Seitsemäntoistavuotiaana oli Aada varttunut nuoreksi naiseksi,
jossa jo esiintyi neitsyen ominaisuuksia, vaikka lapsi ei ollut sen
kauempana, kuin että hänen olennossaan lepäsi se raikas leima, mikä
hohtaa kesäkuun ensi päivistä. Hän oli vielä hyvin hoikka ja näytti
solakkuutensa vuoksi pitemmältä, kuin mitä todella oli; mutta hänen
neitsyenrintansa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Se oli niin korkea,
ja tässä nuoressa vartalossa ja noiden kasvojen alla niin viaton. Hänen
tukkansa oli paksu, se valui alas molemmin puolin kasvoja, riippui
raskaana yli suurten harmaiden silmien. Hänellä oli muuten tuollaiset
kasvot, joita on vaikea kuvata, voimakkaat ja samalla hienostuneet
piirteet, jotka kuvastivat huolettomia päiviä ja vanhaa sukua.
Mutta vaikka nämä kasvot olivatkin nuoret, niissä kuitenkin lepäsi
älykkäisyyden leima. Ei tuollaista surunomaista älykkäisyyttä, minkä
välistä saavat nuoret naiset, joille elämä on ollut kova, ei tuota
punnitsevaisuutta, joka on vastainen naisen luonteelle. Mutta se
oli pikemmin synnynnäistä älykkäisyyttä, mikä aiheutti, että hän
tuli levollisen järkähtämättömän näköiseksi, joka saattoi moneen
vaikuttaa kiihoittaen. Jos joku tahtoi kertoa hänelle ja saada hänet
hyväksymään jotain, joka oli vastoin hänen luontaista käsitystään,
se vaikutti ainoastaan, ettei hän vastannut mitään; jos silloin
kiihtyi innokkaammin vakuuttamaan, hänen silmänsä pienenivät ja loivat
tähysteleviä katseita. Eikä hän yhä vaan vastannut mitään, kunnes äkkiä
rupesi puhumaan muista seikoista, tehden sen sellaisella äänenpainolla,
kuin olisi vetänyt viivan yli kaiken kiistelyn. Kun hän suuttui, hän
kalpeni, ja hänen äänensä värähteli. Kuullessaan häntä sellaisena
hetkenä ymmärsi, että hän saattoi tuntea voimakkaasti. Ja kun ilo äkkiä
valtasi hänet, näki, miten valo välkähti hänen silmiinsä. Silloin
hehkui veri kalpean ihon takana, ja pieni vinkkuraviivainen suoni
kohosi näkyviin ohimolla.
Varsinkin äsken mainittu järkähtämättömyys vaikutti sen, että monet,
jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat:
— Hän on varmaankin kylmä ja itseensätyytyväinen olento.
Se hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut, mutta hänen tunteensa olivat
hyvin selvät. Hänellä ei muuten ollut yhtään nuoren naisen tavallista
liikaa herkkätunteisuutta. Sen saattoi selvästi huomata, kun katseli,
millä tavoin hän auttoi köyhiä. Sillä köyhille hän oli hyvä. Hän
antoi heille hyvin mielellään, mutta osoittamatta tuota liiallista
tunneherkkyyttä, jota niin usein huomaa nuorissa naisissa, kun he
ovat anteliaita köyhille, tuota itkuun valmista ilmettä pään ollessa
kallellaan ja noita lempeitä huomautuksia, että mierolaisen vastedes
tulee pidättäytyä kaikesta paheesta. Aada pikemmin nauroi, kuin näytti
alakuloiselta, kun joku vanha jätkä, joka varmasti juopotteli ja teki
muutakin nurinkurista, lateli säälittäviä juttujaan. Ja ehkä Aada
kylläkin huomasi, että tuollainen mies valhetteli, mutta hän ikäänkuin
oli sitä huomaamatta. Ja hän antoi enemmän, kuin mitä moni muu olisi
tahtonut antaa. Hän antoi palvelijattarille määräyksensä, ja he
tottelivat häntä. Kerran emännöitsijä mainitsi sen Wildelle; mutta tämä
sanoi vaan:
— Kaikessa sellaisessa teidän ilman muuta tulee noudattaa tyttäreni
tahtoa.
Siinä esimerkki siitä, että Aada oli rehellinen ja hyvänsuopa ja että
hän kyllä saattoi puuttua asioita ohjaamaan, kun niiksi tuli.
Eräänä päivänä vanha eukko kulki valtatietä pitkin Vorre-kartanon ohi.
Äkkiä näyttäytyi pikku talon koira (pieni viaton rakkikoira, joka ei
voinut tehdä muuta täällä maailmassa kuin nalkutella, minkä vuoksi
Wilde oli hankkinut sen varoittamaan yövartijaa, siinä tapauksessa,
että varkaita tuli). Se tuli, kuten sanottu näkyviin, pieni tuuhea
häntä hyvin rohkeasti pystyssä ja kävi täyttä vauhtia kiinni vanhan
eukon hameen liepeisiin. Eukko säikähti haukuntaa. Hän varmaankin
luuli, että se oli koko verikoira. Vallan avuttomana hän juoksi
pakoon, kompastui ja kaatui nenälleen, pikku rakin yhä nalkutellessa,
hameenliepeet hampaissaan. Hetkeä myöhemmin Aada oli ulkona, tarttui
kiinni koiraan ja paiskasi sen menemään tien poikki niin voimakkaasti,
ettei sellaiseen olisi luullut hänen kykenevän; ulisten ja pelokkaana
koira riensi takaisin pihaan. Sitten hän koetti nostaa vanhaa eukkoa
pystyyn, mutta sitä hän ei jaksanut. Eukko oli liian raskas ja loikoi
siinä vallan avuttomana. Aada kutsui silloin kahta miestä, jotka
kitkivät puutarhassa. Mutta nämä eivät olleet käsittävinään Aadan intoa
tässä asiassa.
— Eihän koira häntä purrut, sanoi toinen.
— Sehän on vaan vanha Kari Leegda sanoi toinen.
Aada nousi, polki jalallaan ja viittasi samalla kertaa, mikä pakoitti
nuo molemmat liikkeelle.
— Tulkaa heti tänne! hän huusi.
Sen enempää hän ei sanonut, mutta käski kantaa vanhuksen lehtimajaan.
He tekivät niin. Eukko oli satuttanut itsensä; toinen ohimo oli aivan
verissä. Nyt toi Aada etikkaa, otti yhden huiveistaan ja sitoi sen
eukon otsalle.
— Kyllä koiran täytyy olla hätyyttämättä ihmisiä, hän huusi. Saattaa
kyllä olla, ettei se tarkoita pahaa, mutta tässä näemme seuraukset.
Sen täytyy saada kuritusta, kunnes se sen oppii; minä ainakin teen
parastani.
Vanhus tietysti tointui, sai ruokaa ja juomaa ja poistui saatuaan hyvän
korvauksen koiran tuottamasta vahingosta.
Niiden henkilöiden joukossa, jotka retkeilevät laajalti, niiden
kummallisten ihmisten joukossa, joilla on onnettomuutta monessa kohdin
ja pahaa syntymästään, jotka elävät omaa elämäänsä maantiellä, jotka
usein nukkuvat metsässä, joilla on omat tapansa, jotka parantavat
tauteja yrteillään ja »enkelinrasvalla», joilla on ystävänään vanha
kissa tai kesy rotta, niiden joukossa, jotka puhuvat omaa kieltänsä,
oli Aadalla kokonainen valikoima, joiden kanssa oli ystävällisissä
väleissä. Oli kummallista, että tuo nuori vaaleaverinen neitonen
välitti heistä ja ymmärsi heitä; mutta sen hän teki. Kerran kun Wilde
näki hänen antavan jotakin tuollaiselle vanhalle miehelle, joka sitten
nopeasti hiipi metsään niityn halki, hän virkkoi:
— Niin katsoppa, hänellä ei näyttänyt olevan hyvä omatunto! Rakas
Aada, etpä nyt todellakaan ole valinnut aivan arvokkaita henkilöitä
auttaaksesi.
Mutta Aada vastasi:
— Rakas isä, katso noita ihmisiä; heidän elämänsä on täytynyt olla
hyvin paha, jotta voivat olla niin kurjia kuin ovat.
— No niin, olethan siinä oikeassa, oletpa viisas tyttö, pikku Aada.
Ja Aada nauroi koko asialle.
— Viisas? Hui, hai, totta kai minä olen viisas.
Monessa seikassa Aada sai tahtonsa perille, ilman että sitä huomattiin.
Ehkäpä juuri tämä valoisa vapaus, joka luonnollisesti johtui
sydämellisestä suhteesta isään, vaikutti sen, että Aada sai vapaasti
hengittää, niin ettei hänellä ollut mitään painostavaa veressä. Hänessä
ei näyttäynyt ainoatakaan noista rikkaruohoista, jotka tosin voivat
tuoksua erinomaisen makealle, mutta jotka kuitenkin ajan pitkään ovat
vastenmieliset. Aada Wilde, joka kasvoi tässä ilmapiirissä, oli hoikan
kasvin kaltainen, joka kantaa hillitynvärisiä kukkia ja jonka tuoksu
tuntuu kaukaa päivänpaisteisessa tuulenhenkäyksessä.