin
vahva... kiinnittääkseen häntä koko elämänajaksi. Jos joku nainen sen
yleensä saattaa tehdä, niin se kyllä on hän. Odottakaamme nyt siis,
mitä tulevaisuus tuo mukanaan.