Usein toivon, että ihmiset voisivat asua laajoilla alueilla, missä
saattaisivat nähdä tuntureita, vuonoja ja merta. Missä voisivat tuntea
sitä rikasta ilmaa, kun tuuli pyyhkäisee aavikolta aavikolle. Missä
voisivat päivisin nähdä auringon loistavan läpi kuultavan ilman, ja
missä yön tultua, kuu ja tähdet ilmaantuisivat heidän katseilleen, ja
missä näiden ollessa poissa, suuri rauhaisa pimeys tuudittelisi ja
tekisi heidän unensa vahvaksi ja virkistäväksi.
Toivon sitä, minä kun olen tavannut niin useita hyviä ja kauniita
ihmisiä sen väen keskuudessa, jonka suku on asunut ja joka itse
asuu korkeissa huoneissa lähellä metsää ja merta. Sillä ei suinkaan
ole mikään vähäinen asia astua omalla lattiallaan, saada ravintonsa
omasta maaperästään ja nähdä yrttien, puiden ja kukkien versovan omien
käsiensä aikaansaannoksina ja tietää, että täällä kulkivat isät siitä
alkaen, kuin olivat nuoria, siihen asti, kuin tulivat vanhoiksi,
ajoista alkaen, jotka näyttävät ikäänsä harmaantuneilta, tähän päivään
asti.
Olen nyt puhunut Wilden suvusta, mutta ainoastaan sen naisen tähden,
josta nyt aion kertoa. Sillä on parempi nähdä hänen seisovan heidän
taustaansa vasten, eikä yksin isänsä rinnalla; sillä oli enempi
jäntevyyttä Aada Wildessä kuin Sakarias Wildessä. Sillä samoin kuin
omenapuun valkoinen kukka on koko puun kaltainen, jonka oksalla se
puhkeaa, samoin Aada Wilde pohjaltaan oli vanhojen Wildein kaltainen,
ja hän kasvoi solakaksi ja vapaaksi Bö-tunturin ja Vorre-metsän
suojassa.