Sillä iällään, joka lankeaa seitsemännentoista ja kahdenkymmenennen
vuoden välille, tämä nuori neitonen kulkee isänsä talossa ja
maantiellä. Hän puhuu, hymyilee, eikä ajattele, että moni, joka puhuu
hänen kanssaan, näkee hänen hymynsä ja hänen silmänsä. Naisen hymyt
ovat niin moninaiset, ja naissilmät — niin vilkkaina liikkuvat ne
ympärillä! — vaaleansiniset, harmaat, ruskeat, tummat, kevytmieliset,
vakavat, aistilliset, levolliset. Ja kaikista niistä välkähtää esiin
säteitä kuin kesän kevyistä kasvikudoksista. Niin, missä nuori kaunis
nainen kulkee, siinä helisee kuin salaisia kieliä. Miehet muuttuvat
kummallisiksi nähdessään hänen kulkevan, milloin he hymyilevät,
milloin muuttuvat vakaviksi, kulkien edelleen, monasti käännyttyään
häntä katsomaan. Ja nuori nainen jättää miehet taaksensa, eikä peitä
vartaloaan, hymyään ja silmiään seuraavalta vastaantulijalta, ja miksi
hän sitä tekisikään?
Mutta sentähden hän kulkee ja viskaa ympärilleen kohtalon jyviä, jotka
usein ovat vaarallisia, kun ne saavat pehmeätä multaa itääkseen. Ja kun
hän tapaa toisia naisia, hän puhuu muista asioista, ja koko ajan hän
hymyilee ystävällisesti, eikä tiedä, mitä itse on tehnyt.
Aada kulki muiden nuorten neitosten tavoin. Hän kulki maantiellä
kesäisin, hän seisoi pihaan johtavalla veräjällä, kun syyslehvät
varisivat puista. Ja kun joku kulki ohi, hän ei luonut katseitaan alas.
Toisten nuorten neitosten tavoin hän kävi tanssiaisissa, hän nauroi
ja antoi käsivartensa levätä kavaljeerinsa käsivarren alla ja jutteli
välinpitämättömistä seikoista. Tuskin hän pani merkille, seurasivatko
jonkun nuoren miehen silmät häntä koko tanssiaisiltana. Hän ei koskaan
hengittänyt kiivaammin muusta syystä kuin siitä, että oli tanssiessaan
hengästynyt.
Hän täytti kokonaista yhdeksäntoista vuotta, eikä vielä mitkään
rakkaudentunteet olleet häntä liikuttaneet, eikä hän niille ollut
uhrannut ainoatakaan ajatusta.
Mutta mistähän johtuu, että nuori neitonen lähetessään
kahdettakymmenettä vuottaan, alkaa kaihota? Sisältääkö tämä luku
jonkun taian? Varmaa on, että Aadan täytettyä kaksikymmentä vuotta,
rakkaudenkaiho oli hänet vallannut. Hän kaihosi rakkautta sellaisena,
jommoiseksi sitä kuvitteli, jommoisena kauneimmat kirjat sitä hänelle
kuvasivat, jommoisena ihanimmat kuvat sitä esittivät. Sellaiseksi kuin
hän luuli sen olevan, kun kuuli niitä lemmenlauluja, joita kernaasti
kuunteli.
Ja Aada käsitti, että osasi herättää rakkautta nuorissa miehissä. Hän
huomasi sen siitä tavasta, millä he häntä katselivat. Mutta ei yksikään
niistä, jotka hän tunsi, ollut saanut hänen rakkauttaan heräämään.
Sitten tuli rakkaus eräänä päivänä Aadan vieraaksi ja valtasi hänet
täydelleen. Eräässä viulukonsertissa hän näki sen miehen, johon heti
rakastui.
Kaupungissa oli huhuiltu suuresta belgialaisesta mestarista, minkä
eräs kaupungin pohatoista, joka oli ollut hänen matkakumppaninaan,
oli taivuttanut antamaan konsertin kaupungissa, ennenkuin matkusti
edelleen. Kaupungin lehdissä oli ollut hänestä tietoja, ja Wilde sanoi
eräänä päivällisenä tyttärelleen:
— Häntä menemme kuulemaan, Aada.
Aada oli samaa mieltä. Hän ei itse soittanut, mutta oli hyvin
musikaalinen. Ja määräaikana he ajoivat kaupungin juhlasalille, missä
konsertti oli annettava.
Silloin — hetkenä ennen konsertin alkua, jolloin yleisöä vielä
kokoontui — näki Aada äkkiä nuoren miehen. Tämä tuli sisään
keskustellen vanhanpuoleisen naisen, pormestarin vaimon, kanssa. Hän
oli niitä nuoria miehiä, joista sanotaan:
— Hän näyttää vaaralliselta.
Hän oli pitkä ja hienon komea, piirteet säännölliset, silmät harmaat,
ja vaaleat viikset koristamassa suuta, joka hymyillessään käyristää
ylähuultaan ikäänkuin voitokkaana. Oh jotain kauniimpaa, juhlallisempaa
koko hänen näössään kuin niissä herroissa, joita tavallisesti kohtaa
kadulla ja seuroissa. Hänessä oli jotain, jota nuoret naiset, mitkä
janoavat rakkautta, elämää ja loistoa, heti rakastavat.
Tuo vanha, rohkea sananparsi:
— Ken ei rakasta ensi katseella, ei myöhemminkään rakasta, sopi tähän.
Sillä Aada näki hänet, ja hänessä heräsi ilo, joka täytti hänet
täydellisesti. Ja kun hetkeä myöhemmin muukalainen mestari alkoi
soittaa, Aada ei kuullut, mitä hän soitti; mutta soitto vaikutti
kuitenkin. Sävelet muuttuivat hänen mielestään kultavirraksi, jotka
tuntui häntä kantavan.
Aada rakasti. Hänen verensä itki ja kohisi, elämä kohosi hitaasti hänen
silmiensä eteen, eriskummaiseen kauneuteen puettuna. Hänet valtasi
huumaus, jota ei koskaan ennen ollut kokenut.
Niin, vielä kerta se mainittakoon: Aada rakasti. Hänen täytyi pitkään
hengittää, saadakseen ilmaa korkealle leimuavaan elämään, joka kohosi
hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin olisi tullut suuremmaksi. Tämä
oli siis rakkautta, jota hän oli kaihonnut. Sitä hän oli aavistanut,
nähdessään ihanoita kuvia ja lukiessaan kauniita kirjoja. Ja tässä
se niinikään ilmeni viulun sävelmaailmassa; sillä tämä soitto, nämä
pehmeät äänet! ne olivat yhtä valoisat kuin aamu, yhtä punaiset kuin
iltarusko, milloin ne säkenöivät elämää, milloin taas vajosivat pois
kuin suruun, mutta ihanaan suruun, joka itki kuultavia kyyneleitä. Että
elämä saattoikin olla niin kaunis!
Aada ajoi kotia sinä iltana eikä matkalla vastannut monta sanaa isänsä
puheisiin. Aada pani maata, mutta ei saanut unta kuten muulloin, ja
loikoessaan valveillaan, hän silloin tällöin ojensi käsivarsiaan kuin
hellyyden pakosta. Hän muisti tuon nuoren miehen silmät ja hymyn, hän
kaihosi häntä. Äkkiä hän nousi vuoteeltaan, puki ylleen silkkisen
aamuhameensa ja meni puutarhaan. Siellä oli kosteata äskeisestä
kevyestä kesäsateesta. Aada käveli siellä kädet ristissä. Silloin
tällöin märkä oksa hiipaisi hänen kasvojaan. Hän istuutui penkille ja
katseli kiveen veisteltyä kalaa, joka loikoi suu auki, pensaita ja
kukkia, mitkä epäselvinä haamoittivat hänen edessään kesäyönä. Hän
näki kaikki sen rakkauden valossa, jota sisällään tunsi. Äkkiä hän
ojensi käsivarsiaan, tarttui puutarhatuoliin, paiskasi sen maahan,
paiskasi kaksi ja kolme kertaa. Voiman ja suloisen hävittämishalun
tuntemus valtasi hänet vähitellen. Hän päästi moneen kertaan lyhyen,
terävän huudon ja tarttui kiinni tuoliin vahvoine valkoisine käsineen,
ja hiuksiensa irtaantuessa hajalle ja hameensa auetessa hän paiskasi
tuolia maahan kerran toisensa jälkeen, kunnes se meni palasiksi.
Vielä hetken hän käveli puutarhassa. Levoton ja harhaileva kaiho oli
vähitellen vallannut hänet, kaiho häneen, jonka oli nähnyt, mutta
jonka kanssa ei ollut vaihtanut ainoatakaan sanaa, jonka nimeä ei edes
tuntenut. Ja tämä kaiho kouristi häntä yhä lujemmin, eikä näyttänyt
tahtovan ollenkaan hellittää.
Lopulta hän meni sisälle, pani maata ja huomasi unen tulevan. Mutta
monet, kirkkaat sanat tulivat ja menivät kuin itsestään, kauniit sanat,
jotka loistivat ja katosivat. Viimein hän tunsi, miten uni otti hänet
kokonaan ja vei hänet mukaansa kuin leveässä keinussa ikään.
Seuraavana aamuna hän heräsi, ja ensi hetkinä hän ei muistanut mitään
siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sitten sukelsi kaikki
hitaasti esiin hänen eteensä. Hän hymyili. Hän ei tietänyt, pitikö
hänen nousta vuoteesta vai loikoa siinä, pitikö laulaa kaikuva laulu
vai vaieta. Äkkiä hän kavahti melkein tietämättään lattialle, pukeutui
ja meni alas aamiaiselle.
Isä ei ollut tullut. Hän meni sentähden puutarhaan häntä odottamaan
ja pyysi emännöitsijän kutsumaan häntä, kun isä tuli. Hän käveli
edestakaisin, sulki silloin tällöin silmänsä ja näki silloin edessään
hänet, jota ei tuntenut, mutta jota rakasti. Näki hänet siinä, missä
hän istui matkan päässä. Näki hänet varsinkin sinä hetkenä, jolloin
pelkäsi hänen huomanneen, kun hän, Aada häntä oli katsellut. Jolloin
hänellä oli ilme suun ympärillä... jonkunmoinen tukahutettu hymy...
ikäänkuin olisi hän tietänyt kaikki, mitä Aada ajatteli.
Kun hetken kuluttua emännöitsijä tuli puutarhaan ja sanoi:
— Aada neiti, isänne on tullut alas, Aada meni melkein närkästyksissään
sisälle. Hän olisi vielä niin kernaasti jonkun aikaa kävellyt täällä
itseksensä.
Sinä päivänä ja seuraavana päivänä Aada kulki omituisessa valoisassa
unenkaltaisessa tilassa, joka pohjaltaan oli hänelle vieras. Kauan
olivat hänen rakkaudentunteensa saaneet uinailla. Nyt kun ne viimein
olivat heränneet, olivat ne heränneet voimakkaina. Pitkään aikaan hän
ei ollut löytänyt ketään, jota olisi voinut rakastaa. Nyt kun hän oli
löytänyt hänet, joka, hänen tietämättään, häneen vaikutti monin verroin
voimakkaammin kuin muut miehet, riitti hänen pikainen näkemisensä
puhaltamaan hänen rakkautensa ilmiliekkiin.
Sakarias Wildelle selvisi pian, ettei hänen tyttärensä ollut kuten
ennen. Hän huomasi, miten hän välistä oli vilkas, välistä vaitelias,
miten hänen silmänsä toiste loivat pehmeitä katseita, kuin olisivat
ne kiintyneet johonkin rakkaaseen esineeseen. Kun hän kerran kysäsi
häneltä: — No, mitä sinä ajattelet Aada, hän huomasi, miten tyttärensä
väri vaihtui ja kuinka hänen oli vaikea vastata.
Sakarias Wilde käsitti, että jotain oli odotettavissa, ja ettei pitänyt
häiritä. Hän antoi hänen olla yksin, kun huomasi, että hän sitä halusi,
eikä tunkeutunut hänen läheisyyteensä. Hän näki, että hänen ensi
rakkautensa oli onnellinen. Miten hän muuten olisi voinut olla niin
kaunis? Tuo hiljainen juhla, joka lepäsi hänen ylitsensä, nuo punaiset
usvat, jotka kiitivät hänen kasvojensa ohi.
Mutta kukahan oli hänen rakkautensa esine? Hän arvaili arvailemistaan.
Istuessaan aamiaispöydässä hän alati vaipui ajatuksiin. Hän jäi
istumaan pitkiksi hetkiksi, toinen käsi poskea tukemassa ja toisella
leikellen juustoa pieniksi palasiksi, pistäen ne yksitellen haarukan
kärkeen ja pureksien niitä yksitellen, tuumiessaan: — Kukahan se
on? Eräänä iltana kulkiessaan Aadan kanssa niityn halki, hän oli
kysymäisillään sitä häneltä; mutta ei kuitenkaan voinut.
— Tulkoon hän itse minun luokseni, hän ajatteli.
Mutta hetken kuluttua hän taas ajatteli:
— Teen ehkä väärin siinä, etten sitä häneltä kysy... olenhan totisesti
lähin asiaa tietämään.
Mutta hän ei kuitenkaan sitä häneltä saanut kysytyksi.