Kun Aada Wilde myöhemmin elämässä palautti mieleensä sitä aikaa,
jonka oli asunut Vorre-kartanossa, muisti hän talon ja pihan ja
ulkorakennukset isoine asumattomine huoneineen, senlisäksi hän muisti
talon renkipojan, Perin, kanapiian, vanhan Kathrinen, ja kuskin,
Iisakin, sekä vieraat, joita yhtenään tuli ja meni. Papinkin hän
muisti, miehen, jolla oli ystävälliset kasvot suunnattoman suuren
hatun alla, lääkärin, ryppyisen miehen, jota hän hieman pelkäsi, hän
kun kiroili niin kauheasti. Kummallista kyllä, hän kaikkein viimeksi
muisti talon alituisia vieraita. Päällikön, jolla oli leveät, punaiset
kasvot, kapteeni Krusen, joka aina tuli niin tyynenä, sivellen ruskeata
kokopartaansa, ja kaikkein viimeksi hän muisteli isänsä ystävällisiä
kasvoja. Hänen Aada näki istuvan, epätietoista mistä syystä oikeastaan,
korkealla selkänojalla varustetussa, ruskeassa, nahalla päällystetyssä
tuolissa kulmahuoneessa, joka oli merelle päin.
Muuten hänen mieleensä parhaiten muistuivat kesät Vorre-kartanossa.
Talvisin hänen täytyi paljo pysytellä sisällä, ja silloin päivät
kuluivat hänen huomaamattaan. Mutta kesällä, kun kaiken ylitse liiteli
lämmin ilma, kun kaikki oli hiljaista, kun ilma humisi kuumuudesta,
ja hyönteiset lauloivat ja lehmä ravisti kelloansa, silloin häntä
miellytti kulkea ulkona ja katsella ympärilleen. Kaikki kukat kasvoivat
puutarhassa, niin että hän luuli sitä huomaavansa, ja vanhojen puiden
siimeksessä versoi muutamia matalia yrttejä paksuine varsineen ja
sienimäisine lehtineen.
Aada juoksenteli puutarhassa, niityllä ja metsän rinteessä. Hän katseli
kukkia, istuutui niiden ääreen ja nyökkäsi niille, kumartui alas niitä
kohti, niin että hänen pitkät hiuksensa valuivat alas kasvoilleen.
Valkoisilla, keltaisilla ja sinisillä kukilla oli kasvot ja silmät,
ja lehdillä oli sormet, ja kukat istuivat maassa ja osoittivat
sormillaan ja kurkistivat ympärilleen. Ja hänestä tuntui, kuin olisi
hän joskus ennen tuntenut kaikki nämä kukkaset. Ne olivat nuoria
tyttöjä kukkien parissa. Ja ne paksut kukat, jotka kasvoivat metsässä,
ja jotka haisivat pahalle ja hikoilivat, ne olivat kukkasten vanhoja
eukkoja, sellaisia, joilla oli ristiraitaiset huivit päässä, ja jotka
kernaimmiten istuivat paikallaan ja puhkivat.
Kaikista näistä Vorre-kartanon kukista muisti Aada kauimmin erästä
vaaleanvihreätä lajia, jolla oli sametinkaltaiset pehmeät lehdet ja
pienet punaiset kukat. Hän löysi sen eräänä päivänä paikasta, mihin
aurinko paistoi vahvasti. Hänen sormissaan oli, hänen kosketeltuaan
sitä, omituinen haju, joka ensi kerralla ei tuntunut hyvältä, mutta
josta hän, vedettyään sitä useammin sieramiinsa, piti yhä enemmän ja
enemmän, jota lopulta suorastaan rakasti. Hän kävi sitä joka päivä
katsomassa ja painoi joka kerta sormeaan yhtä sen lehteä vastaan.
Ainakin kuukauden ajan tuo kukka kasvoi siinä; mutta eräänä päivänä
hänen tullessaan, roikkuivat sen lehdet, ja sen pieni kukkakimppu oli
poissa, kukkaset olivat yhdessä tukussa kuihtuneina ja värittöminä.
Aada oli pahoillaan sen kuolosta ja kävi sitten usein sen luona — hän
oli kuullut useiden kukkien kuihtuvan, mutta taas puhkeavan esiin —
mutta hän ei enää löytänyt sitä.
Sitten Aada usein ajatteli tätä merkillistä kukkaa. Kukkaa, jota ei
koskaan enää löytänyt. Ja lopulta se muuttui hänen mielessään kuin
hänen lapsuudekseen, ja kun hän sitten ajatteli näitä menneitä päiviä,
palasi kukka aina mieleen, ja hänestä oli, kuin olisi tuntenut sitä
omituista tuoksua, joka piili sen vaaleanvihreissä lehdissä.