Useita vuosia oli kulunut siitä aamusta, jolloin Martha täti tuli
Vorre-kartanoon. Hänen sielläolonsa ensi vuosina Aada ei paljoa
ajatellut häntä. Ensimäisen aamun synnyttämän vaikutelman hän oli
säilyttänyt; mutta Aada oli onnellinen ja vielä liiaksi lapsi
hautoakseen mielessään tällaisia asioita. Elämä oli hänestä helppoa
ja selvää, ja ajatellessaan Martha tätiä, hänestä tuntui kuin olisi
hän ylhäältä virran kirkkaalta pinnalta nähnyt jonkun puolipimeässä
kulkevan pohjalla, jonkun, jota ei oikein selvästi voinut nähdä, ja
jota kenties ei oikein tuntenut.
Silloin tällöin hän kuuli palvelusväen puhuvan asiasta toisenkin sanan:
— Niin, niin, Herra tietää, mikä suru häntä painaa. Tai:
Hän on vetänyt kuoren ympärilleen, hän ei kuule mitään ulkoapäin.
Tai:
— Mutta hän kuuntelee jotain sisällänsä.
Tai vielä:
— Hänen silmänsä sanoo, että hän on yksinäinen ja hylätty, mutta ettei
hän pyydä muuta.
Kaikki sellaista himmeätä kieltä, jota rahvas mielellään käyttää.
Ja nämä puheet sopivat monessa suhteessa ja olivat hyvin paikallaan
tässä, kun niiden käyttäjät eivät tietäneet mitään varmaa.
Martha täti istui melkein aina huoneessaan. Huonekalut siinä olivat
hänen omansa: kaksi korkeaselkänojaista tuolia, puuvuode, keltaiseksi
maalattu tummine koristeineen, sohva ja seinäkello; siinä oli raskaat
painot, jotka hitaasti liukuivat alas ja ylös. Vuoteen yläpuolella
riippui kuva, jonka Martha täti oli piirtänyt nuorena tyttönä ja
värittänyt vesimaalilla: varis istui kuusen latvassa ja katseli silmät
levällään metsästäjää ja koiraa, jotka seisoivat puun juurella ja
vuorostaan katselivat varista. Nämä esineet olivat aina samanlaiset:
vaalenneet huonekalut, kello, joka alinomaan käydä raksutteli ja
surisi joka tunnin kuluttua, ja maalaus, joka riippui tänään samoin
kuin vuosia sitten — — hitaasti kuluva aika vallitsi siellä yläkerran
huoneessa. Ja siinä asui Martha täti, joka ei enää odottanut mitään.
Aada näytti suuremmaksi tullessaan ymmärtävän, että Martha täti oli
onneton jonkun seikan vuoksi, ja kun täti puhui, avasivat hänen
sanansa ikäänkuin näköalan Aadalle outoon seutuun. Ennen hänestä aina
oli tuntunut kaikkein raskaimmalta surulta, mikä häntä olisi voinut
kohdata, jos hänen isänsä olisi kuollut. Nyt hänestä tuntui, kuin
olisi muita seikkoja voinut sattua, kuin omituiset ryömivät olennot
olisivat voineet hiipiä esiin pimeästä ja purra itsensä kiinni häneen
ja aikaansaada vielä pahempaa surua.
Usein saattoivat tädin sanat raskaasti koskettaa häntä. Kuten eräänä
päivänä, jolloin Aada istui ylhäällä hänen huoneessaan. Syksy oli
tullut, ja Aada näki ikkunasta, miten tuuli lakaisi piirinä puutarhan
kellastuneita lehtiä. Äkkiä hän nousi, juoksi alas puutarhaan ja toi
mukanaan muutamia syyskukkia ja laski ne pöydälle.
— Täti, tässä on sinulle muutamia kukkasia.
— Minulleko, Aada?
— Niin; siellä ei ole muita; muut ovat kuihtuneet.
— Tahtoisit kai, että olisi kesä, Aada?
— Niin, nyt on niin kylmä, kesällä oli kaunista. Silloin sanoi Martha
täti hiljaa:
— Kuinka olet murheissasi syksyn tulosta. Jospa aina olisit niin, etkä
niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä.
Sellaisia sanoja saattoi Martha täti lausua. Vaikka ei Aada kokonaan
niitä ymmärtänyt, tunki kuitenkin se äänenpaino, millä ne oli
lausuttu, hänen pehmeään mieleensä ja antoi hänelle ikäänkuin,
kokonaisvaikutuksena lauseiden merkityksen.
Sentähden tapahtui eräänä kesäkuun päivänä seuraavana vuotena, kun
Aada rientäessään talon läpi saapui Martha tädin huoneeseen muutamia
vaaleita reheviä ruusuja kädessä — noita auringon viehkeitä lapsia,
jotka punoutuvat sisälle alkukesän komeuteen — että hän laulellen
hyppiessään edelleen äkkiä tunsi häpeää. Hänen askeleensa harvenivat.
Hän kulki varpaisillaan eteenpäin eikä edes hyräillyt. Ja kun hän astui
ulos huoneesta, tuntui kuin olisi varjo laskeutunut hänen nuoruuden
ilonsa yli.