I.

Vähän yli kaksisataa vuotta sitten tuli loppukesäpäivänä mies

soutaen Vorre-rannalle — ranta oli saanut nimensä vallan lähellä

olevasta metsästä; hän istui isossa leveäkokkaisessa veneessä, jonka

huolellisesti sitoi kiinni. Ja nyt hän jäi loikomaan veneeseen, näin

eläen päivä päivältä huoneessa, jossa tuskin oli tilaa kääntymiseen.

Ja vaikka kuuluukin kovin uskomattomalta, hän eli tässä veneessä

kokonaista viisi vuotta, talvet ja kesät. Tällä ajalla ei häntä koskaan

nähty päivisin. Mutta iltaisin hänet joskus nähtiin kylässä, joka oli

neljänneksen matkan päässä Vorre-rannasta. Siellä hän osti eräästä

pikkupuodista ruokaa ja juomaa, mitä tarvitsi ja palasi aina joutuin

takaisin veneeseensä. Usein hän saattoi pelästyttää vastaantulijan,

jonka kohtasi, kun puoliyön aikaan pohjatuulella ja pimeässä, selkä

kumarassa kulki tietä pitkin, kantaen myttyään kainalossa.

Mutta kevätpäivänä, kuudetta vuotta käydessä, hän aamulla meni rannalle

ja katseli kauan ympärillensä, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku

hänet huomaisi. Ja siitä lähtien hän ei enää mennyt veneeseen. Jopa

hän sen myi, ja kaiken, mitä siinä sisällä oli. Jonkun ajan kuluttua

hän osti itselleen kartanonpaikan ja sen lisäksi pienen maatilkun,

rakensi itselleen talon ja ryhtyi raivaamaan maaperää vapaaksi kivistä

ja juurista. Eikä kestänyt monta vuotta, ennenkuin hänen maillaan ja

pelloillaan iti ja kasvoi, ja kun hän kuoli sittenkuin rehellisesti

talonpoikana oli raatanut parikymmentä vuotta, hänen vaimonsa — ylempää

laaksosta kotoisin olevan loisen tytär, jonka seitsemän vuotta ennen

kuolemaansa oli nainut, ja josta hänellä oli kaksi lasta — jäi hänen

jälkeensä perimään enemmän rahoja, kuin mitä oli luullut hänellä olleen.

Ensi aikoina, rakennettuaan talon ja raivattuaan maan, Peter Wilde —

tämän hän sanoi nimensä olevan — oli huonomaineisten kirjoissa miehenä,

joka varmaankin kauan oli pysynyt piilossa jos jonkin pahanteon

tähden. Mutta uurastava elämänsä ja auliutensa auttamaan toisia tuotti

hänelle vähitellen ihmisten luottamuksen, ja paljon oli niitä, jotka

keräytyivät hänen paariensa ympärille.

Mikäli tiedän, ja vanhojen ihmisten kertomuksista päättäen, jotka

olivat puolestaan kuulleet sen isovanhemmiltaan, olivat hänen poikansa

ja pojanpoikansa ja vielä eteenpäinkin hyvin vireitä ihmisiä,

jotka naimakauppojen ja oman ponnistuksen avulla laajensivat talon

viljelystä. Kävisi liian pitkäksi ja vaivalloiseksi läpikäydä koko

sukutaulua ja talon varttumisen kehitystä, pantakoon ainoastaan

merkille, että kaikki nämä miehet edistyivät askel askeleelta,

niin että saivat vakaan mielen ja palavan valistuksen kaihon. Ja

lisäksi, että Anders Wilde (kuoli 1790) saattoi varallisuuttaan

vahingoittamatta rakennuttaa ison talon, josta näki laajalti vihanneita

maita, kanervikkoja ja sammalsoita, jopa ylimmistä kattoakkunoista

vilahdukselta mertakin.

Mutta ainoastaan kahdella taholla oli talolla tasaiset ja lempeän

hymyilevät ympäristöt. Pohjoisen ja lännen puolella oli Vorre-metsä

ja Bö-tunturi. Vorre-metsä oli tiheä, niin että oli vaikea päästä

läpi. Bö-tunturi oli äkkijyrkkä, niin että ainoastaan villit eläimet

ja isot metsälinnut siellä asustivat. Kolme kertaa viimeksi kuluneena

kymmenenä vuotena oli talon väki löytänyt kuolleita susia, jotka olivat

suistuneet alas ja loikoivat niskat taittuneina jyrkimmän rinteen

juurella. Lumipyry oli kaiketi yllättänyt ne ylhäällä tunturin harjalla.

Bö-tunturilla oli tarinansa susista, ja samoin oli Vorre-metsällä

tarunsa Huima härästä.

Se kerrottakoon.

Kun Anders Wilde pani enemmän arvoa kauniiseen taloon ja suureen

karjaan kuin runsaisiin rahasäästöihin, ja kun hän ei rahojaan

itkenyt, sai kartano hänen aikanaan paitsi komeata asuintaloa isoine

ulkorakennuksineen lisäksi joukon hevosia, kauniita ja voimakkaita,

ja isosarvisia ja raskasutareisia lehmiä. Mutta erityisen kuuluisa

oli Huima härkä, jota ihmiset tulivat kaukaa katsomaan, ja josta

talollinen Joel Grättung turhaan tarjosi viisisataa riksiä (hän kiljui

vihoissaan, kun ei sitä saanut). Mutta se oli liian väkevä taipumaan

kurin alaiseksi, ja eräänä päivänä, kun se kävi laitumella syöden

puna-apilaa, se katkaisi paksun liekaköyden, johon oli kytketty, ja

hyökkäsi mylvien Vorre-metsään. Anders Wilde lähetti useita sitä

etsimään, mutta metsä oli syvä, ja härän mylvinä, joka silloin tällöin

kuului, oli epävarma opas, kaiku kun vastasi Bö-tunturilta ja vielä

kauempaakin. Kerran tosin etsijät löysivät puron rannalta jälkiä, jotka

eivät saattaneet olla vanhoja; mutta Huimaa he eivät löytäneet. Ja

kuitenkin pitkin kesää tuli sana muutamilta henkilöiltä, jotka olivat

sen nähneet. Se oli isompi ja rajumpi kuin kaikki muut härät niillä

seuduin. Sen silmät olivat pikemmin hurjat kuin ilkeät. Muiden härkien

voima kytkettiin pilttuuseen tai liekaköyteen, mutta se temmelsi

vapaana avarassa metsässä. Se oli melkein kesyttömän metsäeläimen

näköinen.

Sen sarvet olivat mustanruskeat, ja sen nahka oli pörröinen.

Anders Wilde luuli jonkun aikaa, että talonpoika Joel Grättung oli

puolestaan edistänyt härän irtipääsemistä; mutta ne, jotka paremmin

tunsivat asian, arvelivat, että talon paimenella Njell’illä oli jotain

asian kanssa tekemistä. Eräänä päivänä kun tämä paimen oli päihdyttänyt

itsensä, hän virkkoi Huimasta puhuttaessa:

— Minä en sitä päästänyt, vaan se tempautui itse irti ja meni metsään.

Silloin pälkähti päähäni, ettei se tehnyt sitä aiheettomasti, vaan

jonkun seikan vuoksi, jolle me emme mahda mitään. Ja minä menin sen

jälkeen ja huomasin vielä paremmin, että jokin seikka veti sitä metsää

kohti, se nyökäytti päätään, ja minä ymmärsin, että se sanoi hyvästi,

ja minäkin nyökäytin sille hyvästiäni, ja silloin se vielä kerran

käänsi päätään ja mylvi, ja silloin käsitin, että se pyysi, etten

noutaisi ketään sen luo, ja minä vastasin luonnollisesti myöntävästi...

Monet väittivät, että tämä oli miehen puhetta, jonka pään viina oli

pimittänyt ja pannut sekaisin. Mutta todennäköistä oli ettei paimen

tahtonut sitä löytää, siksi taitava hän oli, ja hän tunsi metsän liian

hyvin, jotta ei olisi voinut. Hän saikin kuulla pahaa isännältään, joka

sanoi:

— Sinä et ole se, joksi sinua luulin, Njell.

Taru Huimasta ei tähän pääty, mutta nyt seuraa kertomus sen taistelusta

Bö-tunturin karhun kanssa.

Bö-tunturin itäinen rinne oli loivan kalteva eikä siis likimainkaan

yhtä jyrkkä kuin etelärinne. Vuoren juuri oli katajien peittämä,

ylempänä kasvoi vuorikanervaa ja vaivaiskoivuja. Tällä kohdalla oli

monta vuotta asustanut karhu. Kesäisin sitä ei paljoa nähty, mutta

alkusyksystä se liikkui paljon, söi marjoja ja mehukkaita juuria ja joi

vuoripuron vettä.

Tapahtuipa eräänä iltapäivänä syyskuun alussa, että neljä miestä, jotka

olivat metsänhakkuulla vuoren rinteellä, kuuli kaukaista mylvinää:

härkä ja karhu vastasivat toisilleen. Tätä jatkui iltaan asti. Suuressa

metsäsalissa kohosivat puut liikkumattomina äärimäisten oksien lehtiä

myöten, länsitaivaan puna hohti tummana ja alinomaa kaikuivat molempien

eläinten äänet kautta metsän. Ja tätä jatkui yhä vaan; ei kumpikaan

suostunut vaikenemaan ensiksi; mutta ei kumpikaan myöskään tahtonut

ensiksi hyökätä kimppuun.

Mutta kun keskiyö laskeutui harmaine hämyineen, taisteltiin syvällä

Vorre-metsässä. Sieltä kuului murinaa ja läähättävää mylvinää, aika

ajoin voimakkaita ääniä, jotka kuulostivat taikakalulta. Moninkertainen

kaiku vastasi. Miehet, jotka juuri olivat paneutuneet levolle,

heräsivät, ja kun mylvinää jatkui, he kohosivat kuuntelemaan. Ja kun

taistelumelua jatkui vielä hyvin kauan, kiristivät miehet hampaansa

yhteen, heidän silmänsä verestivät, ja he sanoivat:

— Ottakaamme kirveet mukaan ja menkäämme katsomaan, miten ne siellä

elämöivät.

Ja he kulkivat melun suuntaan. Kaksi tuntia läpeensä kesti murinaa

ja mylvinää, ja yhtä kauan miehet kulkivat edelleen, itse huutaa

hoilottaen ja raivaten kirveellä tietä, missä oksat olivat esteenä.

Vasta kun aamu alkoi sarastaa, he osuivat Huiman kohdalle melkein

huomaamattaan. Se makasi siinä kuolleena; sen ympärillä oli heinää, ja

juuria oli nyhdetty ylös.

— Saipa Huima sentään lopulta haistella tannerta, huomautti eräs.

Mutta toinen osoitti leveätä verijuovaa, joka johti siitä pois.

— Se on karhun verta, hän sanoi.

Miehet seurasivat sitä hetken. Silloin he löysivät karhun. Se loikoi

kyljellään, pahoin härän sarvien haavoittamana ja kuolleena.

Anders Wilde sai kuulla, että hänen härkänsä oli löydetty, ja hän

kuljetutti sen taloon. Mutta kun hän kuuli miten hurjasti se oli

taistellut kuolinkamppauksensa karhun kanssa, jonka itsensä oli

täytynyt heittää henkensä, löi hän rystät pöytään ja puhui härästä kuin

kuolleesta sankarista ainakin, jonka ruumiin ääressä ei itketä, vaan

lauletaan ylistyslauluja. Hän hautautti sen ja vieritytti ison kiven

sen haudalle ja hakkasi itse sen nimen hautaan. Hän puhui siitä, kun

tuli vieraita, kuoloonsa asti.

Anders Wilde oli kaiketi se suvun jäsen, jolla oli suurin toiminnan

tarve. Hän repi alas, minkä isänsä ennen häntä oli rakentanut, kun se

alkoi homehtua ja rappeutua, ja vaikka kunnioittikin isänsä muistoa,

hän etupäässä piti silmällä, mikä kunakin päivänä tai lähimmässä

tulevaisuudessa oli tarpeellista.

Hänen poikansa ja pojanpoikansa eivät olleet hänen kaltaisiaan. Heillä

ei ollut hänen suuria, voimakkaita otteitaan; mutta heitä miellytti

enemmän istua pihalla ja kertoa vieraille, mitä hyvää esi-isänsä

olivat tehneet. Jos asiaa ennakkoluulottomasti arvostelee, niin

alkoivat heidän isiensä aikaansaannokset olla heille vastuksena. He

kunnioittivat niitä erinomaisesti, sellaisina kuin ne olivat, eivätkä

edes hajoittanéet niitä rakennuksia alas, mitkä olisi hajoitettu, jos

joku vanhoista Wildeistä olisi elänyt.

Sakarias Wilde, suvun viimeinen miehinen vesa, menetti aikaisin

vanhempansa; varttuessaan hän ei osoittanut vähintäkään harrastusta

maatalouteen, vaan antoi pehtorin hoitaa kaikkea. Jopa hän jonkun aikaa

ajatteli myydä talon ja kartanon; mutta tämä oli ainoastaan nuoren

veren nostama tuuma. Sillä kun hän oli saavuttanut varttuneen iän,

liikkui hänessäkin rakkaus niihin huoneisiin, joissa esi-isänsä monessa

polvessa olivat eläneet. Mutta pellon ja niityn työläs viljeleminen,

se työ, joka vaatii tasaista ajatusta ja sitkeää kestäväisyyttä, ei

häntä huvittanut. Sen sijaan, että olisi istunut kotona ja huolehtinut

talostaan, hän teki monta ulkomaanmatkaa, kävi Tanskassa, Saksassa

jopa Italiassakin, josta toi mukanaan kotia vanhoja kuvia ja kauniisti

koristettuja kiviruukkuja.

Neljänkymmenen kolmen vuoden ikäisenä Sakarias Wilde nai lähikylästä

upseerin tyttären, ja senjälkeen hän ei enää matkustellut. Hän eli

onnellista ja iloista elämää vaimonsa kanssa, ja kun tämä kuoli

heidän avionsa toisena vuotena, synnytettyään tyttären, hän suri

syvästi ja samoili paljon autioilla paikoilla, tai istui tuntikaudet

tyhjissä huoneissa, missä niin monet seikat muistuttivat vainajaa.

Se ei auttanut, kuten monet luulivat, että hänellä nyt oli lapsi.

Hän ei kernaasti nähnyt tätä tyttölasta. Aika kului, eikä hänen

alakuloisuutensa haihtunut. Silloin tuli hänen luokseen eräs ystävä,

jota hän ei ollut nähnyt senjälkeen kuin he molemmat olivat lapsia.

Se oli kapteeni Carl Kruse, joka oli muuttanut neljänneksen matkan

päässä olevaan kylän linnoitukseen. Tällä oli sotilastoimensa ohella

ainoastaan yksi huvi, nimittäin metsästys. Ja nyt sai hän Sakarias

Wilden taivutetuksi tulemaan mukaan hänen retkilleen. Wilde oli

niinikään ennen harjoittanut metsästystä, mutta etupäässä silloin, kun

hänellä ei ollut parempaa tehtävää. Nyt hänestä jotenkin pian tuli

oikein innokas metsämies. Veneessä hän ajoi takaa telkkiä, ruokkia ja

sorsia, jotka uiskentelivat uloinna saaristossa. Tai kulki hän metsässä

teirien ollessa soitimella päivännousun aikana. Kävivätpä he paljon

metsällä, viipyivät usein poissa päiväkaudet. Wildestä tuntui ylen

virkistävältä kulkea avaran ahon yli ja humisevien puiden juurella

ja kuunnella kaikkia eri ääniä vapaassa luonnossa: sirkan laulusta

ruisrääkän huutoihin, ja lisäksi kuulla Carl Krusen pikkupakinaa

linnuista ja eläimistä.

Wilde sai seurustellessaan ystävänsä kanssa vähitellen takaisin

mielensä tyytyväisyyden. Ja kun se aika läheni, jolloin hänen ja

kapteeni Krusen oli määrä lähteä matkaan, kun he olivat vähäisellä

aterialla, hevosen jo ollessa valjastettuna kääseihin, he olivat

molemmat usein meluavan iloiset. Ja kun he viimein lähtivät liikkeelle

ja hevonen alkoi juosta, niin että takana olevat matkatavarat

järkkyivät, silloin saattoi usein tapahtua, että molemmat metsästäjät,

etenkin Wilde, huusivat ja riemuitsivat ihastuksesta. Heidän oli

niin hyvä ja mukava istua, yllään metsästyspukunsa, jotka olivat

paksua kangasta, mutta kuluneet, melkein rikki hankautuneet paljosta

käyttämisestä. Sillä se oli heidän omituisia metsästäjä-periaatteitaan,

ettei vaatteita saanut korjata, vaan että niiden piti roikkua heidän

yllänsä niin kauan kuin suinkin. Toinen heidän periaatteitaan oli se,

etteivät koskaan kiroilleet ja olleet tyytymättömiä, jos tuli huono

ilma heidän retkelleen. Sentähden he mukautuivat sekä sateeseen että

ukkosilmaan ja vaikenivat. Ehkä nämä periaatteet juurtuivat heihin

sen erikoisen elämän vallitessa, jota viettivät metsästysretkillään

metsän ja laakson etäisimmillä rajoilla: heidän hiipiessä ääneti

koiran jälessä, joka alinomaa ilmoitti (he eivät koskaan sallineet

koiransa noutaa saalista), heidän viheltäessä kuin linnut, huutaessa

kuin jänikset ja toiste, kun ei mitään riistaa ollut tavattavissa,

samoillessa ja ottaessa auringonkylpyä, loikoessa kernaammin

kanervikossa kuin vaipaksessa. He eivät pelänneet käärmeitä eivätkä

myrkyllisiä hyönteisiä, he kun puoleksi olivat niiden tuttavia.

Olipa, mikäli itse kertoivat, siellä ylämailla muutamia oikein

saastaisia elukoita; mutta kun he sieltä palasivat, he kylpivät ja

muuttivat ylleen puhtaat vaatteet, ja söivät ampumaansa riistaa, ja

tämä ateria metsästysretken jälkeen oli verraton.