Kun olemme hyvin nuoria ja vastikään olemme alkaneet kiinnittää
huomiotamme aurinkoon, valoon, pimeään, kukkiin ja eläimiin, tuntuu
meistä vielä, kuin kaikessa olisi elämää. Sentähden mitä uhkuvimmat
sadut luonnon elävistä olennoista syntyvät lapsen asteella olevissa
kansakunnissa, ja sentähden lapset niitä tajuavat ja niihin uskovat.
Kun Aada kuuli vanhan kanapiian, Kathrinen, kertovan tarinoita
ihmisistä, jotka kulkivat metsässä ja kohtasivat eläimiä, mitkä
puhuivat, ja tuntureita, jotka aukenivat, ja linnuista, jotka lauloivat
tajuttavia sanoja, niin hän uskoi näihin taruihin. Hän luuli, että
se varmasti oli elävä olento, minkä näki ja mistä kuuli kerrottavan.
Tämä tunne ei ollut niin selvä päivällä. Enemmän yöllä ja hiljaisessa
aamuhämärässä ja illalla, kun aurinko oli laskenut ja pimeä levisi.
Mitä vuodenaikoihin tulee, tämä tunne viihtyi paraiten kesällä.
Tuntuipa Aada tosin syksyllä ja talvellakin uskovan tällaiseen elämään,
mutta silloin hän vaan kuunteli toisten kertomuksia siitä, sillä näiden
vuodenaikojen äänet olivat hänestä liian äreät. Mutta, kuten mainitsin,
kesäisin hän itse kuunteli luonnon elämää. Silloin oli yö niin valoisa
ja taivas niin kirkas, kun se uinaili tuolla ylhäällä jonkun valkoisen
tähden vilkkuessa. Aika katosi, niin että hän sen kuuli, ja yötuulesta
joku hänen korvaansa kuiskasi. Ja jos hän joskus oli herännyt puoliyön
aikaan, tuntia ennen kukon laulua, jos oli noussut ja katsonut ulos,
hän useimmiten huomasi jotain, mikä näytti elävän, nyt kun tämä oli
luvallista. Niityllä kiersi usvia piirissä, kerran, kahdesti tai moneen
kertaan, kunnes yksi niistä erosi muista, kohosi ja katosi. Kaukana
vilkkui tuli, joka sammui, ja sen sammuessa kuuli Aada huokauksen.
Silloin Aadaa peloitti, sillä hänestä tuntui ympärillään olevan jotain,
jota ei nähnyt, mutta jonka läsnäolon tunsi. Ja hän kömpi vuoteeseen,
piiloittautui peitteen alle, kääriytyi vallan kokoon ja sulki silmät.
Lapsi pelkää merkillisesti kyllä jotain tuntematonta, mikä näyttää
elävän ja vaikuttavan sen sieluun, jolla vielä on niin hento iho,
kuin valkoisella kukalla, mikä äsken on versonut esiin maasta. Se ei
vielä ole karaistunut elämään tämän maailman elämää, sentähden se
hieman arkailee sellaista, mikä tässä maailmassa on vaarallista. Se ei
vetäydy takaisin ammoittavan kuilun partaalta, se ei pelkää, jos sille
näytetään teräväksi hiottua veistä, se hymyilee loikoessaan raskaan
pyörän vieressä, joka seuraavassa tuokiossa voi sen murskata. Mutta
se pelkää pimeää, ikäänkuin siinä olisi jotain, minkä se ennestään
tuntee, jotain, mistä se ei vielä ole päässyt kyllin kauaksi. Mutta se
loittonee siitä loittonemistaan ja kohoaa uuteen maailmaan, elämään.
Ja maamme kukat muuttuvat sen omiksi kukkasiksi, joilla se itseään
koristaa. Elämän kuningas, aurinko vihkii sen omakseen, kultaa sen
posken ja paahtaa sisälle sen vereen tämän maailman vaistot, niin että
se kumeasti haluten pyrkii luomaan maailmassa jotain elävää.
Ulkoapäin katsottuna se varttuu, hymyilee, nauraa, rupeaa haluamaan
leipää ja lihaa, se saa raskaan unen, ja rakkaus tulee juhlineen: tämän
maapallomme olento, ihminen, on elävässä toiminnassa.