Martha täti muodosti lopulta jotain erikoista Aadan alkuelämässä.
Jotain sellaista kuin huokaavan sävelen valoisassa kevätsävelmässä.
Varsinkin senjälkeen, kun hän eräänä iltana oli kuullut isänsä ja
kapteeni Krusen puhuvan Martha tädistä. Sanojen merkitystä hän ei
kokonaan ollut ymmärtänyt; mutta juuri sentähden, että ne olivat
hänestä puoleksi käsittämättömiä, ne vaikuttivat häneen samoin kuin
kumeat vaarat.
Oli pimeä huoneessa, nuo molemmat miehet eivät ollenkaan tietäneet,
että Aada istui huoneen nurkassa olevassa nojatuolissa. Ja kun he
olivat puhuneet loppuun, Aada ei tahtonut, että he häntä näkisivät ja
hiipi salaa, peloissaan siitä, mitä oli kuullut, ylös huoneeseensa. Se
oli omituinen tarina, minkä hän sai kuulla isänsä ja kapteeni Krusen
keskustelusta. Ensiksi, että Martha täti nuorena oli ollut kaunis...
tummatukkainen, kalpea... ne jotka näkivät hänet, tunsivat, että hän
pyrki iloitsemaan elämässään.
Siihen aikaan oli vanhanpuoleinen sotilas palveluksessa Marthan isän,
everstiluutnantin, talossa. Hän oli omituinen veitikka ja kävi silloin
tällöin vallan hassuksi. Everstiluutnantti käytti häntä kaikenlaiseen
tarjona olevaan työhön. Mutta eräänä päivänä hän tuli everstiluutnantin
luo ja sanoi tahtovansa naida ja kysyi aivan tosissaan, eikö voisi
saada neiti Marthaa. Everstiluutnantti hymyili ensin — hän oli
hyvänlaatuinen mies — mutta taputti sitten sotilasta olalle ja sanoi:
— Siitä et saa enää puhua. Ymmärräthän! Jos vielä puhut sellaisia
hullutuksia kerran, niin saat mennä tiehesi. Silloin en enää kärsi
sinua talossani.
Eikä mies sen enempää siitä puhunut; mutta hän katseli aina neiti
Marthaa. Nuori kaunis neiti näytti häntä paljon miellyttävän. Eräänä
iltapäivänä kulkiessaan neiden ohi sotilas katsoi häntä sillä tavalla,
että hän sen kertoi isälleen. Pilalla isä nyt mainitsi tyttärelleen,
mitä vanha Tulling oli häneltä pyytänyt. Martha nauroi, mutta sanoi
hetken kuluttua:
— En pidä hänestä, isä; toimita hänet pois.
Vähän senjälkeen everstiluutnantti oli muutaman päivän poissa kotoa
matkoilla. Oli iltapäivä, jolloin neiti Martha oli yksin kotona.
Palvelijatar oli lähtenyt kotoa, renkipoika oli toisen pojan kanssa
kalassa, everstiluutnantin talo oli syrjässä, ja harvat kulkivat siitä
ohi. Lyhyesti: sinä iltapäivänä tuo puolihullu mies väkisin makasi
Martha neiden. Ei kukaan muu kuullut hänen huutojaan kuin eräät, jotka
soutelivat joella. He eivät kuitenkaan tietäneet, mistä huudot tulivat.
Kun palvelijatar palasi kotia, makasi nuori neiti pyörtyneenä. Mies
oli lisäksi lyönyt häntä, hänen otsansa oli turvoksissa ja toista
silmäänsä hän ei voinut avata. Saatiinhan hänet henkiin jälleen, mutta
ei entiselleen. Häneen oli jäänyt alituinen pelko — parantumaton pelko.
Oli, kuin olisi hänen elonsa sisin juuri katkennut; hän ei koskaan enää
kohonnut entiseen elämäniloon.
Kapteeni Kruse sanoi lopulta ääni värisevänä:
— Rakas ystävä, miksi on kaitselmus olemassa, kun se ei ryhdy
ehkäisemään tällaisia tapauksia? Onko elämässä oikeutta, kenties? Oh,
siinä on paljo salaisia väijytyksiä. Ja minä olen kokenut, että elämä
usein tekee katalia tekoja, raukkamaisia urotöitä juuri niille, joita
sen pitäisi kohdella kaikkein helläkätisimmin.