Sakarias Wilde päätti eräänä keväänä lähteä ulkomaille ja antaa
Aadan tulla mukaan. Mutta ensin hän tahtoi odottaa, kunnes kesä oli
vakaantunut päivänpaisteineen ja kirkkaine ilmoineen. Heidän oli
aikomus tehdä alkumatka meritse, ja Wilde tahtoi kernaimmin välttää
myrskyisää merta. Hän ei kärsinyt kovaa aaltoilemista, silloin hän aina
tuli sairaaksi, oikein kurjan sairaaksi.
Kesäkuu tuli tuoden mukanaan lämpöä ja painostavaa tyventä. Isä ja
tytär laittoivat itsensä matkavalmiiksi ja astuivat laivaan, joka
purjehti Tanskaan.
Soluttiin vedenpintaa pitkin edelleen täysin purjein, hitaasti kaksi
päivää ja kaksi yötä, ja silloin he saapuivat Tanskaan. He asuivat
jonkun aikaa aivan pienessä kaupungissa, ja heidät tunsivat pian
kaikki. Kaikki kaupungin herrat, vanhatkin, tervehtivät Aadaa kadulla
ja tahtoivat kernaasti puhua hänen kanssaan, ja kaikki kysyivät,
millaista oli Norjassa, mistä tiesivät hänen olevan kotoisin. He
luulivat, että siellä oli kylmä pitkin vuotta ja ihmettelivät suuresti,
kun Aada kertoi heille, että kesä siellä oli yhtä lämmin kuin Tanskassa.
Asuttuaan siellä muutaman viikon, he matkustivat edemmäksi etelään päin
tanskalaisessa purjeveneessä, ja matkaa kesti kokonainen vuorokausi.
Tuskin he olivat päässeet maihin, kun nousi myrsky, ja he olivat
iloiset siitä, että pääsivät katon suojaan. He olivat maatuneet
pitkälle kapealle niemelle, ja pienestä ravintolasta, missä istuivat,
he näkivät, miten aallot roiskuivat molemmin puolin ylös. Meren pauhina
huolestutti Aadaa — hän ei melkein koskaan ennen ollut sitä kuullut —
ja se häiritsi hänen yörauhaansa. Mutta seuraavana aamuna myrsky oli
asettunut, ja päivänpaisteella he isoissa vaunuissa ajaa karauttivat
aavan tasangon yli, millä kasvoi kanervikkoa, jossa tuuli vinkui.
Siellä täällä loppui kanervikko, ja silloin seurasi pitkät alueet,
joita peitti valkoinen hieta, hieno valkoinen hieta, joka lenteli
ilmaan pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Ajaja, tanakka punaposkinen
mies, hymyili alati ja pisti silloin tällöin käyrän torven huulilleen
ja puhalsi muutamia säveliä, jotka kaikuivat somasti tasangolla. Muuten
ei kuulunut mitään elävää ääntä, ennenkuin illalla, auringon laskiessa;
silloin kirkui joku lintu. Kri, kri, ne rääkkyivät jossakin kaukana.
Aada ei niitä kertaakaan nähnyt.
Eräänä päivänä, kun vaunujen hevoset olivat pysähtyneet lepäämään, tuli
heitä vastaan joukko ruskeaihoisia ihmisiä, joilla oli suuret silmät
ja säkenöivät kulta- ja hopeasoljet kaulassa ja hiuksissa. Ne olivat
mustalaisia, josta Aada oli kuullut niin paljon puhuttavan. He tulivat
lähemmäksi ja tahtoivat pouvata Aadalle, mutta lihava kuski tavoitteli
heitä piiskallaan ja torui, huolimatta lempeydestään. Silloin he
jotenkin hiljaisina poistuivat.
Mutta aivan itsekseen istui vanha eukko, kokoonkyyristynyt ja ruskea
kuin kuivanut leipäkannikka, ja hän hyräili jotain itsekseen. Hänestä
Wilde puhui ajajan kanssa, ja vähän myöhemmin hän kertoi Aadalle, että
vanha vaimo lauloi kuolinvirttään, nyt hänellä ei enää ollut pitkältä
elinaikaa.
— Onko hän sairas? kysyi Aada.
— Ei, mutta hän on liian vanha ja hidas jaloiltaan astuakseen yhtä
nopeasti kuin toiset, sentähden hän nyt jätetään jälelle kuolemaan;
joko hän kuolee nälkään, tai lyö joku nuoremmista hänet kuoliaaksi.
Aada, jota ensin nuo tummaihoiset ihmiset olivat miellyttäneet, piti
heitä nyt häijyinä, ei pitänyt siitä, että he häntä lähestyivät, eipä
edes sietänyt, että nuo suuret, mustat silmät tuijoittivat häneen.
Paljon turvallisemmalta hänestä tuntui ajajan luona, jolla oli nuo
lempeät kasvot ja tuo komea torvi.
Seutu, jonka läpi kulkivat, oli kaunis. Valoisia metsikköjä ja
vihantoja tasonko ja, joiden taakse aurinko laski vaaleanpunaiseen
usvaan, muun taivaan kuultaessa sinisenä. Nuoret tytöt ja pojat
kulkivat laulaen kotia maatöistään. Joskus, myöhemmin iltaisin, kuuli
juopunutta väkeä, joka niinikään laulaen kulki kotia. Usein nämä
lauloivat väärin, mutta väärien sävelten takana piili ikäänkuin nauru
ja ilo.
Vielä kerran he saapuivat kaupunkiin, jonka laidalla Wilde vuokrasi
koko pienen talon, (heillä oli kaksi palvelijatarta ja renkipoika
mukana). Täällä he asuivat syyskuukaudet lokakuun loppuun asti.
Sittemmin Aada muisti tästä kylästä vanhan kirkon, joka oli avoinna
koko päivän. Sen avarassa sisustassa oli niin hiljaista. Aada meni
joskus sinne sisälle ja istuutui katselemaan kuvia, jotka riippuivat
seinillä. Vanhoja pyhiä miehiä ja naisia, apostoleita, pyhimyksiä,
kaikki käsivarret ojennettuina ja hymy kasvoilla. Varsinkin kahteen
näistä kuvista hänen huomionsa kiintyi: toinen kuvasi helvettiä ja
toinen taivaan valtakuntaa. Helvetti oli täynnä verenpunaista tulta.
Saatana, vanha, käyräselkäinen mies, jolla oli musta karvainen ruumis,
seisoi kärsivällisesti odottaen. Useat nuoret kauniit miehet ja naiset
tulivat halaten toistensa vyötäisiä tanssien häntä vastaan.
Taivaan valtakunnassa näki: loistavan maiseman, missä käyskenteli
ihmisiä kultaisten palmujen ja punaisten kukkien keskellä. Kasvot
hymyilivät, ja ruusuja varisi, minkä kestäessä säteilevä aurinko näytti
nousevan.
Tässä kirkossa Aada usein rukoili Jumalaa. Ennen, kotona, hän niinikään
oli rukoillut, mutta ei siten, kuin täällä. Sillä kotona hän oli
rukoillut, hän kun tiesi, että Jumala oli hyvä, ja että yö oli niin
pimeä ja tuuli puhalsi niin omituisesti ulkona. Mutta hän ei koskaan
ollut rukoillut täydestä sydämestä muulloin kuin pelätessään. Ja
päivällä hän ei koskaan ollut rukoillut. Mutta tässä kirkossa hän
löysi Jumalan, Jeesuksen, Pyhän Hengen, jotka antoivat hänen rukoilla,
ilman että hänen ensin tarvitsi olla peloissaan, jotka antoivat hänen
tunteensa niin täysinä uhkua, että huulensa vaistomaisesti aukenivat
ja rukouksen sanat kulkivat niiden yli. Hän rukoili silloin itsensä ja
isänsä ja Martha tädin puolesta, ja usein kaikkien ihmisten puolesta.
Mutta mainittava on myös että muita maailman ajatuksia pujahti mukaan.
Mutta ne vaihtuivat valmiiksi ajateltuina suitsutuksella tuoksuvassa
kirkossa. Etupäässä kuvat ja musiikki vaikuttivat; sillä ne rukoukset,
jotka hän aamupäivällä oli rukoillut, tuntuivat hänestä usein
iltapäivällä sangen vierailta.
Kun kaupunkia ympäröivä metsä alkoi käydä ruskeaksi ja keltaiseksi, kun
viimeinen kesälintu ja kovakuoriainen lenteli ilmassa, kun hiljainen,
melkein raskas syysilma lepäsi pienen kaupungin ylitse, valmistautuivat
Sakarias Wilde ja hänen tyttärensä palaamaan kotia. Pitkä vaivaloinen
matka seurasi. Merimatka oli edessä, ja viimeisenä päivänä aaltoili
meri korkeana, niin että molemmat tulivat hyvin sairaiksi. Aada oli
iloinen, kun he vihdoin tulivat kotia.
Tämä ulkomaanmatka tuntui ensi aikoina jälestäpäin Aadasta hieman
epäselvältä. Kun hän käveli puutarhassa tai istui huoneessaan, se
tuli hänen luokseen pikemmin selvänä unennäkönä, kuin todellisena
tapauksena. Mutta erityiset seikat ilmenivät selväpiirteisinä:
vaunumatka tasangolla auringon levittäessä paistettaan pienille
taloille ja etäällä olevalle tornille, tai lihavan, hymyilevän ajajan
iltaisin viimeisen kerran puhaltaessa torveensa; ja kirkon hän muisti
sävelineen ja kuvineen, samoin kuin muistaa sointuvan, sulavan laulun.