Sanoin aikaisemmin, että Sakarias Wilde nosti päänsä pystyyn ja alkoi
elää uudestaan maailmassa, ja että hänen tukensa silloin oli pikku
tyttärensä. Mutta niin kauan kuin tämä oli aivan pieni, hän kuitenkin
tuotti isälleen ainoastaan hetken hauskutusta, eikä voinut kauempaa
kiinnittää hänen mieltänsä. Hän ei voinut ymmärtää pienokaisen
jokeltamista (sitä eivät miehet koskaan opi ymmärtämään; naiset
ymmärtävät sitä heti ja ikäänkuin vaistomaisesti). Hän sai lapsesta
oikeata iloa vasta silloin, kun se oli varttunut niin, että se osasi
lausua oikeita sanoja, jotka hän ymmärsi ja joista hänen ei tarvinnut
suuttua kuin hepreasta.
Ennen hän oli pitänyt lapsesta sen valoisan hymyn ja kirkkaiden
silmien vuoksi ja niiden muistojen tähden, jotka siihen liittyivät.
Nyt tyttönen vähitellen kävi hänelle vallan korvaamattomaksi. Hän oli
pohjaltaan aina isän ajatuksissa — nämä pitivät hänestä kiinni kuin
kaksi varovaista kättä. Joka aamu hän meni lapsen luo, suuteli häntä ja
sanoi:
— Huomenta, Aada, miten olet nukkunut yöllä?
Ja päivällä tuotti hänelle tyyntä iloa puhella hänen kanssaan ja
kuulla, miten tytölle selvisi yhä enemmän asioita.
— Nyt hän ilmeisesti varttuu, Herra Jumala, totisesti hän varttumistaan
varttuu, näin hän itsekseen mutisi, joka kerta kun tyttö oli kysynyt
häneltä jotakin, mikä oli hämmästyttänyt häntä järkevyydellään. Jo
tytön ollessa nelivuotias hän osti hänelle kuvakirjoja ja näytti ja
selitti hänelle kuvia, ja nyt hän ei koskaan kulkenut iltakävelyllään
yksin: Aada oli aina hänen kanssaan, ja molemmilla oli paljo yhteistä
juteltavaa. Wilde puhui hänelle ruohosta ja kukista, lehmistä ja
hevosista, kuusta ja tähdistä — kaikesta, minkä pienokainen saattoi
nähdä ja kuulla. Jopa hän antoi hänelle oman lehmän ja kanan, ja suuri
keltainen espanjalainen kukkokin lopulta joutui hänelle.
Kuusivuotiaana sai Aada alkaa koulunkäyntinsä. Tätä koulua piti eräs
vanhanpuoleinen, herkkänauruinen neiti, joka aina käytti mustaa
silkkihametta. Joka aamu oli Aadan lähdettävä ajaen kouluun tuon neiden
kotiin, joka oli melkein neljänneksen matkan päässä Vorre-talosta.
Wilden ajatus oli alussa, että joku talon rengeistä kyyditsisi hänet
sinne, mutta vähitellen hän itse rupesikin kyyditsijäksi. Itsekin hän
ihmetteli, että säännöllisesti ja täsmällisesti kävi häntä noutamassa
kaksivaljakkoisilla kääseillään; muuten hänen usein oli vaikea saada
aikaansa sopimaan. Kun oli erittäin kaunis ilma ja Wilde oli erityisen
hyvällä tuulella, meni hän jalan noutamaan Aadaa. He kulkivat silloin
kotia vihreiden puiden alla, jotka ojensivat toisilleen oksiaan yli
lehtokujan. Aada kertoi isälleen kaiken, mikä oli tapahtunut koulussa,
ja isä kuunteli tarkkaavasti.
Ensimäinen tapahtuma Aadan koulunkäynnissä oli hänen kukkoaapisensa.
Tämä aapisen kukko oli nipasta napaan espanjalaisen kukon näköinen,
olipa sillä silmässä tuo sama hymyilevä välkekin, kuin espanjalaisella.
Mutta erityisesti oli merkille pantavaa, että tämä aapiskukko muni
kosolta hänen patjansa alle, kun aapinen oli valmiiksi luettu.
Koko juttu tapahtui seuraavasti: Isänsä neuvosta Aada pani aapisen
pieluksensa alle, ja seuraavana aamuna hän siitä löysi hunajakakkua,
suklaata, rintasokeria, rusinoita, manteleita ja leivoksia. Hän kertoi
siitä aamiaispöydässä ja katsoi kysyvänä isäänsä. Tämä istui vallan
levollisena ja virkkoi:
— Siinä nyt näet, teitpä hyvin kun panit sen siihen, kuten sinulle
sanoin.
Ja kun Aada juoksi noutamaan mitä oli löytänyt, isä sanoi:
— Niin, sillä kukolla on kyllä ollut vaivaa viime yönä!
Mutta aamiaispöydässä seuraavana päivänä sanoi Aada:
— Kysyin eilisiltana Kathrinelta (Vorre-talon palveluksessa oleva
eukko, joka lakaisi pihaa ja ruokki kanoja), ja hän sanoi: — Kukot
eivät voi munia.
Mutta tähän vastasi Wilde, että aapisen kannessa oleva kukko ei ollut
toisten kukkojen kaltainen.
Aada ei vielä ollut vallan varma siitä, oliko aapiskukko pannut namut
pieluksen alle. Ja vähän väliä hänen mielessään sukelsi esiin epäluulo
siitä, että kenties hänen isällään ja opettajattarella oli ollut jotain
asian kanssa tekemistä. Niin juuri opettajattarellakin. Sillä eräänä
päivänä, kun Aadan piti lähteä, otti tuo vanha nainen hänen päänsä
käsiensä väliin, katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi:
— No, Aada, kuulin, että kukko on muninut pieluksesi alle viime yönä?
— Mutta kukot eivät osaa munia, huomautti Aada.
Tämän kertoi vanha neiti Wildelle, kun hän ja Aada läksivät ajamaan
kotiapäin, ja Wilde nauroi sille. Silloin alkoi Aada ajatella, että
he varmaankin pitävät häntä pilanaan, ja oikeastaan hän ei ollut
mielissään koko tapahtumasta.
Aada ei tuottanut opettajattarelle paljoa vaivaa. Hän istui hiljaa
tunneilla, silloin tällöin hän tarkkaavasti katseli ympärilleen; jos
joku käyttäytyi sopimattomasti, näytti Aada sitä ihmettelevän; tuntui
siltä, kuin hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Pihalla, väliajoilla, hän
kernaasti kulki käsi kädessä pikku tytön kanssa, joka oli hänen paras
ystävänsä. Leikkiessään ja juostessaan Aada osoitti omituista varmaa
reippautta, ja hänen liikkeensä olivat pehmeät ja samalla levolliset;
niitä leimasi ominainen urhakka sulous.