Vähitellen Sakarias Wilde sai takaisin mielensä tasapainon, ja hänen
mennyt onnellinen yhdyselämänsä vaimonsa kanssa muuttui vähitellen
värikkääksi muistoksi. Hän ikäänkuin uudelleen sukelsi esiin
todellisuuteen. Silloin hän rupesi rakastamaan pientä tytärtäänkin,
veti häntä luokseen uudistuneen mielensä kiintymyksestä ja pakinoi ja
naureskeli hänen kanssaan. Jopa tästä pienokaisesta tuli hänelle tuki:
tytön syntymä oli tapahtunut siihen aikaan, joka oli tuottanut hänelle
suuren surun; mutta pienokaisen valoisa pää tuijotti sitä maailmaa
kohti, joka oli tulossa. Tästä tyttösestä tuli hänen menneisyytensä ja
tulevaisuutensa; jopa hänen suruttomat valkoiset lapsenkasvonsa usein
aiheuttivat sen, että hän itse tunsi itsensä suruttomaksi ja että uusi
nuoruus versoi hänessä. Ja niin hän päällepäätteeksi saattoi hakea
hilpeyttä ja naurua monen ystävänsä seurassa.
Sentähden sattui silloin tällöin kun Sakarias Wildellä ja kapteeni
Krusella oli ollut oikein hyvä onni metsällä, että edellinen sanoi,
noudattaen hiljaista sisäistä kapinan ääntä:
— Kruse, tänään pyydämme Bögin meille pitoihin.
Ja molemmat nyökäyttivät päätänsä ja panivat kokoon oivallisen
ruokalistan. Ja he lähettivät sanan päällikkö Bögille. Sillä päällikkö
Bög oli kyllä hyvin laiska, niin ettei itse käynyt metsällä; mutta
herkullisesta pöydästä hän piti kaikkein enimmin täällä maailmassa,
ja sentähden hän oli hyvä olemassa mukana, ja tullessaan hän aina
tiesi, mitä oli odotettavissa, ja sentähden hän aina tuli leveä hymy
huulillaan ja polttaen väkevää sinitäpläistä havannasikaariansa.
Hänellä oli aina tapana ensin mennä kyökkiin kuulemaan ruokalistan ja
nostelemaan padankansia ja antamaan ohjeita, sillä monen muun kykynsä
ohella oli päällikkö taitava kokkikin. Sitten meni hän sisälle ja
syleili herttaisesti molempia metsästäjiä.
— No hitto vieköön, hän aina sanoi, siitä tulee suuremmoista, hä!
Sinullahan on kalaa, Wilde! Saatpa siis tarjota meille Johannisbergeriä
vuodelta 10. Ja sitten paistin kera Bordeaux-viiniä, jonka pullossa
on vihreä nimilippu. Onko sinulla häränselkääkin? Vähän samppanjaa
sen lisäksi Wilde, vähän samppanjaa... häränverta ja samppanjaa, eikö
niin.... hiisi vieköön!
Kotvan myöhemmin istuivat sitten Sakarias Wilde ja molemmat upseerit
yhdessä syöden ja juoden. Wilde omasta puolestaan joi ateriaksi
kernaammin yhtä ainoata viiniä kolmen asemesta. Ateria ei suinkaan
ollut hienon hienoa, ainoastaan kalaa ja lihaa, paistettua ja keitettyä
ilman erityistä taidokkaisuutta. Siihen kuului keitettyä turskaa tai
kampelaa, kastikkeena sulatettua voita — Johannisberger viiniä, paistia
— Bordeaux-viiniä, paistettua häränselkää — samppanjaa. Luonnollisesti
viinit tekivät vaikutuksensa varsinkin päällikköön. Tämä oli jotenkin
paksu ja veltto; hän oli aina antanut elämän hiljalleen viedä häntä
eteenpäin. Mutta näiden aterioiden aikana hän sai melkein tavattoman
levottomuuden ruumiiseensa. Hän jutteli ääneensä, ja kaikki, minkä hän
sanoi, oli lausuttu pöytäpuheen muotoon. Hän virkkoi aina:
— Hyvät herrat!
Hieman myöhemmin saattoi huomata oireita siitä, että hän valmistautui
tuomaan esiin yhtä ja toista ajalta, josta ei koskaan muulloin puhunut,
paitsi kun oli juonut, ja jota silloin mainitsi »espanjalaisiksi
päivikseen». Yhtäkkiä hän hieman kohosi tuoliltaan ja huudahti:
— Hyvät herrat, tunnen itseni nuoreksi!
Tämä tiesi sitä, että hänen nuoruutensa seikkailut lähestyivät hänen
mieltänsä. Mutta lopulta hän nopeasti lykkäsi tuolin taakseen ja seisoi
siinä jäykkänä ja suorana, ja silloin molemmat toiset tiesivät: »Nyt
ovat seikkailut saapuneet». Ne olivat saapuneet ja innostivat hänet
usein laulamaan. Niin päällikkö Bög lauloi. Ensi kerran, kun hän sen
teki, Wilde totta puhuen hieman hämmästyi; mutta vähitellen hän siihen
tottui, jopa siitä pitikin; sillä päällikkö Bög ei laulanut huonosti:
hänen äänessään oli jotain, joka kajahti vaskitorven kirkkaille äänille.
Näin laulettuaan, hän tuli levollisemmaksi rykäisi, joi maljan ja kävi
vakavaksi. Mutta kotvan kuluttua tuli esille, mitä hän oikeastaan
tahtoi saada sanotuksi. Se oli kertomus kokemastaan tapahtumasta niiltä
ajoilta, jolloin hän aamulla auringon loistaessa yli kaupungin nousi
ja ajatteli: »Minkähän seikkailun tämäkin päivä on tuova mukanaan?»
Sillä missä luutnantti Bög kulki, siinä kertyi seikkailuja. Niissä
piili suurta elämäniloa noissa päivänpaisteisissa aamuhetkissä, kun
hän puki ylleen univormunsa, läksi ulos, katseli ympärilleen ja antoi
miekan riippua, niin että sen kärki ympäriltä hiipaisi katukäytävän
kivilaattoja... ja päivä kului ja hämärä laskeutui. Ja hämärä kului ja
yö tuli. Ja noina päivän ja yön välisinä hetkinä oli hänelle tapahtunut
jotain niin selittämätöntä, että hän itsekseen ajatteli: »Mitähän tämä
lieneekään? Mitä ihmeellistä, valkoista espanjatarta minä syleilen,
joka minua syleilee?... todellako häntä, tuota ylhäistä ja kaunista?
Kuinka tämä oikeastaan on tapahtunut?...» Ja aamulla, kun tuo nainen
vavahdellen oli avannut hänelle takaoven, kuiskaten, hän kun pelkäsi
miestään tai ankaraa veljeään, hän katsoi espanjattareen vielä kerran,
niin että tämä hengitti syvään ja kuiskasi tulevasta kerrasta hänen
korvaansa.
Silloin hän meni ulos kadulle, joka oli autio, sillä kaupunki nukkui.
Aamu sarasti idässä, ja hän kulki kotiapäin. Mutta hänen oli tarve
puhua parhaan ystävänsä kanssa onnestaan. Ja kulkiessaan ystävänsä
asunnon ohi, hän naputti ikkunaruudulle. Mutta ystävä oli valveilla;
hänelläkin oli ollut seikkailunsa, mutta ankarampaa lajia: taistelu
kolmen kanssa miekoilla. Hän oli omituinen synkkä merimies, joka ei
koskaan ollut jättänyt kieroa hymyä eikä pienintäkään ivallista sanaa
rankaisematta. Hän haki taistelua, hän rakasti taistelua, silloin
vasta hänen vahvat hermonsa huumautuivat, silloin vasta hän sai syvään
hengitettyä... Naiset merkitsivät hänelle vähemmän.
— Mutta me istuimme ja juttelumme yhdessä, minä omasta seikkailustani
ja hän omastaan. Hän sitoi käsivarteen saamansa haavan ja ojensi
käsivarttaan osoittaakseen, ettei se mitään merkinnyt ja hän huusi:
»Odottakoot vaan, kyllä he minut taas tulevat kohtaamaan».... Ja minä
tuijoitin eteeni, ja mieleeni muistui espanjattaren katse: »olen taas
kohtaava hänet!» — Nämä olivat päiviä, hyvät herrat, täynnä uljuutta ja
humua ja ruusujen tuoksua, hyvät herrat!
He saattoivat jäädä istumaan pöydän ääreen niin kauan, että pöydällä
olevat kynttilät savusivat ja itkivät runsaita kyyneleitä alas
kynttilärannikalle. Vähitellen tuli hiljaista suuressa huoneessa.
Sakarias Wilde ja kapteeni Kruse eivät enää puhuneet. Päällikkö
kallisti päänsä pöydän laidalle ja nukahti. Tämä oli ikäänkuin
lähtömerkki. Wilde kutsui palvelijoita, antoi määräyksensä, ja
päällikkö kannettiin varovasti ylös vierashuoneeseen, häneltä
riisuttiin vaatteet ja hän pantiin telkkäpatja-peitteen alle. Heti
jälestä menivät Wilde ja kapteeni niinikään levolle.
Mutta aamulla päällikkö loikoi ja kolkutti seinään kapteeni Kruselle:
— Kuulehan, Kruse, miten kävikään eilen... mitä minä teinkään... enkö
lasketellut kelpo lailla loruja... samppanja varmaan minut pimitti...
vai mitä?
— No etpä sinä loruillut tavallista enempää, rauhoitti häntä kapteeni
Kruse; mutta olemme nukkuneet kauan, on parasta, että pukeudumme
aamiaiseksi.