Mutta pian tapaili mukaan toisia ääniä, jotka totunnaisesti huusivat:
"_Eljen!_ Eläköön!"
Ja näihin ensimäisiin 'eljen'-huutoihin yhtyi pian satoja, ja näin
kasvoi valtavan voimakas huuto... Jos ensimäinen 'eljen' olisi ollut
vaatimattomampi ja ensimäinen hahaha raikkaampi, silloin olisi 'eljen'
saanut hajaääniä ja taivaita tavoitteleva huuto olisi kajahtanut kuin
helvetin nauru: "Hahahaa! Hihihii!"
Mitä suurempi joukko on, sitä häälyvämpi. Kuten kevyt untuva, jonka
ensimäinen tuulenleyhkä nostaa korkeuksiin, kallistuu sekin milloin
oikealle milloin vasemmalle.
Riemukkain 'eljen'-huudoin tulvaili kansaa kaduilta. Kaikilta suunnilta
riensi uteliaita. Muutamilla oli vesisangot käsissä, ja ne huusivat;
"Missä palaa?" Toiset kyselivät: "Mitä on tekeillä, mitä tapahtunut?"
Kaupungintalon portti avautui ja kaksittain tulivat senaattorit ulos,
Mikael Lestyak keskellään.
"Hän tulee! Hän tulee!" Syntyi kauhea tungos. Jokainen tahtoi tulla
lähemmä.
Hän asteli ylpeänä, arvokkaana, ikäänkuin ei enää olisikaan Mikael.
Nuoruuden puna hehkui hänen poskillaan, hän loi hymyilevän katseensa
väkijoukkoon, niinkuin onnenlapsen sopiikin.
Hänen sivullaan kulki kaksi heitukkaa [maakuntapoliisi] kohotetuin
sauvoin kuten ennen vanhaan Rooman konsulien liktorit. Siinä olivat
vallan attribuutit.
Mutta se olikin varsin suotavaa arvoisalle herra tuomarillemme — sillä
tuo kahdenkolmatta vuotias nuori mies, paitahihasillaan ja hiukioimissa
liiveissään, näytti noiden hopeanappisissa dolmaneissa [levätti]
komeilevien arvonsenaattorien rinnalla aikalailla erikoiselta. Ehkäpä
juuri tämä nähtävyys sai kansan riemusta remahtamaan.
Lestyak-ukko oli vuoroon kalpea, vuoroon purppuranpunainen. "Jumalani,
jumalani, uneksinko minä siis?" (Ja tällöin hän hieroi pieniä harmaita
silmiään, pyyhkäisi ehkä pois esiinpyrkivän kyyneleenkin.) "Naapuri,
tukekaa minua!" Ja hän olisikin lyyhistynyt siihen paikkaan, ellei
Valentin Katona olisi pidellyt häntä pystyssä.
"No, nyt heilutelkoon teidän jalosukuisuutenne espanjanruokoa kaupungin
ylituomarin selässä, jos olette niin mahtava valtias."
Hän ei vastannut mitään, mutta keppi putosi hänen voimattomasta
kädestään; hän sulki silmänsä, mutta pimeässäkin hän tunsi ylituomarin
lähestyvän; hän hypähti kuin elohiiri hänen luoksensa, peitti hänet
silittämättömään uuteen viittaan, jossa vielä näkyivät valkoiset
ompeleet ja räätälin tekemät liituviivat.
Joukko hyväksyi raikuvin riemuhuudoin tämänkin tempun, vain Valentin
Katona virkkoi ilkamoiden: "Hehei! Matias kuomaseni! Kuinka puettuna
menee nyt Halasin pormestari Fülekiin?"
Räätälivanhus vastasi äkeän uhmaavasti: "Menköön szürissään [mekkoa
muistuttava vaatekappale]. Hän on niikseen liian vähäpätöinen henkilö
minun ommella hänelle viittoja."
Ja nyt hän syöksyi raivostuneen härän lailla joukon läpi, kiiruhti
kotiin, talopahastansa varjostavaan pikku puutarhaan, jossa suuri
päärynäpuu huojutteli haluakiihoittavasti ruosteenpunaisia hedelmiään
ja kurkoitti tukevia oksiaan pitkälle kadun yli. Oravan kepeänä
hän kiipesi aivan sen latvaan ja alkoi kuin mieletön ravistaa sen
latvaoksia. Ihanatuoksuiset päärynät, hänen kateellisesti varjelemansa
ylpeydet, putosivat nyt joukon sekaan, "tsup, tsup", ja lapset ja
naiset heittäytyivät tämän taivaanlahjan niskaan, niinkuin ihmiset
kullan kimppuun, jota ylirahastonhoitaja kruunauksen aikana kujille
siroittelee. Ikämiehetkin kumartuivat poimimaan kieriviä pääryniä.
"Syökää itsenne hulluiksi ja pulleiksi! Siinä teille on ateriaa!"
kirkui vanhus ja ravisteli ja ravisteli hurjana vanhaa puuta niin kauan
kuin siinä oli yksikin päärynä. — — — Siten juhlittiin hänen poikansa
virkanimitystä.
3
Ylituomarinvaalin synnyttämä ensi huumaus oli ohitse.
"Se oli lopultakin hullua", arveltiin. "Ensiluokan narripeliä."
"Kaupunki joutuu naurunalaiseksi!" huomauttivat monet.
"Sen ovat ne neropatit, senaattorit tehneet, pelastaakseen nahkansa
hyvään talviuneen."
Sieltä ja täältä kohosi kiukunääniä, huokui kademieltä, ja
tyytymättömyys puhkesi kukkaansa.
Mutta järkevät vallanpitäjät riensivät tunnustamaan uuden ylituomarin.
Zülfikar aga lähetti hänelle "lujasta Szolnokin linnoituksesta"
kirjeen, jossa kehoitti tätä aloittamaan virkatoimensa sillä jalolla
teolla, että hän lunastaisi hänen huostassaan olevat kaksi erakkoa.
Herra Stefan Csuda pyysi häneltä melkoisen ystävällisin äänensävyin
neljä kuormavaunullista leipää.
Vain Budan kaimakanin luottamusmies Halil effendi, joka saapui
Kecskemetiin järjestämään sikäläisiä verotusoloja, riehui
kaupungintalolla raivoissaan siitä, että hänen annettiin neuvotella
parrattoman nulikan kanssa; ylituomari kääntyi kerran kantapäiilään ja
paiskasi ulosmennessään oven tiukasti kiinni. Jonkun minuutin kuluttua
palasi heitukka Pintyö vanhaa vuohipukkia nuorasta raahaten.
"Mitä aijot tuolla tyhmällä elukalla, uskoton koira?"
"Tuon sen herra ylituomarin käskystä. Herra suvaitkoon neuvotella pukin
kanssa, sillä on parta."
Tämä leikkaus miellytti Kecskemetiä, ja vaaka heilahti Miskan eduksi.
"Siinä on mies! Hän ei joudu ymmälle. Hän on rökittänyt effendiä
kelpotavalla. Sellaista ylituomaria ei meillä vielä ole ollutkaan."
Ja he seurasivat tarkasti hänen tekojaan, nähdäkseen, mitä miehestä
oikein lähtee. Ja melkein jokainen päivä antoikin yleisen mielipiteen
jauhettavaksi pikku herkun. Kerrottiin ylituomarin kutsuneen luoksensa
kultaseppä Johann Baloghin ja Kronstadtista tänne muuttaneen kuulun
kullantakojan Venzel Valterin; heidän piti valmistaa ruoska, jonka
varsi olisi puhdasta kultaa, topaasein, smaragdein ja kaikenmoisin
sädehtivin jalokivin koreiltu, ja edelleen kultakudonnainen fokosh,
jonka varsi niinikään piti olla kullasta ja huotra puhtaasta
hopeasta. He eivät saaneet pitää päivää yötä parempana, pikemmin
ehkä päinvastoin. Nämä molemmat arvokkaat työt nielisivät miljoonan.
(Niin, liikeneekö siis kaupungilta sellaiseen varoja?) Seuraavana
sunnuntaina kävivät tuomarit ja molemmat senaattorit kaikki myymälät
ja ostivat kaikki kansallisväri-nauhavarastot, sitten he ajoivat
kaupungin neljällä hevosella "Szikralle". Szikra on Kecskemetin Sahara.
Hiekkameri. Sittemmin ovat lastenlapset istuttaneet sinne puita;
silloin oli hiekka vielä vapaata, se liikkui ja vyöryi korkeina,
rajuina aaltoina mielensä mukaan, loppumattomiin. Yltympärillä
rajattomilla lakeuksilla ei vettä, ei ainuttakaan kasvia, aurinko
heittää liljanvalkoiset säteensä miljardeille hiekkajyville, jotka
liikahtelevat silmää häikäisevän nopeasti, aivan kuin tuhannet
näkymättömät luudat olisivat toiminnassa, tai kuin auringonsäde itse
niillä liikkuisi ja hypähtelisi. Eläimistä, elävästä olennosta ei
merkkiäkään. Tämä lakeus ei voi elättää edes pientä myyrää. Sillä
tämä alue onkin vain läpikulkumatkalla. Täällä ei kukaan voi olla
kotonaan, sillä maa ei ole itsekään kotonaan. Maamyyräkin tahtoo
pesästä kerran lähdettyään sen löytää jälleen. Kukapa voisi osoittaa
yhdenkin hiekkakummun, jonka hän huomenis löytäisi samanlaisena?
Kummut siirtyvät paikoiltaan kuin rauhattomat vaeltajat, ne hajoavat
ja muodostuvat toiseen paikkaan uudelleen... Syvä kuolonhiljaisuus
vallitsee. Vain joskus visertää pääsky korkealla ilmassa, se ei
halveksi lentää sen ylitse. Kaukana, hyvin kaukana näkyy sorsaparvi.
Siellä on jossain lampi. Aurinko nousee hiekkakummusta esiintaistellen
ja iltaisin painuu se hiekkakumpuun takaisin. Aurinko itsekin on kuin
loistava hiekkakunnas, jonka kultainen pöly laskeutuu korkeuksista
harmaanruskeaan yksitoikkoiseen maahan. Kauas, kauas on vaellettava,
ennenkuin tahaton ilonhuudahdus kirpoaa huulilta. Silloin ei ole
vesi enää kaukana. Kääpiöpajujen lomitse kiemurtelee runollinen
Tisza, sulovesi-virtamme. Vasemmalla välkkyy matala maja. Sen takana
levittäytyvät rehevät laitumet huojuvine ruohoineen. Ylituomarin
mielenkiintoa herätti aavikon elämä; hän tarkasteli kaikkea vuoron
perään. Sitten hän antoi härkä- ja hevospaimenille määräyksen, että
tästä päivästä neljän viikon perästä pitää auringonnousun aikoihin
kaupungintalon edustalla olla sata kaunissarvista valkoista härkää ja
viisikymmentä virheetöntä ratsua, joiden harjat ovat kansallisvärisin
nauhoin koristellut. Tämä toimenpide ei pysynyt salassa, senjälkeen kun
herrat olivat kotiin palanneet, ja jos Kecskemetissä jo tällöin olisi
ilmestynyt sanomalehtiä, niin olisi vastaava toimittaja julaissut tämän
uutisen välikkein harvennettuna. Mutta nyt haastelivat porvarit asiasta
vain viinikulhojen ääressä: "Kultainen fokosh! Kansallisvärisin nauhoin
koreillut härät ja hevoset! Kuninkaanpoika ehkä haluaa kaupungille
paimentinkiläiseksi." Mutta entistäkin suuremmaksi kasvoi hämmästys
seuraavana päivänä, jolloin Gyurka Pintyö rummun päristessä pääkadulla
karkealla äänellään teki tiettäväksi:
"Trum, trumm, ta-ra-ra! Kaikille niille, joita asia koskee,
ilmoitetaan." Tässä oli rumpua kuljettavan Gyurkan säännöllisenä tapana
hetkinen hengähtää ja kallistaa sellerinmuotoista päätänsä sivulle kuni
surumielisen hanhen, mutta niin taiten, että hänen huulensa osuivat
levätin sisätaskussa pullottavan taskumatin suulle, josta hän otti
hyvän siemauksen ja sitten kostutetuin kurkuin jatkoi jyristen; "Että
joka tahtoo päästä Turkin keisarin puolisoksi, ilmoittautukoon jalolle
herra ylituomarille."
Nyt tietysti seurasi sopotusta sinne, sopotusta tänne. "Ylituomari on
tullut hulluksi."
"Kypsymätön poika", murisivat monet. Kysymykseen tutustutetut, ne jotka
tiesivät, mikä oli tarkoitus, ravistelivat päätänsä: "Ei synny mitään."
Lapselliset toki kummastelivat ja iloitsivat kunnianosoituksesta, sillä
olihan kaunista, että Turkin keisari valitsi puolisonsa Kecskemetistä;
(Puhukoonpa nyt Nagy-Körös!) Tytöt ja nuoret lesket haastelivat
kummissaan tuosta merkittävästä uutisesta. He pilkkasivat ja
ahdistelivat toisiaan rohkeilla kaivopuheilla viisi päivää. Ylituomarin
suunnitelma piteni kuin etanan sarvet yhä kauemmaksi. Levisi tieto,
että sulttaani Muhamed IV saapuisi piakkoin Budaan; niinikään
kerrottiin, että hänelle vietäisiin sata härkää ja viisikymmentä ratsua
ja että senaattorit valitsevat hänelle lahjaksi neljä Kecskemetin
ihaninta neitosta.
"Vain neljä?" huudahti epäillen Paul Inokain kaunis rouva; "keisari
parka!"
"Ja jospa tietäisit, sisar Borcsa", selitti Matias Toth, "että hänellä
on kotona vielä kolmesataa kuusiseitsemättä vaimoa".
"Hänellä on varmaankin paljo touhua", pisti tähän sanansa älykäs rouva
Georg Ugi, "ennenkuin hän aamuisin saa ne kaikki kuritetuksi". (Ja hän
maiskutti vastenmielisesti kieltään.) Kirkas naisenäly, tällä kerralla
Kata Agostonin, keksi heti onnettomimman noiden monien joukosta. "Surku
sitä raukkaa, jonka vuoro on helmikuun 29:nä, sinä vuonna, jolloin
helmikuussa on vain päivää kahdeksankolmatta. Kuinka hänen käy?"
Siihen ei Matias Tothkaan osannut vastata, hän mutisi jotakin, että
turkkilaisilla on toinen kalenteri, mutta se ei estänyt naisia
kyyneliin asti säälimästä kolmattasadannettakuudettakymmenettäkuudetta
vaimoa. (Oi, onnetonta sielua!) Sitten sai uteliaisuus johtoaseman,
kenellä on kylmää uskallusta ilmoittautua. Ei olisi hullumpaa tietää,
keitä ne neljä Kecskemetin kukkatarhan kauneinta ruusua olisivat, jotka
valtuusto valitsisi. Salaisesti askarrutti tuo turhamainen ajatus
turhamaista sydäntä. Mutta hävyntunne sanoi: "Seis!" Ylituomarin kasvot
saivatkin pian pettyneen ilmeen. Sunnuntaihin mennessä ei ainoatakaan
kalaa koukussa. Niin tosiaankin, rouva Fabian saapui mustatuin
kulmakarvoin, pinkkonutussaan. "Arvaatteko, herra ylituomari, miksi
tulin?" sanoi hän silmillään veikistellen.
"Tulitte kenties maksamaan veroa."
"Mutta olkaa nyt!" ja pitsiliinallaan hän löyhytti kiemaillen Lestyakia.
"Ehkä tulitte jotakuta syyttämään?"
"En."
"Kerännette varoja papin hyväksi?" jatkoi ylituomari.
Rouva Fabian painoi surullisena päänsä alas ja huokasi: "Ellette arvaa,
olisi suotta minun sitä sanoa." Hänen äänensä ilmaisi tuskallista
kieltäymystä, sydäntäkouristavaa surumieltä.
"Mitä! Ettehän toki tulle ilmoittautumaan?"
"Olen leski", virkkoi toinen häveliäästi.
"Onhan sekin peruste. Hm!"
"Teen sen kaupunkini hyväksi", jatkoi leski korviaan myöten punastuen.
"Mutta mitä sanovat siihen isä Bruno, isä Litkei?" urahti ylituomari
puolin vihaisena puolin nauraen. "Hehän ovat teistä tehneet miltei
pyhimyksen."
"Luetan sieluni puolesta messun. Sieluni jää edelleenkin kirkon omaksi,
ruumiini uhraan kaupungilleni."
"Hyvä! Hyvä! Merkitsen nimenne muistiin."
Paitsi häntä ilmoittautui vielä jokunen kalpeaposki. Panna Nagy
Czegled-kadulta, leskirouva Kemenes, Maria Ban. Toisia ylituomari ajoi
huoneesta ulos. "Menetkö tiehesi, rumilas, ketä lempoa sinäkin voisit
miellyttää?" Eräälle rokonarpiselle tytölle hän sanoi vihaisena: "Eikö
sinulla ole kotona kuvastinta?"
"Ei ole, jalo herra ylituomari."
"Mene sitten, lapseni, etsi jostakin vesisaavi, katso itseäsi siinä ja
tule takaisin, jos sinulla on rohkeutta."
Kaikki nämä yksityisseikat herättivät tarkkatietoisissa piireissä
suurta riemua. Seuraavana päivänä, maanantaina, oli senaatinistunto,
ja senaattoritkin laskettelivat teräviä huomautuksia tuloksettomasta
yrityksestä. "No, onko ketään jo häkissä?"
"Ei yksikään ole kelvannut", vastasi Lestyak äkäisenä.
Herra Gabriel Porossnoki hymyili luontevasti.
"Olemme tehneet vääriä laskelmia. Kecskemetistä olisi helpompi
keisarille löytää neljä äitiä kuin neljä lumoojatarta", sanoi
ylituomari jyrkästi. Hän oli jäykkä ja taipumaton asioissa, jotka
hän oli saanut päähänsä. "Emme voi lähteä ilman kukkavihkoa." Ja
samalla hän ojensi senaattoreille Budan sandshak-pashan ystävällisen
kirjeen, jossa tämä tiedusteluun, minkälainen lahja miellyttäisi
hänen majesteettiaan, vastasi itämaalaisen hämärästi: "Tuokaa hänelle
hevosia, aseita, paistia ja kukkia!"
Kukkia siis pitää olla. Piste. Tähän asti ei tosin kukaan
ilmoittautunut — koska ei ollut syöttiä. Turkin sulttaani ei ole
syötti. Kuka haaveilee Turkin sulttaanista? Olisipa kyseessä joku
Tisza-seudun rikas, juureva mylläri, sirossa, ruumiinmukaisessa
hohtoharmaassa dolmanissa ja saappaissaan, ja etsisipä hän itselleen
laillista puolisoa. Mutta Turkin sulttaani. Hänestähän tienoomme
naiset tietävät vain, että hän on pashojen pasha. Eihän varpunenkaan
anna houkutella itseään loukkaaseen, valkoisista hevosenjouhista
punottuun renkaaseen, ellei olkien lomasta pilkoita punertavia jyviä.
Eihän pikku hiirikään mene satimeen, ellei siinä ole viekottelemassa
perällä vilahteleva valkoinen rasvakimpale. Kecskemetin naisillekin
pitää asettaa syötti. Mikä on tämä syötti? No, taivasten tekijä, mikä
muu kuin — vaatteet! Helmet, nauhat, röyhelöt. Se on helvetinkin pyhä
kolminaisuus. Belsebubista alkaen hallitsee niiden avulla jokainen
paholainen. Yksi huutaa: "Tule, katsele minua!" Toinen rohkaisee:
"Koettele minua!" ja kolmas kuiskii: "Ole kirottu minun tähteni!"
Mikael Lestyak lähetti senjälkeen päteviä naisia liikkeelle, yhdet
Szegediniin, toiset Budaan sikäläisten turkkilaiskauppiaiden luo
ostamaan kokoon ihanimmat silkkikorukankaat, kulta- ja hopeakukin
kirjailtuja kankaita, hienoja silkkiröyhelöitä, rubiinikimmeltäviä
vöitä; Heitä kehoitettiin kaikessa valikoimaan välkkyvintä upeutta.
Heidän tuli kaiken aikaa pitää mielessä, että kyseessä oli nyt
oikeastaan puettaa prinsessoja tanssiaisiin.
Vanha Lestyak itsekään ei ollut puuhaton, poikansa vaatimuksesta
hän istui vaunuihin ja lähti naapuriherrasperheisiin, Bayn, Fayn
ja Bariuksen, entisten työnantajiansa luokse (sillä hän oli
laajalti maineikas taitavana räätälinä) pyytämään näiltä kaupungin
yhteisten pyrkimysten hyväksi (sillä hekin ovat kaikki Kecskemetin
kiinteistönomistajia) pukuja ompelevia neitosia. Kaikkialla esiytyivät
herrasnaiset, "kaupungin suojelijat", armollisesti. Mestari Matias voi
palata kotiin kokonainen vaununlasti neitoja mukanaan. Kun tavaratkin
pian saapuivat suurissa arkuissa ja kaikki oli erinomaista lajia, alkoi
mestari Matias Lestyakin valvoessa kuumeinen työ päivin ja öin. Sakset
ja sormustimet rapisivat, neulat välähtivät, ja vähitellen alkoivat
monet sametti- ja silkkipalaset saada muotoja. Huntujakin tehtiin,
kahdelle neidolle ja kahdelle rouvalle. Ei tarvinne huomauttaa,
että niin paljon kuin tyttöjä ja rouvia olikin, kaikki päivisin
haastelivat ja öisin uneksivat näistä ihmepuvuista. Kaikki olisikin
luistanut oikein sulavasti, elleivät esimies Bruno ja isä Litkei olisi
sekaantuneet asioiden kulkuun. Näitä ei näet ollenkaan miellyttänyt
koko puuha, että Kecskemetissä olisi turkkilainen hallitus ja että
kaupunki itse sitä vielä anoisi.
"Joka on Jehovan uskottu, se ei saa liehiä Allahia. Sillä uskottoman
palvelijan hylkää toinen herra eikä toinen ota häntä vastaan. Olkaa
varuillanne, Kecskemetin jumalaapelkääväiset asukkaat." He sättivät
uutta ylituomaria ja pitivät kiihoittavia puheita häntä vastaan, joka
ajaa turkkilaisten asiaa tahtoessaan näille turvata p. Nikolauksen
kaupungin, ryöstää neidot ja myy sielujen autuuden.
Unkarilaissydän on kuin hyvää tuohtunutta taulaa; pienikin kipuna sen
sytyttää. Yhä useammat ja useammat kiihtyivät Seuraavana sunnuntaina
kokoontui pyhän saarnan jälkeen levottomia joukkoja raatihuoneen
edustalle ja uhkaavin elein huudettiin: "Alas ylituomari! Alas
senaattorit!" Varsinkin katolilaiset olivat kuohuissaan. Luterilaiset,
joiden esi-isät toistasataa vuotta sitten olivat muuttaneet kaupunkiin,
ja Tolnasta saapuneet kalvinilaiset, jotka näihin aikoihin asuivat
eristettyinä Hautuumaakadun varsilla, sietivät hieman paremmin
Siebenbürgin protestanttisten ruhtinaiden kanssa liittoutuneita
uskottomia. Protestanteista on turbaani yhtä eriskummainen kuin tiara.
Herrat Porossnoki ja Agoston kiiruhtivat kiihtyneinä ylituomarin luo.
"Nyt ovat asiat hullusti. Kansa tuolla alhaalla on kuohuissaan. Ettekö
kuule?"
"Kuulen", vastasi tämä välinpitämättömänä.
"_Quid tunc?_ Pitääkö meidän heittää hankkeemme?"
Maks katseli heitä ivahymyten. "Kysymys on siitä, onko se huonompi
senjälkeen kun luostarin esimies sitä vastustaa."
"Eihän se ole käynyt huonommaksi", sanoi Porossnoki, "mutta meidän
täytyy ottaa mahdollisuudetkin laskuihimme. Kahden viikon perästä
käyvät molemmat isät, joiden vaikutusvalta kansaan on niin suuri,
kuokin ja lapioin meitä vastaan."
"Kysymys on edelleen siitä, ratkaisemmeko _me_ Kecskemetin kohtalot
vaiko katu. Luullakseni me. Mitä olemme päättäneet, se pysyy."
Niin tarmokkaasti ylituomari lausui nämä sanat, että ne tehosivat
Porossnokinkin rautaiseen luonteeseen, vain Kristoffer Agoston olisi
vielä mielellään kiistellyt. "Uhma ei ole aina paikallaan, herra
ylituomari. Paha on jo liikkeellä Sitä vastaan pitää johonkin ryhtyä,
ennenkuin se kasvaa yli voimiemme."
"Mehän ryhdymme johonkin. Puolen tunnin perästä nousette ratsulle."
"Minäkö?"
"Te ratsastatte salaisena lähettinä erästä tärkeätä asiaa ajamaan."
"Minne?"
"Istukaahan, hyvät herrat, mutta pitäkää suunne lujissa salvoissa,
sillä jos joku teistä ilmaisee mitä nyt sanon, sitä minä rankaisen."
"Hän puhuu kuin diktaattori", murahti helposti loukkaantuva Zaladi.
Sillävälin olivat senaattorit saapuneet, kalpeina, pöhistynein kasvoin,
muutamien katseista puhui kauhu. "Kuulkaa! Kuulkaa!"
"Herra Agoston, te lähdette kurutsijoukon luo, nimittäin Stefan Csudan
puheille."
"Tuon varkaan! No, sen minä löylytän, jos hänet vain missä näen."
"Te ette tee hänelle mitään, neuvottelette sensijaan hänen kanssaan
kohteliaasti ja kysytte häneltä, millä hinnalla hän olisi taipuvainen
vielä kerran ryöstämään esimiehen ja isä Litkin — mutta heti. Näitä
kahta miestä emme tarvitse vähään aikaan."
Kaupunginisien synkät kasvot kirkastuivat hymyilyyn, ei kukaan enää
ollut kalpea. Herra Porossnoki iski iloisena kädellään otsaansa. "Sepä
vain ei olisi pälkähtänyt päähäni. Teidän armonne on synnynnäinen
valtiomies."
"Välttämättömyys on hyvä opettaja, usein parempi kuin kokemus.
Pappeihin ei meillä ole valtaa, emme voi heitä vangita emmekä heiltä
kieltää saarnatuolia. On vain yksi keino, — Stefan Csuda."
"Paljoko saan luvata?" kysäsi hyvätuulisena lähtöätekevä Agoston.
"Te voitte yrittää selviytyä halvalla, sillä hänellähän ei nykyisin ole
mitään tehtävää, ja kuuluuhan se sitäpaitsi hänen alaansa. Luvatkaa
hänelle puolet siitä mitä hän vaatii."
Puolta tuntia myöhemmin tuprutti jo Agostonin tamma pölyä
Czegled-kadulta, ja kolmannen päivän iltapuolella veivät Csudan miehet
hurskaita munkkeja sidottuina samaa tietä... Näin menestyksellinen
oli herra Kristoffer Agostonin salainen lähettitoimi; kuolinpäiväänsä
asti hän kertoi alati mielellään tästä toimestaan, yhä mainiommasta,
yhä romanttisemmasta, ja harmaatukkaisena hän aloitti kertomuksensa
seuraavin maalailevin sanoin: "Hei kuulkaa! Se tapahtui siihen aikaan,
jolloin minä olin täysivaltaisena lähettinä hänen majesteettinsa, herra
Tökölyn hovissa".
4.
Papit vietiin, ja Kecskemetin kansankapinahanke nukahti, ja läheni se
merkittävä päivä, jolloin senaattorien piti lahjoineen lähteä Budaan
— Turkin keisarin luo. Puvut olivat valmiit ja kolmeksi viimeiseksi
päiväksi ne pantiin kaupungintalolle yleisön tarkastettavaksi. Siitä
syntyi oikea juhlakulkue. Heitukka Pintyö vartioi suurta pöytää,
jolle aarteet oli levitetty houkuttelemaan. Gyurka vanhus siinä
seisoi kerubina, mutta lieskamiekan asemesta hän heilutti kädessään
pähkinäpuusauvaa. Niin ihanasti kaikki välkkyi, että hänkin näytti sen
tartuttamalta. Sellaiset verkot ovat naiskasvoille suuri jälkiapu.
Tavallista sievempiä neitoja hän rohkaisi toisinaan, sekin oli hänen
virkaansa. "Koetelkaapa vain sitä, kyyhkyseni, tuolla sivuhuoneessa."
Ja kuka olisi voinut vastustaa? Oliko sydäntä, joka ei olisi rajummin
sykkinyt, katsetta, joka ei olisi kiehtoutunut? Kaikki "tuhannen ja
yhden yön" aarteet eivät olleet mitään näiden rinnalla. Kuinka moni
tyttö hiipikään arkana kuin metsäkauris kaikkien näiden ihanuuksien
ympärillä ja antoi katseensa hempeänä niillä harhailla, mutta pian
avautuivat silmät suuriksi ja alkoivat loistaa kuin kaksi liekehtivää
kynttilää, jäsenet alkoivat hiljaa vavahdella, ohimoissa poltti ja
takoi rajusti, ja juuri samaan aikaan sitten alkoi heitukka puhua.
"Koetelkaa toki, kyyhkyseni!" Ja he koettelivat ja olisivat sitten
mielellään kuolleet! Mutta voi sitä, joka tuon loiston kerran oli
ylleen pukenut! Ihania nauhoja pujotettiin heidän kiharoihinsa, vartalo
nyöritettiin solakaksi, heidän ylleen pantiin kummasti ommellut paidat,
taivaansiniset silkkipuvut, joihin oli kirjailtu hopeisia puolikuita,
ja lisäksi jalkoihin karmiininpunaiset pikkusaappaat ja huikaisevat
koristukset. "Kas noin, enkeliseni, tarkastele nyt itseäsi!" Heidän
eteensä pantiin kuvastin, ja tyttäret alkoivat riemusta remuella; he
näkivät keijukaisunta. Ja heidän siinä itseään kummeksiessaan, kaipuun
polttamin sydämin, aaltoilevin povin ja turhamaisuuden nälän kalvamina,
astui kerubi jälleen esiin: "Nyt riittää jo, riisuudu — tai jos sinun
tekee mielesi, niin käy aina noissa pukimissa".
Kelläpä olisi voimaa tällöin sanoa: "Nauran teidät pihalle", avata nuo
ihastuttavat nyöriliivit, kuoria yltään nuo kummat puvut, panna pois
nuo viehkeät karmiinisaappaat, irroittaa tuo säteilevä koristus ja
ryömiä takaisin vanhaan mekkoon. Kaikki antautuivat koettelemaan — ei
ainoakaan pannut noita ihanuuksia mielellään pois. Vanhemmatkin naiset
saivat pian kuumeen, he olisivat mielellään nähneet itsensä noissa
vaatteissa — ja niiden joukossa oli, jumala paratkoon, sellaisiakin,
jotka Szegedinissä olisi noitina poltettu. Vihdoin täytyi seinälle
panna kielto. Vain kauniit, orvot ja köyhät saivat pukuja koetella.
Gyurka kuoma oli asiat kehittänyt niin pitkälle, hän ratkaisi, kuka
oli kaunis. Pariksella oli vain yksi omena, hänellä niitä oli koko
korillinen. Hänen suosiotaan hankituinkin kiehtovin hymyin, kinkuin
ja paistoksin, täysinäinen viiniastiakin löysi tänne tiensä milloin
sieltä milloin täältä. Sillä hänen virkansa ei suinkaan ollut
vähäpätöinen. Se tuli niin sanoaksemme vasta, myöhemmin ilmi, kun
kymmenen parinkymmenen vuoden perästä naisilla vain sikäli oli arvoa,
jos he voivat sanoa: "Ohho, minä en olekaan entisen teeren lapsia,
minunkin ruumiini on kerran prameillut lestyakilaisissa vaatteissa."
Siitä tuli miltei sananparsi. Kuinka siis silloin, kun asia vielä oli
lämpimimmillään, voi olla yhdentekevää, kuka sai vaatteita pitää kuka
ei, kuka virallisesti tunnustettiin kauniiksi ja kuka kelvottomaksi
havaittiin. Monta karvasta polttavaa kyyneltä silloin vuodatettiinkin.
En tahdo vanhusta syyttää virkavaltansa väärinkäytöstä enkä siitä, että
hän olisi ottanut vastaan lahjuksia (hieman vaikeata olisi syytöstä
todistaakin nykyisin kahden vuosisadan perästä), mutta tosiseikkana
pysyy, että hän monesti käyttäytyi aika lailla tahdittomasti. Niin
esimerkiksi mustalaistyttö kohtauksessa.
Saapui näet kerran paikalle pikkuraukka tyttö, ryysyissään, paljain
jaloin, naarmuisena, ahmi suurin silmin aarteita ja jäi sitten suu
auki seisomaan. Kuin hohtavat Idän helmet välkkyivät hänen valkoiset
hampaansa punaisessa suussa. (Se vanha aasi ei huomannut niitä
ollenkaan.) Hän oli vielä lapsi, hoikka, mutta voimakasrakenteinen.
Kauan siveli hän aarteita, vavahteli, kunnes vihdoin puhutteli
heitukkaa: "Entä minä — saanko minäkin?"
Gyuri kuoma kohmettui ensin jääksi, sanoi sitten halveksien: "Miksi
hevosenkenkää kilpikonnan jalkaan? Mene hemmettiin!"
Oli kuin jokainen sana olisi ollut pilvi, joka kuuroina valui tytön
kasvoille, niin murheelliseksi kävi lapsi. Tämäkin villinä kasvanut
oravainen karkoitettiin pureksimasta. Hän kääntyi pois ja pyyhkäisi
kädellään silmistä kumpuavat kyyneleet.
Onneksi — tai ehkä onnettomuudeksi — oli ylituomari parastaikaa
huoneessa ja huomasi hänen murheensa. Hän kosketti kädellään häntä
olalle. Pelästyneenä kohottausi hän suoraksi. "Valitse näistä puvuista
joku ja pukeudu!"
Arkaillen katsahti hän puhujaan. "Tuo ei salli." (Hän viittasi ilmein
Pintyöhön.)
"Entä jos minä sallin, minä, kaupungin ylituomari."
Tyttö hymyili kyyneltensä lomasta häntä tarkastellen. "Sinäkö täällä
käsketkin? Todellako?"
"Pintyö", virkkoi ylituomari hymyillen, "tuokaa tälle pikkuiselle
kauneimmat vaatteet. Katsokaamme, mitä hänestä voi tehdä."
Neljännestunnin kuluttua he sen näkivät. Kun hän astui pukukammiosta,
pestynä ja pyntättynä, humahti halki huoneen ihmettelyn sorina. Onko
tuo vain unikuva vai elävä olento? Hän oli kuin häikäisevän kaunis
kuninkaantytär. Kirsikanpunainen silkkipuku esitti ihania muotoja,
nuttu soljui sulavana polviin saakka. Hänen huulensa kilpailivat
punassa rubiinien kanssa ja hänen sysimusta palmikkonsa valui niin
pitkälle alas, ettei hänen ruumiissaan ollut ainoatakaan kohtaa, jonka
ympäri se ei olisi voinut kiertyä.
"Kenen tytär olet?" kysyi ylituomari ihastuneena.
"Vanhan Burün, jonka tapana on soittaa 'Sievää husaaria'". ("Sievä
husaari" oli kuuluisa csardas-tanssi Tiszarantaman uutisasutuksilla.)
"Mikä nimesi?"
"Czinna."
"Lähdetkö kerällämme Budaan?"
Hän kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
"Jos lähdet, saat pitää puvun."
"Minä lähden."
Näin löydettiin kukkavihon ensimäinen kukka. Toisetkin saatiin. Täytyi
vain monista valita sopivimmat. Pellavapää Maria Bari orvokinsinisine
silmineen, ihastuttavine vartaloineen, ylväs, komea Magdolna ja pyöreä,
rehevä Agnes Pal punaisin poskin, oikea puhkeava malva. Ei koskaan
sulttaani saisi suudella kauniimpia, ei koskaan Firdusi ole laulanut
ihanammista.
Nyt voivat he lähteä matkalle. Sunnuntaina saapui karja, sata uljasta
härkää, kaikkien kaulassa kilkuttivat iloiset kellot, kaikkien sarvet
olivat nauhoin koreillut, saapuivat hevoset, viisikymmentä salskeaa
varsaa, kullakin hopeinen tiuku kaulassa. Kaksiin vaunuihin istuivat
parittain tytöt — kaksi heistä oli rouvaa, mitä "väärennetyintä"
rouvaa, sillä he tekeytyivät vain niiksi. Sinisiin, hopeasoljin
kirjailtuihin vaippoihinsa kietoutuneina astuivat herrat senaattoritkin
vaunuihin. Ensimäisissä istuivat ylituomari ja Frans Kriston,
takalaudalla Josef Inokai. Yksi kuljettaa ratsuja, toinen nautoja.
Herra Agoston, joka matkasi seuraavissa vaunuissa, kohosi lähettiläästä
kukkatarhuriksi — sellaistahan on politiikka. Gabriel Porossnoki
kantoi aseita upeassa silkkikotelossa. Kaupungintalon kuudes, pieni
epämuodostunut Georg Imecs, ei tosin näyttänyt viehättävältä,
mutta hän puhui hyvin turkkia ja tataria, hänet otettiin senvuoksi
mukaan "voitelijaksi". Kokoontuneen joukon 'eljen'-huuto raikuu,
kotiinjääneet naiset tempaavat päästänsä liinat niitä heiluttaakseen,
ajurit hoputtavat hevosiaan, csikosit [hevospaimenet] läimäyttelevät
ruoskillaan, ja näin lähtee tuo loistava matkue musiikin soidessa,
sillä sadan härän kellot kalkattavat ja viisikymmentä hopeatiukua
kilisee. Matka on yksitoikkoista, emme kuvaa sitä, aroilla on kaikki
samanlaista. Tienoot, kaupungit, kylät, tasangot kangastuksineen,
joista vain painuva päivä tekee lopun, harmaa maa, josta valju
syysaurinko loihtii esiin kirjavia kukkia, ovat kaikkialla samanlaisia.
Maatila muistuttaa toista kuin kyynärän kangaspala toista palasta,
joka on leikattu samasta pakasta. Siellä täällä näkee yksinäisen
uutisasunnon, valkoisen talopahasen, kaivon. Asutun tienoon päässä
oli tuulimyllyjä levitetyin siivin. On todellakin outoa, kuinka
yksitoikkoisia pusztan kaupungitkin olivat. Jokaisella oli jotakin
mistä rehennellä. Debreczinillä lukionsa, Szegedinillä Matiaksen
kirkkonsa, Kecskemetillä Nikolauksen torninsa, johon oli maailman
parhaimmassa sovussa ripustettu kaikkien nähtäville kalvinilainen
kukko, luterilainen tähti ja katolinen risti; jokaisella kaupungilla
oli niinikään tuotavana kaupan omia kuuluiksi tulleita elintarpeitaan,
Debreczinillä makkaraa, Kecskemetillä omenia, Szegedinillä paprikaa.
Henkisestikin ne pyrkivät kehittymään samaan mittaan; jokainen osoitti,
mihin hän hengen viljelyssä pystyi. Debreczinillä oli Csokonainsa,
Szegedinillä Dugonitsinsa ja Kecskemetillä Katonansa [unkarilaisia
runoilijoita].
Mutta sankarimme matkasivat iloisina, kunnes he vihdoin saapuivat Budan
suureen muurahaiskekoon, jossa he heti suoriutuivat tehtävineen, kukin
omalle erikoiselleen. Ensimäinen osa oli "voitelijan", joka eroaa
tavallisista "voitelija"-naisista [unkarilainen hierojatar] vain siinä,
että he hierovat tuskat ihmisistä kullalla eivätkä rasvalla. Hän juoksi
Pontiuksen luota Pilatuksen puheille, saadakseen siellä varmuuden, että
vastaanottoon suostutaan. Padishah myöntyi siihen, että seuraavana
keskiviikkona Kecskemetin kaupunki saisi astua hänen säteilevien
kasvojensa eteen.
5.
Loistoasussaan ilmestyivät ystävämme, miekat kupeella. Herra Lestyak
osoittihe uljaaksi sorjaksi nuorukaiseksi. Hän piti puheen, kuvaili
Kecskemetin oloja niin uskollisesti, niin kauniisti, että hänen
takanaan seisovat neljä senaattoria puhkesivat kyyneliin. (Herra Imecs
oli lähetetty eilen kotiin.) Monien tyylikukkasten jälkeen kärjistyi
puhe siihen anomukseen, että kecskemetiläiset lankeavat Kaikkivaltaisen
jalkojen juureen, anoen, että tämä suostuisi antamaan heille
Kecskemetissä aina asuvan pashan tai jonkun muun arvohenkilön, vaikkapa
vain pikkusormen kokoisen, joka heti vapauttaisi heidät riistolta. Vain
se tietoisuus, että mahtavan sulttaanin mies asuu Kecskemetissä, takaa
kaupungille rauhan ja olemassaolon. Puhetaiteellisen käänteen jälkeen
hän sitten maalaili lennokkaasti, mitä ihanaa elämää pasha saisi
siellä viettää; he rakentavat hänelle kivitalon, he pitävät arvossa ja
kunnioittavat häntä, palvelevat häntä, heidän käsistänsä hän saa syödä
makeaa hunajaa ja niin edespäin.
Budan pashan tulkki Nazur bey käänsi nyt puheen sulttaanille, joka
kuunteli sitä ilmeettömin kasvoin ja ylen ikävystyneenä. Hän oli —
sivumennen — aika miellyttävä herra; nelissäkymmenissä. Paikoitellen
hän nyökäytti päätään.
Ibrahim pasha, Budan kenraali, seisoi kädet ristissä ryntäillä
sulttaanin vieressä ja vaani kaikkea verestävin silmin; oli kuin olisi
tahtonut sanoa: "Puheen olemme kuulleet, sallikaa meidän nyt nähdä
jotakin painavampaa. Se seurasikin heti."
Gabriel Porossnoki astui esiin, avasi omenanvihreän silkkikotelon, jota
hän piti käsissään, otti siitä hyvin tehdyn ruoskan ja fokoshin ja pani
ne tyynylle sulttaanin jalkoihin. "Mahtava herra, me laskemme jalkojesi
juureen Kecskemetin vaakunamerkit."
Sulttaani kumartui, nosti ruoskan permannolta ja tarkasteli sitä
hetken. Sitten hän virkkoi hiljaa pari sanaa Ibrahimille.
Sillävälin oli herra senaattori Inokai karaissut kurkkuaan ja pamautti
nyt kunnioittavasti kröhisten seuraavan: "Sinun sankarillisille
sotureillesi olemme tuoneet pienen paistin, suurin sulttaaneista, ole
armollinen ja katsele sitä ikkunasta."
Nazur bey tulkitsi tämänkin koneellisesti, ja vastahakoisesti nousi
sulttaani sohvaltaan astuakseen ikkunan ääreen, minne pulskat härät
ja hevoset voi hyvin nähdä, joista herra Frans Kriston oli esipuheen
änkyttänyt. Kaikki nämä nähtävyydet eivät erikoisesti huvittaneet Idän
mahtavaa herraa, väsyneenä hän pudottautui jälleen sohvalle... Nyt
aukeni salin ovi ja vilpas tuulenleyhkä hiipi sisään. Ehkä sen oli
synnyttänyt neljän naishameen kahina. Kecskemetin tyttäret astuivat
huoneeseen, raikkaina ja suloisina.
Sulttaani ponnahti kiihkeänä ylös. Kristoffer Agoston astui keskelle
salia, koulupojan tavoin ja elein aivan kuin hänen kädessään olisi
ollut kukkavihko, jonka hän ojentaa isälleen, ja lausui hämillään:
"Armollinen herra, me toimme myöskin pienen kukkavihon."
Sulttaani ei tosin ymmärtänyt näitä unkarilaisia sanoja, suvaitsi
silti ilman lisäselityksiäkin hymyillä. Sitten hän huudahti iloisena
Budan pashalle: "Huntu heidän kasvoilleen, pian, Ibrahim!" (Tämä
merkitsi itämaisin kielin: "Älkää hetkeäkään kauempaa saastuttako näitä
himokkailla katseillanne.")
Pashan syöksyessä ulos ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin,
jutteli sulttaani tulkilleen jotakin pitkäveteisin, venytetyin sanoin.
"Hänen majesteettinsa sulttaani, jonka varjoa Allah varjelkoon, sanoo
teille, te uskottomat, että hän ottaa tutkiakseen toivomuksianne. Olkaa
siihen asti rauhassa ja odottakaa ulkona." Tulkki viittasi, ja näin oli
lähetystö saanut käskyn poistua.
Mutta kun herra Agoston huomasi sulttaanin iloisen mielialan, luuli hän
hetken lyöneen suorittaa jotakin ikuisesti merkittävää; hän pidätti
uloskiiruhtavaa esimiestä viitanliepeestä ja virkkoi tulkille: "Mahtava
tulkki, herrasi oikea käsi, välitä vielä muutama pyyntö!"
Suurvisiiri, salissa olevat pashat ja ulemat katselivat ällistyneinä
tuota hullunrohkeata. Kecskemetin herrat eivät liioin olleet vähemmän
säikähtyneitä, mutta sulttaani, joka ajatteli Kecskemetin kukkasia,
hymyili yhä, ja kun sulttaani hymyilee, paistaa päivä, ruoho kasvaa,
kivet soittavat harppua ja kaikki on niinkuin olla pitääkin.
"No, mitä vielä tahdotte?" huudahti Hassan, Ibrahim pashan edustaja.
"Sanokaa pian, sillä toiset lähetystöt odottavat."
"Asia on näin", sanoi Kristoffer Agoston rohkeampana. "Näimme
ulkona Nagy-Körösin lähetystön ja me pyydämme alamaisimmin Hänen
majesteetiltaan, ettei hän suostuisi siihen, mitä se anoneekin."
Sulttaanin edustaja nauroi ja tulkitsi itse uskovaisten hallitsijalle
tämän toisen pyynnön.
Uskovaisten valtias nauroi niinikään tätä omituista toivomusta
(sellaista ei ollut hänelle vielä ennen esitetty) ja kysyi vilkkaasti,
mikä sen perustana oli.
Lestyak otti vastatakseen: "Nagy-Körös ja Kecskemet ovat toisiinsa kuin
Mekka ja Medina, kuin koira ja kissa."
Sulttaani tuli hyvälle tuulelle, tulkki käänsi heti ilosta säteilevin
kasvoin valtiaan vastauksen: "Iloitkaa! Armollinen padishah harkitsee
tarkoin ensimmäistä pyyntöänne, täyttää toisen."
Kecskemetiläiset lähtivät nyt ulos, toivottaen mennessään vuoroaan
odottaville körösiläisille naapureilleen "hyvää huomenta".
Hetken perästä pujahti sulttaanin uskottu heidän pakeilleen,
ja lohdutteli senaattoreja heitä olalle taputtaen: "Te olette
onnellisia lurjuksia! Olette valloittaneet sulttaanin täydelleen. Ei
epäilystäkään, kaikki toivomuksenne täytetään." Hän hieroi tyytyväisenä
käsiään. Hänelle oli luvattu jälkeenpäin sata dukaattia, jos
Kecskemetiin sijoitettaisiin turkkilainen hallinto.
Suuria toiveitaan hautoen kulkivat he edestakaisin ylistellen
ylituomarin puhetta ja Agostonin esiintymistä. Agoston itse oli aivan
hurmaantunut. "Eikö totta, olen minäkin jonkin arvoinen? Jotakin järkeä
on minullakin, kuomakullat."
Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui turkkilainen uskottu takaisin.
Vihaisena huitoi hän käsillään, hänen kasvonsa olivat kiukun punaamat
kuin paprika. "No, siat", huusi hän jo kaukaa. "Olette onnenne
tallanneet jalkoihinne!"
Kunnon miehemme katsoivat häneen kivettyneinä. "Jumalan nimessä, mitä
on tapahtunut?"
"On tapahtunut, te aasit, että Nagy-Körösin lähetystö Budan ja
Szolnokin pashojen etäisyyttä valittaen toivoivat Kecskemetiin
sijoitettavaksi turkkilaisen komennuskunnan."
"Mutta me"... sopersi Josef Inokai.
"Niin, te saitte sulttaanin lupaamaan, ettei hän täyttäisi Nagy-Körösin
anomusta, mikä se lieneekin. Jähmettykää!"
Sitten hän käänsi heille selkänsä, kirottuaan sitä ennen jonkun kerran
turkiksi.
Olisi pitänyt olla näkemässä sitä ällistystä. Lestyak hieroi viiksiään,
rehellinen Porossnoki sadatteli, Kriston sai kauhusta verenvuodon
nenästään, vanhaa Inokaita alkoi nikottaa, herra Agoston juoksi suoraa
päätä vaunuille, jotka seisoivat Tonavan rannalla, painui yhteen niistä
ja kietoutui bundaansa [unkarilaiset turkit], sillä häntä kouristeli
sellainen horkka, että se — tasan jaettuna — olisi riittänyt sataankin
nuhaan.
"Nyt voimme lähteä kotiin", katkaisi Kriston murheellisen äänettömyyden.
"Odotamme ensin sulttaanin päätöstä", arveli ylituomari.
Lienee ollut iltasoiton aika, kun sulttaanin kaimakani saapui tulkin
mukana heitä noutamaan. Hän vei heidät erääseen saliin ja jätti heille
viitan ja virkkoi tulkin suun kautta heille: "Tämän lähettää teille
hänen majesteettinsa padishah. Arvattavasti osaatte sitä käyttää hyvin."
Senaattorit katselivat surullisina tuota tummanvihreätä
samettikauhtanaa, joka oli kirjailtu kultanyörein ja -nauhoin, ja
kummissaan tuntuivat kecskemetiläiset virkkavan toisilleen: "Näinkö
paljo siis?"
"Ei enempää", vastasi kaimakani ylen levollisena. "Sulttaani katsoi
teidän parastanne, mutta hän ei voinut syödä sanaansa. Te itse olette
näin halunneet."
"Eikö voisi vielä kerran päästä hänen puheilleen?"
"Ei käy laatuun."
"Tuhat tulimmaista! Olemmepa kauniisti kiikissä! Kylläpä kotona
riemuitaan!"
"Koska niin on asiat", sanoi ylituomari kylmästi, "niin ottakaa te,
herra Kriston, viitta huostaanne".
Frans Kriston tarttui äkäisenä ja halveksien tuohon karhuntaljalla
vuorattuun vaippaan niin, että sen lieve laahasi maata, ja vei sitä
pahasti mokaten ylituomarin perässä. Vaunuille saavuttuaan hän heitti
sen nurkkaan kuin minkäkin rääsyn.
Herra Agoston oli jo hävinnyt. Toinen ajureista tiesi hänestä sen
verran, että hän oli käskenyt ajaa Waitzeniin, missä hänellä oli
nainut tytär; hän ei ollut puhunut paljoa, sillä hänen hampaansa
löivät loukkua, mutta sen verran hän toki oli sanonut, ettei häntä
kuunaan enää nähtäisi Kecskemetissä. Kun hevoset oli syötetty ja
juotettu ja miehemme pääsivät lähtemään, hämärsi jo ja savutorvien
sauhu sekaantui nousevaan usvaan, sammakot kurnuttelivat rumasti Pestin
soissa (nykyisen ketjusillan tienoilla), papit hoilasivat taukoamatta
Budan minareteista ja Pestin vanhasta tornista pöllöt aaveellisesti
huhuilivat. Vain kaukaa, jostakin kyläpahasesta kuului kristityn kellon
itkevä ääni. Sumu oli vaaleanpunervaa kuin vastalypsetty maito, melkein
läpinäkyvää, niin että siinä saattoi helposti eroittaa tiimeltäviä
louhikäärmeitä, panssaripeitteisiä ihme-eläimiä ja lakana-aaveita.
Taivaankumulle levittäytyi raskasmielisenä yksi ainoa tummansininen
pilvi.
Pestin talot oli jo sivuutettu, ja hädin tuskin selviydytty Hatvanin
portin pieleisistä soista, joiden liejuun Kristonin vaunut olivat
tikahtaa kiinni, kun äkkiä pilvi syöksyi esiin ja nielaisi kuun aivan
kuin siniseen sukkaan uppoaa suuri hopeataalari. Pimeni; juhlallinen,
alakuloinen hiljaisuus painui nukkuvan luonnon yli. Vain vaunut
natisivat akseleistaan ja tuolloin tällöin kuului kukon luikutus
Pestin uutisasunnoilta. Hevoset kulkivat varsin vastahakoisina,
ajurit sadattelivat ja senaattorit istuivat syvissä mietteissään
sanattomina toistensa vieressä, vaihtoivat sentään joskus sanan pari.
Ja silti he olisivat voineet ajatuksiaankin vaihtaa, sillä samanlaisia
ne olivat kaikkialla. Jos yksi ajatteli: "Kuinka meidän pitää nyt
kotona antaa saamamme suuri olematon?" vastasi toinen tuijottaen
ensin syvään yöhön: "Olisin mieluummin paimenkoira kuin senaattori."
Kolmas kohotti painuneen päänsä ja lisäsi huoahtaen: "Sadasta härästä
ja viidestäkymmenestä hevosesta yksi vihreä viitta — sitä voi sanoa
hyväksi kaupaksi." Taas he vaikenivat ja tuijottivat jälleen tuohon
valkeahtavaan usvaan, josta yhä ilmestyi noita ihmeotuksia. Äkkiä
astui tästä usvapylväistöstä muuan aave. Selvempänä, todellisempana
kuin toiset — se asteli päin hevosia... ja sen varjo piirtyi tielle.
Ensimäisten vaunujen hevoset hätkähtivät. Ajuri silmäsi sinnepäin.
Pehmeä naisääni kuului: "Pysähtykää!"
Katolinen Inokai teki ristinmerkin. "Kaikki hyvät henget ylistävät
Herraa!"
"Ken olet?" kysyi Kriston.
"Olen Czinna, mustalaistyttö. Ottakaa minut pian vaunuihin."
Ensin pelästyi vain Inokai, mutta nyt säikähtivät Kriston ja Porossnoki
miltei kuoliaiksi. Seuraavissa vaunuissa ajava ylituomarikaan ei
pitänyt sopimattomana hypähtää ulos vaunuista. "Kuinka tänne tulit,
variksenpoikanen?"
"Pakenin!" vastasi Czinna lyhyesti.
"Niinpä tietenkin, mutta miksi pakenit?"
"Pitkästyin aikojani."
"Sinä koiranmaksa", ähisi Kriston korvallistaan raapien. "Tiedätkö,
että meidät sinun tähtesi hirtetään? Menetkö kiireenvilkkaa tiehesi!
Mitä teemme? Mihin ryhdymme?"
"Hänet täytyy toimittaa takaisin" arveli Porossnokikin.
Kuun kiiltävä naama pilkisti pilvien raosta ja valaisi kaunista
tyttöämme. Hänen upea pukunsa oli yltyleensä tahraantunut, hänen
pikkusaappaansa olivat loassa, nuttu läpikastunut suossa, jonka halki
hän oli kahlannut.
"En halua palata", uhmaili hän ja hänen valkoiset hampaansa
välähtivät, sillä kylmästä ne hieman kalahtivat. Väristen hän napitti
päällysnuttunsa.
"Sinun täytyy palata", sanoi ylituomari, "meidän päämme on
kysymyksessä".
Tyttö lysähti kokoon, suuntasi kauniit, suuret silmänsä ylituomariin,
mutta niin ihmeellisin ilmein, että ylituomari huudahti: "Tule, istu
viereeni minun vaunuihin! Vien sinut kotiin."
"Herra ylituomari! Herra ylituomari!" varoitti Porossnoki alakuloisena.
"Mitä teettekään!"
"Minun vastuullani!"
"_Juventus ventus_", murahti Inokai.
Czinnan silmät välähtivät jälleen, niissä oli koiran uskollisuuden
lämpöä. Sitten hän hypähti ylituomarin luo keveänä ja notkeana kuin
metsäkissa.
Vaunut lähtivät taas liikkeelle.
"Sinun on kylmä", virkkoi ylituomari kuunnellen hänen hengitystään. Hän
otti keisarin viitan esiin ja kietoi sen hänen polviensa ympärille.
Käden sivulla hän kosketti tytön otsaa, se oli hieman kuuma, mutta
kuinka sileä ja pehmyt sivellä!
"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili ensimäisissä
vaunuissa Inokai, "herra Kristoffer Agoston, joka on saanut päänsä
turvaan Waitzeniin".
"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili perimmäisten
vaunujen vierellä härkäpaimen vanhalle hevospaimenelle, "ylituomarimme,
herra Lestyak, sillä hän saa maistaa mustalaistytön punaisia huulia ja
kietoa käsivartensa hänen ihanan, solakan vartalonsa ympäri".
"Sanoppa, Czinna", kysyi ylituomari, "kuinka pääsit pakosalle?"
"Minä käskin ovella vartioivan vanhan turkkilaisen nukkua, ja hän
nukkui."
"Kuinka pystyit hänelle turkkia haastelemaan?"
"Otin helminauhan kaulaltani ja annoin sen hänelle."
"Entä toiset?"
"Hoputin niitäkin lähtemään, mutta he eivät tahtoneet. Kotona heidän
täytyisi käydä päivätöihin, täällä tarjottiin runsas päivällinen,
paisti, kolmenlaista maukasta hedelmävanukasta. Taisi olla mamaligaakin
[Jonkunlaista maissimuhennosta]. Jälkiruokaa en enää odottanut."
"Mutta sinähän lähdit mielelläsi mukaamme."
"Iloitsin niin kovin vaatteista."
"Ja nyt olet niihin jo kyllästynyt?"
"Halveksin niitä ja ikävöin jälleen vanhoihin ryysyihini."
"Aijai", virkkoi ylituomari surullisena, "Kecskemetille voit vielä
tuottaa monta pahaa! Sinua ajetaan takaa, saat olla siitä varma,
Czinna!"
Tyttö takertui pelokkaana ylituomariin ja koko hänen ruumiinsa vapisi
kuin haavanlehti.
"Älä pelkää, en jätä sinua, kun kerran lupasin sinua suojella. Mitä
sanoin, se pysyy."
Tyttö kumartui, tarttui Lestyakin käteen, suuteli sitä ja itki.
Hermostuneena, miltei töykeästi tarttui nuori mies hänen päähänsä
irroittaakseen sen kädeltään ja mutisi pahatuulisena: "En minäkään ole
mikään piispa." Mutta kun hän kohotti tytön päätä, pyöri maailma äkkiä
hänen silmissään, se kieppui yhtenä hyrränä ja tähtiä sinkoili hänen
edessään, vaunut tuntuivat kaatuvan, ja hän painoi tuota ihanaa päätä
rintaansa vasten. Äkkiä hän katui... ja hän päästi sen irti.
"No no, mitä lempoa sinä teet, Czinna? Älä hulluttele äläkä suutele
kättäni, sillä muutoin sidon palmikkosi seinään, jottet voi päätäsi
liikuttaa. Sinähän panet ihmisen sekaisin!"
Hän tarttui ilakoiden tytön paksuun, pehmeään hiuspalmikkoon.
"No, sidonko mä tämän seinään?"
"Kuinka vain teidän armonne tahtoo", sanoi tyttö lempeästi, tyynesti.
"En sido, älä pelkää. Mietin muuta keinoa."
Pitkän tovin he olivat vaiti. Lestyak hieroi monesti otsaansa.
"Luulen parhaaksi", virkkoi hän vihdoin kuiskaten, "että sinun
palmikkosi leikataan tyystin pois".
Czinna kohotti ihmettelevät silmänsä häneen, ne loistivat pimeässäkin.
"Kumarru lähemmä minua, Czinna, jottei ajuri kuule, mitä minä sanon.
Nojaa korvasi kasvoihini. Vielä lähemmä. Älä pelkää, en sinua suutele."
"Entä sitten, vaikka suutelisittekin."
"Sinun tukkasi pitää leikattaman."
"Entä sitten, leikatkaa vain."
"Sitten sinun täytyy poistua vaunuista..." Tyttö liikahti rauhattomana.
"Sillä sinua etsitään, eikä minulla ole kylliksi voimia sinua suojella.
Kukapa tietänee, kuinka minunkaan käy. Hankaluudet panevat tieni
pystyyn. Sinun täytyy poistua, se on varmaa."
"Mutta minkätähden?
"Koska sulttaani tahi Budan pasha ovat mahtavampia kuin Kecskemetin
tuomari. Jos minä olisin heitä voimakkaampi, saisit sinä nyt jäädä
luokseni eikä hiuskarvaakaan päästäsi pudotettaisi."
"En ymmärrä teitä."
"Pian ymmärrät. Tuossa arkussa on miehen puku, ostin sen vastikään
itselleni Budassa. Hypättyäsi vaunuista voit jossakin pukeutua pojaksi.
Sinusta tulee sorja poika, saat uskoa! Lempokaan ei tuntisi sinua
entiseksi Czinnaksi."
Czinna huoahti ja alkoi itkeä.
"Hyvin hitaasti, päivien vieriessä sinä kuljet Kecskemetiin takaisin,
mikäli mahdollista toisia teitä, ja menet isäni luo kiertelevänä
räätälinkisällinä, joka hakee työtä."
Czinna kuivasi kyynelensä ja nauraa remusi.
"Älä hirnu kuin pikku varsa... Asema on vakava. Jos vanhus kieltäytyy
ottamasta sinua taloonsa, niin sinä näytät hänelle tätä sormusta
merkiksi, että minä niin tahdon."
"Mutta tulettehan te kotiin ja voitte asian esittää suullisesti."
"Enhän tiedä, kuinka minun käy", vastasi toinen yrmeissään, otti
sormestaan opaalisormuksen ja antoi sen Czinnalle.
Hetkiseksi vaiettuaan hän lisäsi: "Mutta jos hän ottaa sinut ilman
sormustakin, niin älä näytä sitä ollenkaan; isäni ei saa aavistaa,
kenenkään ei tarvitse tietää, kuka on miehenpukuun kätkeytynyt. Minä
tahdon niin."
"Tapahtukoon myös niin", sanoi Czinna.
"Ja nyt käymme työhön. Sinun täytyy ehtiä pois vaunuista niin kauan kun
vielä on pimeää."
Laatikossa oli isot keritsimet, joilla tasailtiin varsojen harjat. Kun
ylituomari oli ne ottanut esiin, alkoivat hänen kätensä vapista ja
varsinkin silloin kun hän tarttui tytön paksuun palmikkoon tuhotakseen
sen.
"En voi sitä tehdä." Ja hervottomana hän pudotti keritsimet.
"Miksi suotta epäröitte?" kiivaili tyttö siepaten keritsimet.
Terävä rauta kirahti, ja hiusmetsä oli kaadettu. Tyttö hymyili
kruunuriistetyin päin. Sitten hän irroitti suortuvistaan nauhat
Lestyakin ottaessa arkusta miehenpukua.
"Kun olet saanut tämän yllesi, — kuuntele tarkoin —, sinä menet Tiszan
rannalle mistä sen nopeimmin löytänetkin ja siellä sinä jätät omat
vaatteesi pajupensaan juurelle, niinkuin itsemurhaa havittelevien
tyttöjen on tapa tehdä; hehän heittävät vaatteensa rannalle mukaansa
vain suuren surunsa..."
"Kaikki tehdään niin... kaikki."
"Hohoi! Voi! Voi!" kuului samassa Kristonin vaunuista.
"Mitä on tapahtunut?" huusi ylituomari pimeään.
"Olemme vajoamassa suohon." Se ei ollutkaan ihme. Siihen aikaan olivat
kunnat vielä neitseitä tienteossaan. Valituksella, että lokaa kasattiin
loan niskalle ja sitä sanottiin tieksi, ei silloin vielä ollut
perusteita, sillä ylimalkaan ei kasattu mitään. Se käsitys oli yleinen,
"että vaunut tehkööt itse tiensä". Missä rattaanjälkiä näkyi, siellä
oli ihmisiä liikkunut, ja mistä jo oli kuljettu, "sieltä voimme mekin
mennä".
Tie loppui äkkiä ja vaunut olivat akseleitaan myöten suossa, joka
kuutamossa oli näyttänyt viherväsilkkiseltä niityltä. Tällainen puszta,
jota Petöfi kutsuu avoimeksi kirjaksi, on hullua seutua. Päivisin se
näyttää kangastuksiaan, maan vedeksi, öisin veden maaksi. (Milloin voi
ihminen siihen luottaa?)
Ajuri sadatteli, suomi hevosia niin että siimat olivat katketa, mutta
hän ei oikein tiennyt, mikä suunta oli valittava, missä poikkitie oli.
Toiset vaunut koettivat onneaan toisaalla. Nekin painuivat suohon.
"Me menemme täällä pohjaan! Kuka tuntee tien?"
Kaikki poistuivat vaunuista ja alkoivat neuvotella.
"Niin paljon on varmaa, että me olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'",
sanoi herra Porossnoki. "Jostain kulkee ajotie. Olen usein kuullut
ajomiesten sanovan, että järvien lomista kyllä voi löytää oikean tien."
"Mutta mistä? Me etsimme niin kauan että ehdimme upota ennenkuin
löydämme."
"Täytynee herättää vanha Marcsi; hän on jo usein ajanut härkiä Pestiin,
myöskin sateisilla syksyillä. Ehkä hän tuntee tien? Sinä, pieni
hevospoika siellä perivaunuissa, herätä veljesi Marton."
Hoikka Pali ei tarvinnut enempiä kehoituksia, hän ravisteli nukkuvaa
vanhusta kaikin voimin.
"No, mitä nyt? Miksi ravistelet, lurjus?"
"Kunnioittaen pyydän teitä ilmoittamaan, vanha sukulainen, tunnetteko
tien Kecskemetiin?"
"Luulen", virkkoi harvasanainen härkäpaimen.
"Olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'. Kahdet ensimäiset vaunut makaavat jo
suossa. Katsokaahan ympärillemme, mistä löydämme oikean tien."
Marcsi tähyili taivaalle ja katseli hyvin tarkkaavasti tuota
suunnatonta holvikkoa miljaardeine tuikkivine tähtineen.
"Ettekö nouse vaunuista tutkiaksenne seutua?"
"Mitä tutkimista siinä?" tokaisi toinen äreästi. "Suo kuin suo"
Ja jälleen hän loi tutkivan silmäyksen taivaanlakeen. Äkkiä kohottautui
hän vaunuissaan pystyyn ja huusi Kristonin vaunuissa oleville: "Näetkö,
rakas poikani, Otavan tällä puolella noita kahta pikku tähteä, toinen
on kalpea, kirkkaanvaalea, toinen säkenöivämpi, mutta vähäisempi,
molemmat ovat toisiaan vastassa".
"Näen, Marcsi bacsi." [Setä, serkkunen, kuoma.]
"No hyvä, ohjaa vaunut päin näitä kahta tähteä, veliseni. Siitä kulkee
tie."
Senjälkeen hän kaikessa rauhassa paneutui levolle, niinkuin ainakin
mies, joka on saanut kaikki hyvälle tolalle.
Herrat kiipesivät nyt polvensyvyisestä vedestä vaunuihinsa, mutta
kun ylituomari saapui omilleen, ei Czinnaa näkynyt missään. Yleisen
hämmingin aikana hän oli huomaamatta kadonnut, vain hänen suuri
hajaantunut palmikkonsa enää kiilsi vaunujen nurkassa. Maks otti
huoaten nuo ihanat kiharat käteensä, alkoi sitten suortuvin viskellä
pieninä palleroina suohon. Nuo mustat kutrit leijailivat hiljalleen
alas, tuuli kuljetti niitä, niin että ne näyttivät ikäänkuin lentävän;
vihertävä vesi leikki niillä ja kietoi ne vesililjojen, kaislojen ja
kirjavien vesiherneiden ympärille... Kun vihdoinkin oli päästy turvaan,
oli ylituomarin kädessä enää vain yksi hapsi; sen hän kietoi sormensa
ympäri.
"Hoi, kuulkaa!" huusi hän jyristen. "Minne on tyttöni joutunut? Missä
vaununsa hän on?"