Molemmat metsästäjät eivät kuitenkaan usein pyytäneet päällikköä
pitoihin ja levottomuutta aiheuttamaan. Yleensä he istuivat kahden,
syöden metsänriistaansa, jutellen tasaisesti ja järkevästi. Jos oli
kesä, he aterian jälkeen istuutuivat ulos altaanille ja polttelivat
sikaareja pari tuntia ja panivat aikaisin maata. Seuraavana päivänä
aamiaisen jälkeen oli Krusen tapana ratsastaa kaupunkiin.
Mutta tämän jälkeisinä tunteina saattoi tapahtua, että Sakarias Wilde
vaipui ajatuksiin. Että hän kulki ympäri, ja ikäänkuin tahtoi käydä
käsiksi johonkin paikkaan ja rakentaa siihen, mihin ennen häntä oli
rakennettu.
Mutta useimmiten siitä ei tullut sen enempää, kuin että hän kulki
katsomassa, missä kunnossa pelto oli, kasvoiko paljo puna-apilaa.
Kauniina ja nopsana hän astui, useimmiten yllään musta vaippansa,
jota hän kädellään niin kannatti, että se näytti jonkunlaiselta
verholta. Säännöllisissä kasvoissa, rauhallisine harmaine silmineen,
oli ystävällinen ilme. Jos joku kulki hänen ohitsensa tiellä hän aina
tervehti Sakarias Wildeä ja sai vastatervehdyksen, jota säestävä ilme
tuntui osoittavan, että tuo kohtaaminen tuotti Wildelle erittäin
iloisen yllätyksen.
Saattoipa niinkin käydä, ettei Wilde tahtonut näyttää niin kovin
harrastavan puna-apilan kasvua, ja että läksi ratsastamaan. Useimmiten
tietä pitkin, jota hän ja nuori vaimonsa vuosia sitten usein yhdessä
olivat astuneet. Silloin hän antoi hevosen kulkea käymäjalkaa.
Silloiset hetket muistuivat hänen mieleensä ja tuottivat hänelle
tässä kauniissa lehtokujassa kaukaisen, viehkeän surun. Saattoipa hän
yksinään moneen kertaan ratsastaa edestakaisin. Joka kerta palasi hänen
mieleensä enempi muistoja. Mutta sitten hän joskus tempautui irti
näistä muistoista ja ratsasti täyttä laukkaa avoimelle valtatielle,
joka johti kaupunkiin. Täällä hän satulassa istuen puhutteli useita
palvelijoita, hänelle nyökäytettiin tervehdyksiä ikkunoista, hänen oli
poikkeaminen moneen pihaan ja juominen lasi emännän hedelmäviiniä, jota
aina suuresti kehui. Sitten hän painautui alas linnaupseeri-ystäväinsä
luo ja puheli kapteeni Krusen kanssa tulevasta metsäretkestä.
Usein hän vasta myöhään illalla ratsasti kotiapäin; mutta tällöin
moni hänen taloaan koskeva seikka johtui hänen mieleensä: — Pehtori
oli pantava pois, hän tuli jo vanhaksi! olihan hän jo tuiki kelvoton
toimeensa. Häntä vaivasi korvan suhina, ja hänellä oli suuret tukot
korvissa. Ne olivat villoja, ja hän piti niitä niin kauan, että ne
kävivät jotenkin mustiksi. Sehän oli inhoittavaa. Tämän jälkeen oli
toinen pehtori saava talon ohjat käsiinsä. Asunnon ja ruokaa oli vanha
pehtori saapa; mutta nyt hänen _täytyi_ pois toimestaan, nyt täytyi
talon saada uusi pehtori.
Ja metsä... Metsää _täytyi vartioida_, siitä varastettiin enemmän kuin
sietää saattoi. —
Vielä kotia tultuaan ja maata pantuaan Sakarias Wilde ajatteli noita
muutoksia.
Mutta seuraavana päivänä tuli odottamatta joku vieras, joka viipyi
päivälliseen.
Ja iltapäivällä viimeinen Wilde kulki pihallaan, nopsana ja kaikessa
epäkäytännöllisyydessään miellyttävänä, ystävällisesti tervehtien
ohikulkijoita, olipa se sitten pehtori villatukkoineen korvissa
tai joku niistä, joita hän oli vahvasti epäillyt luvattomasta
metsänkaatamisesta.