"Jumalan kiitos!" kuiskailivat senaattorit keventynein mielin, "että
hän on hukkunut, se pieni kilpikonna!"
Seikkailu oli nyt lopussa. Nyt saavuttiin selkkauksitta uutisasunnoilta
kyliin ja kylistä uutisasunnoille. Silloin tällöin ajettiin harhaan,
mutta ei ollut hätää, olihan Marcsi mukana; kun hänet herätettiin,
neuvoi hän heti oikean suunnan.
"Ajakaa vain päin tuota vilkkuvaa pientä tähteä, jonka tuolla Pikku
Otavan kyljessä näette..."
Hän liikkui kuin kotonaan tähtitaivaan tuikkivilla kiertolaisilla. Maa
on muuttelevainen, mutta taivas sinisine pohjineen on vankkumattomasti
aina samanlainen. Sieltä käsin hän mittasi tien Pestistä hamaan
Kecskemetiin. Hän löysi sieltä niin tarkan ratkaisun, hän näki
tien niin selvästi, että sillä hänen silmissään suorastaan tuprui
pölypilviä...
6.
Pintyö asetti ladatut kanuunaräiskät torille; sinne tänne pystytettiin
ulkojulisteita: "Tervetuloa!" "Eläköön!" y.m.s. Loistava kaunopuhuja
Paul Fekete hikoili paraikaa valmistaessaan puhetta, joka alkoi:
"Kukapa ei tuntisi oppineen ja kunnioitettavan Senecan mainetta?"
(Tietysti kaikki sen tunsivat, sillä herra Paul Fekete eli tuon
kuuluisan ja oppineen miehen lauselmilla.)
Burün mustalaiset hankasivat käyriinsä hartsia, lyhyesti, oli ryhdytty
suuriin valmistuksiin ja olisi kukaties soitettu suuria kellojakin,
ellei herra Porossnoki terveen järkensä neuvoa noudattaen olisi
Czegledissä istuttanut Palia, koreaa hevospaimenta, hevosen selkään ja
antanut hänen tehtäväkseen ajaa kotiin sanomaan, ettei järjestettäisi
minkäänlaista huvinäytelmää, koska iloisuuksiin ei nyttemmin ollut
mitään syytä.
Lähetti sai aikaan melkoisen mielenmasennuksen, äkämielin ja vihaisina
katseltiin ikkunoiden ja aitojen takaa, kun edustajat iltasella
saapuivat. Ei kajahtanut ainoatakaan 'eljen'-huutoa, koirat vain
ärhentelivät vaunujen jäljessä. Mutta näin olikin parempi, miksi
suurentaa häpeää, joka muutenkin oli kyllin suuri!...
Samana iltana vielä saivat Budan tapahtumat siivet alleen; saatiin
selville, minkä sopan Körös oli Kecskemetille, tai paremmin minkä
Kecskemet oli itselleen keittänyt, ja että sulttaani annettujen monien
lahjojen vastineeksi oli heittänyt heille viitan.
Kirous ja häpeä!
Mutta kuinka heillä saattoi olla häpyä tuoda tuo viitta kotiin?
Seuraavana päivänä kokoontui sankkaa joukkoa raatihuoneen edustalle;
arvokkaammat kansalaiset menivät saliin asti kuullakseen oikein
virallisesti matkan vaiheista kerrottavan. Sellainen oli näet tapa
jokaisen suuren yrityksen jälkeen.
Tavallinen rahvas, vaimoja ja lapsia, elämöi ulkona, hoilasi ja
yritti aivan mahdottomin äänin sovittaa säveltä runosäkeihin, jotka
tekijättöminä olivat syntyneet roskaväen huulille:
"Kecskemet, et muusta piittaa,
kun keisarin vain kannat viittaa!"
Muutamat kujia kulkevat Suur Körösin ajomiehet vielä lisäsivät
ärtymystä. Tukevasti hevosiaan läimäytellen he viskasivat joukkoon
ivallisen:
"Pitääkö se viitta myöskin lämmintään?"
Ja ainakin se lämmitti sisällä istuvia senaattoreja aimotavalla.
Synkkinä he istuivat tuoleillaan. Toiset, kuten herra Inokai, aivan
murtuneina ja toivottomina. Vain ylituomarin kauniit kasvot ilmaisivat
rohkeutta ja uhmaa.
Porossnoki kuvaili matkan vaiheita hyvin sepitetyssä puheessa,
ja hän alkoi taivaan jumalasta, joka koettelee Kecskemetiä niin
usein, että häntä jo voi pitää vakinaisena kaupungin asukkaana. He
olivat tehtäväänsä käyneet hyvää tarkoittaen (Herra jumala on siitä
todistajana!) eivätkä he voineet mitään, että suunnitelma ajautui
karille.
Mikä on totta, se pysyy totena, kulunki oli suunnaton, mutta he olivat
ajatelleet: "rohkea rokan syö!"
Aluksi kuunneltiin häntä tyynesti ja tuo kaunis puhe olisi kenties
pelastanutkin maistraatin, ellei niiden yksityisseikkojen yhteydessä,
jolloin Porossnoki mahtipontisesti lausui: "Ja keskiviikkona me
ilmestyimme hänen majesteettinsa, Turkin keisarin eteen, joka siinä
istui kaikessa prameudessaan", ellei tällöin, kuten sanottu, Gaspar
Permete olisi huutanut väliin: "Piippua hänellä ei ainakaan ollut
suussa?"
Hillitön ilo kuvastui kaikkien kasvoille ja sitten seurasi ruma
sivuhuudahdus toinen toistaan. Arvovalta laski ja tuskin oli ensimäinen
kipuna singonnut olkikasaan, kun jo kaikki leimahti ilmiliekkiin.
"He ovat heittäneet ne ihanat rahat lemmon kitaan! Rubiinivälkkyvät
puvut he ovat noille neulottaneet! Virallisia tilaisuusmiehiä!
Jalokivivartisen ruoskan he ovat ottaneet mukaansa! Rahaa tuhlattiin
tolkuttomasti! He ovat meidät saaneet imeväisten pilkattaviksi! Tulen
juuri ulkoa ja siellä torilla körösiläiset huutelevat: 'Pitääkö
kauhtana lämpimänsä?' Sellainen häpeä kaupungillemme!... Siitä saatte
vastata!"
Jättiläisvartaloinen Josef Berkes kimmahti pystyyn ja pyörivin silmin,
karjuvin äänin ja nyrkit ojossa syyti:
"Erotkaa! Pois vihreän pöydän äärestä!"
Ja turmiota ennustaen täytti salin sadoista kurkuista kajahtava huuto,
joka kulki kuin myrsky puutarhan puissa.
"Erotkaa!"
Kiihoittuneet kansalaiset tunkeutuivat yhä kiinteämpänä renkaana
vihreän pöydän ympärille. Lestyak sysäsi tuolinsa kumoon, tempasi
liiviensä reunuksesta irti kaupungin sinetin, joka siinä riippui
ketjusta, ja viskasi sen ketjuineen päivineen permannolle, niin että se
kierähti salin äärimmäiseen nurkkaan.
"Siinä on! En tarvitse sitä enää!" Ja hän kiiruhti ovelle.
Mutta Blasius Putnoki asettui hänen tielleen.
"Hoo! Ei niin, kuomaseni! Sinä jäät. Syytän sinua Jumalan ja ihmisten
edessä, että sinä vedät yhtä köyttä kaupungin vihollisten kanssa, että
sinä olet myynyt pyhän äitikirkkomme aarteet. Sinä olet kaupungin
vanki."
"Kenen määräyksestä?" kysyi Lestyak kylmän ylpeästi.
Putnoki nolostui aivan kuin häneltä olisi kieli katkaistu, Lestyak
puolestaan poistui paiskaten salinoven mennessään lukkoon. Kukin
vuoroonsa nousivat nyt toisetkin senaattorit alistuen yleiseen tahtoon.
He luopuivat virastaan. Syntyneessä sekamelskassa raivasi herra Josef
Berkes tien presidentinpaikalle.
"Ehdotan, että kunnes kypsän harkinnan jälkeen uusi virkamiehistö on
valittu, kaupungin asioita hoitaa kolmijäseninen toimikunta. Yksi
katolinen, yksi luterilainen ja yksi kalvinilainen jäsen."
"Niin olkoon!" huusi joukko.
Heti valittiin ne kolme, herrat Samuel Holeczy, Josef Berkes ja Blasius
Putnoki. Joukon hajottua siirtyi triumviraatti viereiseen huoneeseen
neuvottelemaan, ja sen ensimäinen päätös oli vangituttaa nuori Lestyak.
Vanha Lestyak itki ja huusi, kun hänen sydämensä ylpeyttä, hänen
Maksiaan vietiin vankilaan. Ensin hän tarttui silitysrautaan ja
aikoi kolhia kuljettajat kuoliaiksi. Kun hänen kädestään riistettiin
silitysrauta, otti hän käyttääkseen sopivia raamatunlauseita, jotka hän
sivautti ukonnuolina Gyuri Pintyön ja Pistä Muskan piille.
"Asiaa ei pidä ottaa noin pahalta kannalta, rakas isä", virkkoi hieman
äkäisenä entinen ylituomari. "Eihän tämä kestä kauaa."
"He saavat tätä vielä katkerasti katua!" huusi vanhus puristaen kätensä
nyrkkiin kuin näyttämösankari. "Voi sinuas, Kecskemet, sinun käy kuin
muinoin Sodoman ja Gomarran!"
"Onni voi meille hymyillä", lohdutti Maks.
"Onni?" Ja vanhus alkoi jälleen nyyhkyttää kuin nainen. "Onnikin on
jumalatar, nainen sukunsa lajia. Se juoksee alati uusien miesten
perässä. Kenen kanssa se kerran lemmenliiton solmi ja kenen se hylkäsi,
sen luokse se ei koskaan palaa."
Senjälkeen tarttui hän epätoivoisena mielipuolen elein saksiin ja alkoi
leikata palasiksi juuri valmistamaansa uutta viittaa, käheästi voihkien:
"Paha sinut periköön, koira. Maailmanloppu lähenee."
Maailman loppu ei tosin tullut, mutta kyllä viitan, ja Maks-rukkakin
teljettiin raatihuoneen tympeään vankilaan. Hän juoksi jäljissä, mutta
porttikäytävällä hänen vanhat jalkansa pettivät ja hän kykeni vain
kynnykseltä huutamaan:
"Älä pelkää, rakas poikani, minä kyllä sinut sieltä päästän,
kilvoittelen sinut vapaaksi."
Eikä se niihin aikoihin niin erin vaikeata ollutkaan! Mentiin vain
Budan pashan luo, hankittiin pieni käsky, että hänet päästettäisiin
vapaaksi. Ellei Budan pashan sydän tällöin kylliksi heltynyt,
mentiin Szolnokin pashan puheille ja hänenkin myöntymyksensä oli
pätevä. Olettakaamme, että Szolnokinkin pasha oli huonolla tuulella,
silloin oli viisasta käydä tapaamaan Kalgan sulttaania tai kulkea
puhuttelemaan Fülekin varaispaania ja pahimmassa tapauksessa voi pyytää
vapautuskäskyä herra Csudaltakin, ellei ole yksinkertaisinta lähteä
Szecsenyyn hänen ylhäisyyttään herra Stefan Koharya tapaamaan. Kaikki
nämä jalot herrat isännöivät Kecskemetissä.
Juuri silloin, otolliseen aikaan, saapui muuan kulkijapoika
tarjoutumaan työhön. Se oli sievä, luottamusta herättävä nuorukainen.
Nyt voi herra Lestyak turvallisena heittää haarapussin olalleen ja
yllämainitun nimiluettelon sen lisäksi. Tuo poika saa vartioida taloa,
ottaa vastaan tilauksia, pakista kärsimättömien asiallisten kanssa,
Érzike tyttö keittää hänelle ruoan ja pitää häntä silmällä.
"Mutta kuuleppas, Laczi poikani — nimesihän on Laczi? — älä kureile
tytön kanssa, sillä hän on minun kummilapseni."
Näin lähti vanhus ja viipyi kauan, vasta sydäntalvella hän palasi.
Tämänvuotisen martinhanhen jalka ennusti ankaraa talvea ja sellainen
tulikin. Taistelevat sotapuolueet kärsivät siitä surkeasti. Herra
Tökölyn armeijasta paleltui sata jouluun päästäessä. Edellisen vuoden
huonon sadon johdosta oli elintarpeitakin niukalti, soturit eivät
kärsineet ainoastaan vilua, vaan myöskin nälkää. Ei siis ihme, että he
toisinaan käyttäytyivät varsin sydämettömästi.
Samana iltana, jolloin vanha Lestyak tuli kotiin Budan pashan
käskykirje taskussa, saapui hänen mukanaan samalla osasto Kalgan
sulttaanin pahamaineisia sotureja kaupungin edustalle. Heidän
hallussaan oli varsin paljon orjankahleisiin kytkettyjä naisia ja
miehiä, ja heidän päällikkönsä Olaj beg lähetti ratsastajan viemään
seuraavaa käskyä triumviraatille:
"Uskottomat koirat! Ellei minulle huomiseksi aamupäiväksi lähetetä
kahdeksaa vaunullista leipää, neljääkymmentä härkää, kahtakymmentä
kuormallista halkoja ja neljäätuhatta viittäsataa guldenia rahaa,
saavun iltapäivällä niitä sotilaineni noutamaan ja katkaisemaan
Kecskemetin hallitusmiehiltä kahden päät, sillä yhdellä tuomarilla on
yhdessä päässä tarpeeksi. Ymmärtäkää! minua hyvin!"
Raatihuoneessa syntyi hirveä kauhu. Heitukat juoksivat kiireenvilkkaa
talosta taloon kehottaen leipomaan mahtavalle Olaj begille kakkuja,
hakkaamaan halkoja; mutta vaikeinta oli haalia kokoon rahoja, sillä
kaupungin kassa oli tyhjä. Sellaista suoneniskua ei nyt jakseta kestää.
Kun Mikael Lestyak astui nöyränä saliin, tapasi hän raatimiehet sangen
murheellisina.
"No, mitä te tahdotte?" kysyi Putnoki karkeasti.
"Tulin poikani vuoksi, suuri herraseni."
"Poikanne?"
"Niin, poikani juuri. Vien sen raukan kotiin."
"Vain jos me päästämme hänet vapaaksi."
"Tietysti, kyllä te päästätte", uhitteli vanhus levittäen herra
Putnokin silmäiltäväksi Ibrahim pashan kirjeen. "Mutta kuten vain
Teidän armonne suvaitsee."
Triumviri tuli jokseenkin noloksi vilkaistuaan pashan kirjeeseen;
tarttuipa hän kauhun valtaamana jo kaulaansa, sillä tuo hyväkäs Budan
pasha ei kuivannut mustetta hanhensulastaan koskaan panematta vakavien
rivien lomaan jotakin pikku sukkeluutta. Nytkin oli kirjeessä seuraava
lyhyt rivi: "Näen, että Teidän selkänahkanne syhyy armottomasti."
"Tilanne on melkoisesti muuttunut", virkkoi triumviri nöyränä.
"Tottelemme käskyä. Tänään on jo kovin myöhä, eikä vanginvartijaakaan
ole saapuvilla. Huomenis varhain me vapautamme veljemme."
Räätäli meni kotiinsa, mutta aamuhämärissä hän oli jälleen raatihuoneen
portin edustalla. Oli oikea koiran ilma; paksua sumua kiertyi
kaikkialle ja luntakin alkoi tuhuttaa. Kaupungin päät saapuivat varsin
varahin, etenkin Putnoki, joka yöllä oli saanut hyvän ajatuksen ja
kiiruhti sitä tovereilleen kehittelemään.
"Ei ole hyvä, että Lestyak päästetään vapaalle jalalle. Hänen
pääkopassaan asustaa suuri ymmärrys ja vehkeilynhalu."
"Luja pää, totta puhut, mutta sandshak-pashallekaan ei käy
leikitteleminen."
"Ei minunkaan mielestäni. Me laskemme hänet vapaaksi, mutta minä
lähetän hänet semmoiseen paikkaan, mistä hän ei kuunaan palaja.
Jättäkää se asia minun huolekseni!"
Kadut täyttyivät tavattoman varhain. Asukkaat kuljettivat
mikä ajorattailla mikä työntökärryillä tavaroitaan läheisille
uutisasunnoille.
Olaj begin ilmestyminen näköpiiriin sai kauhun ilmeet ihmisten
kasvoille. Sillä tuo hyväkäs Olaj beg ei todellakaan ollut vähäpätöinen
rihkamoitsija kuten esim. Stefan Csuda tai Dervish beg, jotka tyytyivät
ryöstämään jonkun papin tai kauniin tytön. Ymmärtävä Olaj beg
työskenteli _en gros_. Hän tuli harvoin, mutta kun hän tuli, otti hän
mukaansa kokonaisen kadun, vaimot ja lapset, kilut ja kalut, hevoset
ja naudat, jättäen paikalle vain siat, jotka ovat saastaisia elukoita
ja ovat jyrkässä ristiriidassa Koranin määräyksiin. Sellainen mies oli
Olaj Beg, häntä oli pelättävä.
Kun tieto hänen vaatimuksistaan levisi kaupungille, tuli
vaikutusvaltaisimpia kansalaisia ani varhain yksitellen raatihuoneelle;
yhdellä oli hieman rahaa, toinen saapui tarjoamaan leipää ja halkoja.
Huono uutinen on hyvä herättäjä.
Monet napisivat, kun herra Putnoki antoi käskyn noutaa nuori Lestyak
tyrmästä. Hän saapui hieman kalpeana, mutta pystypäin.
"Maks Lestyak", sanoi triumviri juhlallisesti, "olette vapaa!"
Tyytymättömyyden tohina täytti salin.
"Budan pasha on suojelijanne", huomautti edellinen pistävästi.
Lestyak ei vastannut mitään. Hän liikahti hermostuneesti ikäänkuin
aikoen poistua.
"Ei siellä ole Buda. Malttakaa hetkinen! Budan pasha ei ole Rooman
paavi, herra entinen ylituomari, hän voi kyllä lukot murtaa ja salvata,
mutta ei synneistä päästää. Ne teidän täytyy sovittaa."
Tuskastuttava hiljaisuus palasi, henkeä pidätellen odotettiin mitä
tapahtuisi.
"Rajoillamme oleskelee julma Olaj beg, Csalanos-lammen tuolla puolen.
Hän on vaatinut kaupungilta suuren verosumman, joka on hänelle vietävä
tänään ennen puoltapäivää, mutta se on mahdotonta. Tiedättekö siis,
Lestyak, mihinkä rangaistukseen me teidät tuomitsemme?"
"Sanokaa, olkaa hyvä."
Blasius Putnoki sanoi häijysti nauraen:
"Te olette tuonut tänne kuuluisan viitan, katsokaamme nyt, mitä sillä
saatte aikaan. Te puette sen yllenne ja menette se yllänne begin luo."
Nuoren miehen sydäntä kouristi. Isku tuli odottamatta. Hänen jalkansa
hetkahtivat. Mutta pian hän voimistui. Aivan kuin itsekseen hän
virkkoi: "En saa pelätä, en saa..." Hänen sydämensä takoi voimakkaasti,
hänen äänensä kävi soinnuttomaksi; mutta rohkea väri levisi hänen
kasvoilleen.
"Entä mitä pitää minun sanoa begille?"
"Sanokaa hänelle, että hän tyytyisi puoleen veromäärään ja odottaisi
sitä vielä pari päivää, kunnes olemme haalineet sen kokoon. Tahi, lempo
soikoon, tarjotkaa hänelle viittaa, jonka arvo vastannee viittäkymmentä
hevosta, sataa härkää ja noin neljäätuhatta dukaattia. Hän tyytyy
siihen. Hahahaa! Ja mitä jää yli, sen tuotte kaupungin kassaan.
Hahahaa!"
"Hän ruhjoo minut heti teilirattaalla tai panettaa minut kahleisiin."
Putnoki kohautti olkapäitään.
"Se on teidän onnettomuutenne."
"Niinkö?" huudahti Lestyak katkerana. "Tuomitsetteko minut todella
tähän?"
Hän suuntasi katseensa triumvireihin, kaupungin harmaahapsisiin isiin,
vuoroon kuhunkin. Nämä nyökäyttivät päätänsä merkiksi, että tuomio oli
oikea. Yleisten varojen tuhlareille pitää näyttää peloittava esimerkki.
"Viekää minut ennemmin tyrmään takaisin", sanoi Maks malttinsa
menettäen, mutta katui sanojaan heti.
"Mitä te oikeastaan niin kovin pelkäätte?" viisasteli triumviri
purevasti. "Saattehan yllenne sen viitan."
"Ei ole tapani peljätä", virkkoi toinen ylväästi. "Koska minun pitää
lähteä?"
"Aamupäivällä, kunhan saan kaikki järjestykseen. Tahdotteko siihen
mennessä ripittäytyä?"
"En."
Vanha räätäli toitotti epätoivoisena koko kaupungille, kuinka huutavan
väärin oli lähettää hänen poikansa tatarijoukkojen kynsiin. Se on
kuolemantuomio ilman kuulustelua ja puolustusta.
"Muistakaa, kuinka te häntä kolme kuukautta sitten ihailitte. Nouskaa
kapinaan, tarttukaa kuokkiin, heinähankoihin, tulkaa, minä johdan
teitä nitistämään tuon kolmilehtisen apilan." (Se oli triumviraatin
pilkkanimi.)
Ei ainoakaan käsi noussut; juuriahan on vain kasvavilla puilla...
korkeintaan rosmarinien ja muskottien peittämien ikkunoiden taakse
ilmestyi ruskeat tai vaaleat tytön kasvot ja syvä huokaus kenties
pusertui kukanlehvien väliin: "Maks Lestyak parka!" Siitä asti jäivät
nuo kauniit kasvot ikkunan taakse tähyilemään.
"Milloin hän saapuu? Kovin mielelläni tahtoisin hänet nähdä tuossa
kauhtanassa! Kuinka kauan hän viipyy?"
Raatihuoneen pihalla satuloitiin hänen hevosensa. Kevyesti hän hyppäsi
selkään, vaikka vihreä silkkiviitta ulottui aina hänen kantapäihinsä
asti. Hän viheltelikin pannessaan vasemman jalkansa jalustimeen. Kaksi
keihäsmiestä nousi niinikään ratsuille; he asettuivat paljastetuin
sapelein vartijoiksi hänen kummallekin puolelleen.
He pujahtivat ulos takaportista, jotteivät kokoontuneet uteliaat saisi
huutaa ja nauraa. Mutta sehän olikin itkettävää! Triumvirit katselivat
ikkunoista niin kauan kuin yhä tihenevän sumun läpi voi nähdä. Herra
Putnoki hieroi tyytyväisenä käsiänsä.
"No niin, tuo ei ainakaan enää kuule Kecskemetin sarvenääntä!"
(Yleisenä tapana näet oli p. Nikolauksen tornista torventoitotuksella
ilmoittaa puolipäivän hetken koittaneen.) Sitten hän kääntyi vilkkaana
kokoontuneiden kansalaisten puoleen: "Mutta nyt kiiruhtakaamme
lastaamaan verot rattaille, jotta Olaj beg, joka tietysti vihapäissään
lähtee kaupunkia kohden, löytäisi lähetyksen puolitiessä jo
vastaantulossa."
Keihäsmiehet seurasivat mukana vain kaupungin laidalle saakka, niinkuin
karkoitettuja oli tapa saattaa. Niin kuului käsky. Olisi ollutkin sääli
lähettää keihäsmiehet hamaan vihollisleiriin asti, missä varma tuho
heitä odottaisi.
Ehkei Lestyak menekään kauaksi, ehkä hän poikkeaa johonkin sivulle
pensaikkoon, maailmahan on avara ja sillä on neljä nurkkaa — no,
tehköön vain niin, kunhan ei vain kauempaa ole meidän vaivoinamme.
Mutta osuttiinpa nyt oikeaan mieheen. Ratsastaessaan rajatonta
lumi-aavaa ajatteli Lestyak itsekseen:
"Lähden pois; minun täytyy se tehdäkin, sillä jos jään, olen iäksi
kuollut. Mutta jos olen poissa, voi käydä niinkin, että vielä kutsuvat
minut takaisin. Olaj beg on järkimies; vainajata hän ei voi mihinkään
käyttää, elävällä sitävastoin on arvoa, jos esim. tahtoo orjakauppaa
hieroa. Pahimmassa tapauksessa hän heitättää minut tyrmään. Ainahan voi
jotakin uskaltaa."
Alasvaluvan viittansa liepeillä hän sivalsi koniaan selkään, ja tamma
rukka yritti hieman nopeampaan vauhtiin. Ratsu oli kohoutunut nopeasti
arvosta toiseen. Eilen se vielä oli pyörittänyt kaupungin vääntömyllyn
ratasta, ja nyt istui sen satulassa tuomari. (Kyllin hyvä tatareille,
järkeilivät triumvirit.)
"Minut laahataan mestauslavalle", tuumi matkamies, ja kiukun veri
kiehui hänen suonissaan.
Hän puristi kätensä nyrkkiin.
"Ah, jospa joskus voisin palata!"
Sitten hän antoi hevoselleen uuden iskun, joka tosin oli tarkoitettu
triumvireille, mutta jonka tuo luontokappale alistuen sieti. Pureva
tuuli alkoi puhaltaa. Csalanos-lammikon takaa kuului etäistä tohinaa ja
melua: tatarien leirielämän kohua.
Ravia, tamma, ravia!
Hän ajoi siirrettävän ruokomuurin ohi, jonka suojassa paimenet
tavallisesti talvehtivat, mutta joka suojasi oikeastaan vain tuulilta.
Lestyakin täytyi ratsastaa sen ohi. Hevosen selästä hän huomasi sen
kupeella seisomassa erään vaippaan kietoutuneen miehen, leveälierinen
musta hattu päässä; tämä oli ehkä sinne paennut lumituiskua. Mies tuli
lähemmä ja sanoi:
"Sallikaa minun virkkaa pari sanaa, herra Lestyak."
Lestyak ei edes vilkaissut häneen, vastasi vain äreästi: "Ette tunne
sitä sanaa, joka saisi minut pysähtymään."
"Minä olen — Czinna."
Oli siis kumminkin sana, joka hänet pysäytti, saipa hypähtämään hevosen
selästä maahan.
"Onneton tyttöseni, kuinka tänne tulet? Ah, kuinka sievä sinä oletkaan
poikana!" Ja hän hymyili väsyneesti ja surullisena.
"On hyvä, että olette tullut hevosen selästä, sillä minä aijon heti
nousta satulaan. Tulkaa tänne muurin suojaan, mutta heti, ja antakaa
minulle viitta."
"Oletko mieletön?"
"Olen kaikki tarkoin tuuminut, kuultuani kotona, mihin he teidät
lähettävät. Jos menette tuonne, tappavat ne teidät, tai myyvät teidät
orjaksi, eikö niin?"
"Sinäpä sen sanoit, Czinna!... Mutta ihmettelen, että sinä olet täällä."
Hän katseli tyttöä hämmentyneenä eikä tuntunut voivan häntä kyllin
katsella.
"Mutta jos teidät surmataan, ei voi enää olla kysymystäkään
palaamisesta."
"Se on kyllä totta."
"Ei leikitä nyt! Te olette kauhea ihminen. Ja jos teidät pannaan
vankeuteen, ei kukaan teitä lunasta vapaaksi. Senaattorit estäisivätkin
sen."
Maks puraisi huuleensa.
"Mutta jos minä menen tuonne ja esiinnyn Lestyakina ja he tahtovat
minut surmata, niin he huomaavatkin minut naiseksi, ja naiselle eivät
tatarit tee pahaa, ja silloin voitte te minut lunastaa; jos he panevat
minut tyrmään, voitte te minut Lestyakina sitäkin paremmin vapauttaa.
Antakaa siis pian minulle viitta."
Ja puhuessaan näin kiehtovin, hempein äänin oli hän jo riisunut vaipan
Lestyakin yltä.
Maks vastustelihe.
"Ei, ei! Mitä aijot?"
Czinnan todistelut olivat silti häneen vaikuttaneet.
"Mahdollisesti olet oikeassa", ja hän hieroskeli otsaansa. "Minä
lunastan sinut, tietysti minä lunastan. Sinähän sanot olevasi minulle
elämän velkaa. Vaiti, älä nyt vielä hätäile. Älä viisastele, tyttö.
Malta vähäsen. En tiedä itsekään, mitä meidän pitäisi tehdä."
Tyttöpä ei jäänytkään odottamaan; hän oli heittänyt vaipan solakalle
vartalolleen, seuraavassa tuokiossa hän hypähti satulaan. Silmänräpäys
senjälkeen oli sumu hänet niellyt. Lestyak juoksi raivoissaan hänen
jälkeensä.
"Pysähdy!" huusi hän ukkosenäänellä. "En päästä sinua lähtemään! Minä
käsken sinun pysähtyä!"
Hän sai huutaa, hän. Hetken heikkous, ja virhe oli tehty. Heikkouden
hetki on suurten miesten turmion alkuna. Tyttö lähti ja pysähtyi vasta
tatarileirin edustalle.
"Viekää minut päällikkönne luokse. Olen Maks Lestyak, Kecskemetin
lähetti."
"Astu satulasta, hyvä mies, ohjaan sinut perille", sanoi muuan
pienikokoinen tatari puhuen hyvää unkaria. "Kurjan hevosenpa
Kesckemetin tuomarit sinulle antoivat. Mutta tuoltapa tuleekin
päällikkömme, beg Olaj, Allah valaiskoon kauan hänen partaansa."
Sieltä tuli todellakin väkevä beg Oiaj, kauniin raudikkonsa selästä hän
tarkasteli paraikaa joukkojaan.
"Kecskemetin lähetti on täällä, mahtava beg", ilmoitti se
pienikasvuinen nuori mies.
Beg tarkasteli lähettiä ja hänen vaippaansa varsin kiinteästi, sitten
hän sanoi lempeästi:
"Käänny, nuori mies, ellei pyyntöni sinua loukkaa."
Czinna kääntyi.
Beg Olaj katseli nyt viitan selkäpuolta. Sitten hän hyppäsi satulasta,
heittäytyi Czinnan eteen maahan ja suuteli kolmesti viitan lievettä.
Czinna tuijotti häneen suurilla mustilla silmillään, hän luuli
uneksivansa.
"Allah on suuri ja Muhamet hänen profeettansa. Mitä käsket, sinä
Kecskemetin lähetti?"
Nöyränä ja kumartuneena hän seisoi Czinnan edessä. Tämä epäröi hetken,
sanoi sitten karkealla äänellä:
"Jättäkää Kecskemetin tienoot heti!"
Olaj beg nosti uneliaat lampaansilmänsä kohti taivasta, kääntyi sitten
huutamaan lujaa joukoilleen:
"Lähdemme! Satuloikaa hevoset!"
7.
Lestyak jäi ruokomuurin suojaan vaivaten päätänsä, mihinkä ryhtyä,
mihin mennä. Hänen sekavissa aivoissaan olivat ajatukset kuin sulaa
lyijyä, hänen jäsenensä olivat turtuneet, hänen sydäntään kalvoi
itsemoite: "Olen menetellyt kehnosti; se oli itsekästä heikkoutta."
Tuskastuttava levottomuus pisteli häntä kuin okaat.
Synkkänä hän tuijotti eteensä.
"Mihin nyt suunnata kulku...?"
Usva haihtui harvemmaksi ja sen keskestä loisti Csalanos-lammen
jättiläissilmä, joka räpäytellen luomiaan oli kutsuvinaan: "Tule,
Lestyak, järkevintä on tulla lepäämään tänne, vetää hopeinen peite
ylle, uinailla hiekkapatjalla! Tuosta käy suorin tie."
Hän astuikin jo jonkun askeleen lammelle päin, mutta muuan pensas osui
hänen tiellensä, koko seudun korkein pensas; sen ohuet oksat olivat
lumihileiden peitossa. Hän ei huomannut oksia ja kompastui niihin. Ja
kun hänen korvansa tällä karvaalla hetkellä kosketti "rakkaan maaemon"
ruumista, kuuli, tunsi hän äkkiä sen hiljaa tärisevän, tuhansien
kavioiden töminä kuului selvästi. Häntä puistatti. "Ah, tatarit
hyökkäävät kaupunkia kohden."
Mutta tulikin rauhallisempaa, melu oli etääntyvinään, hiljeni
hiljenemistään ja häipyi pian vallan. Vain yksi hevonen lähestyi. Kop!
Kop! Kas todella, vain yksi hevonen ja sillä ratsastaa Czinna! Lestyak
kimmahti pystyyn, ei ravistanut edes lokaa vaatteistaan, hän juoksi
läähättäen tyttöä vastaan.
"Sinäkö se? Olet selvinnyt eheänä? Oletko todellakin siinä? Mitä
tapahtui?"
Czinna hymyili iloisesti. Ennenkuin vastasi, antoi hän pikkukasvoilleen
naisellisen uhkamielen sävyn:
"Tapahtui vain, kuten nyt alamaisimmin ilmoitan, että minä olen
karkoittanut tatarit. He juoksevat kuin riivatut."
"Älä lorua!"
Sen piti merkitä: "Pyydän sinua puhumaan, selittämään!" Hän selittikin;
mutta sitäennen hiveli hänen välkkyvä katseensa hellästi vihreää
kirjailtua viittaa.
"Tämä vaippa onkin nyt jonkinarvoinen, herra Maks."
"Todellakin!"
"Kun Olaj beg sen näki, hyppäsi hän satulasta, suuteli sen lievettä
kolme kertaa ja kysyi hyvin nöyrästi, mitä minä suvaitsin käskeä.
Minä tietysti käskin heidän heti poistua seudulta. He noudattivatkin
määräystä ja lähtivät."
Lestyak seisoi suu ammolla paikallaan.
"Onko mahdollista? Onko siinä sellainen taikavoima?"
"Näin tapahtui sanasta sanaan. Mutta minulla ei ole paljon aikaa
lepertää. Ottakaa viitta, tässä on hevosenne, nouskaa satulaan. Minä
poistun toista tietä."
"Lempo soikoon! Onpa tapahtunut todellinen ihme!" riemuitsi Maks, joka
ei ollut osata tointua kummastuksestaan. "Tämä viittahan on siis oikea
aarre!"
"Niin luulen minäkin. Mutta kiirehtikää toki, he voivat tulla. Olen jo
näkevinäni mustien vaunujen vierivän kaupungista tännepäin."
Lestyakin otsa synkkeni.
"Olet oikeassa, Czinna, älä virka kenellekään tapahtumasta. Kiitän
sinua kaikesta mitä olet tehnyt. Puhun siitä sinulle myöhemmin...
vieläpä tänään. Niin, juttelen kanssasi vielä, Czinna."
"Hyvä on", sanoi urhea nuori mies ja katosi kahilistoon.
Lestyak lähti suoraa tietä. Pian häntä vastaan todella tuli pitkä
vaunujono; siinä oli leipää ja puita, Marzsi kuljetti härkiä rehevin
sadatuksin. Vaunujen edellä ratsasti yksi triumvireista, herra Samuel
Holeczi, sivullaan riippuvassa keltaisessa nahkamassissa kantaen
"asioiden ydinhermoa" (_nervus rerum_). Mutta tuo nainen noissa
vaunuissa, punertavien leipäkasojen keskellä, on totta totisesti rouva
Fabian; hänet on pelkkä uteliaisuus saanut mukaan, jotta hän kerrankin
saisi nähdä nuo "koirankuonolaiset tatarit"; ja hänen vierellään
kyyhöttää puhevalmis Paul Fekete vilkuttavin jäniksensilmin lukien
kirjoitustaan.
"Katsokaas! Eikös olekin tuo Lestyak!" änkyttivät kummastuneet
kecskemetiläiset. "Hän tulee manalasta!"
Samuel Holeczi, joka ei oikeastaan koskaan ollut ollutkaan yrmeissään
Lestyakille (onhan tiettyä että luterilaiset aina pitävät toistensa
puolta) ja jota sitäpaitsi kalvava uteliaisuus alkoi vaivata, teki herra
Maksille pehmeästi seuraavan kysymyksen:
"Eikö totta, tuo on vain teidän sielunne, ettekä te itse?"
"Seitsemän seppää! Minä olen minä itse ilman sielua", ärähti Lestyak
katkerana (kukapa tiennee mihin hän näillä viittasi?). "Entä te, mihin
teidän matkanne?"
"Ystäviä on saapumassa tienoillemme", huomautti Holeczi kevyen
hirsipuuleikkisästi: "Olemme menossa pitämään heille pientä
tervetuliaisjuhlaa." (Tuo jalo herra oli useimmiten siunatussa
mielentilassa.)
"Mutta te ette hevin heitä tavoita."
"Niinkö?"
"He ovat jo tipotiessään. Lähtivät sanomatta hyvästiä."
"Onko se mahdollista?" kaakotti rouva Fabian puhelun lomaan.
"Mikä vahinko!" murisi Paul Fekete. "Näin meni hukkaan miltei paras
puheeni."
Lestyak kertoi vaippakohtauksen; sen kestäessä alkoivat herra Samuel
Holeczin kasvot säteillä kaikkia värejä.
"Ei olekaan tavallinen pikku tapaus", mutisi hän raapien tyytymättömänä
tylppää nenäänsä. "Ei pikku tapaus, hm, senjälkeen kun maailma luotiin,
ei mokomaa ole sattunut."
Hänen hämiänsä kesti toki vain tuokion; hän oli vanha, ovela kettu,
joka osasi helposti päästä aseman herraksi.
"Hei, ajomiehet, nyt kääntykää takaisin! Suuri päivä on koittanut
Kecskemetille."
Mutta sitten hän hyppäsi satulasta ja virkkoi kunnioittavasti:
"Nouskaa minun hevoselleni, herra Maks Lestyak. Minusta on synti ja
häpeä antaa teidän ratsastaa tuollaisella luuskalla."
"Antakaa mennä vain. Kiitän. Tämä ratsu on kyllin hyvä minulle. Kun
kolme triumviria on minut sen selkään asettanut, ei yksi riitä minua
sen satulasta poistamaan."
"Sitten nouskoon herra Fekete minun ratsulleni viemään kaupunkiin
tietoa tapahtumasta."
Mutta se ehdotus sopikin vallan mainiosti "kaupungin Cicerolle", siten
sai hän tilaisuuden pitää kelpaamattoman puheen asemesta uuden.
"Tietysti lähden! Kuinka en lähtisi? Onhan todellinen ilo ratsastaa
niin kauniilla hevosella. Mutta antakaa minulle myöskin raippanne,
sillä minulla ei ole kannuksia."
Tulinen juoksija ei tarvinnut ruoskaa, se laukkasi suurine puhujineen
kuni sadun varsa, jonka apepussiin on pantu hehkuvia hiiliä
eineeksi. Mutta Fekete itse ähkyi ja puhkui ja oli perille päästyä
läpimärkä. Täällä hän tiedoitti yhä suurenevalle väkijoukolle rohkein
puhekääntein, mikä erikoinen Jumalan armo oli tullut kaupungin osalle,
sillä kuollut vaatekappale oli tullut eläväksi ja karkoittanut rajoilta
perivihollisen.
"Tapahtui ihme. Jalot kecskemetiläiset kansalaiset, pankaa kellot
soimaan. Ylpeä Olaj beg heittihe maahan ja suuteli kolmasti Lestyakin
viittaa nöyrästi ja kysyi häneltä musertuneena: 'Mitä Kecskemetin
kaupungin lähetti suvaitsee käskeä?' Tällöin kohotti herra Lestyak
nuorempi päätänsä ja vastasi: 'Älkää tulko rajan yli — s.o. menkää
tiehenne!' Ja nyt he tulevat takaisin, leipävaunut, härät, rahamassi,
triumviri ja Maks Lestyak."
Voimakas ilohuuto kajahti nyt ilmoille. Kulovalkean lailla levisi tieto
kadulta kadulle. Talosta taloon vietiin uutista. Nujerretut, vihatut
senaattorit tulivat jälleen päivänvaloon, sekaantuen väkijoukkoon.
Porossnokia tervehdittiin 'eljen'-huudoin, vanhalle Inokaille tehtiin
paljastetuin päin tilaa. Herra Frans Kristonia vaadittiin ankarasti
meluten puhumaan; tämä ei kauaa epäröinytkään, hän nousi keskellä toria
olevalle kukkapenkeille ja sanoi vain:
"Vaadin teiltä oikeutta tuolle nerokkaalle nuorukaiselle, joka on
taistellut tämän suuren voiton."
"Oikeutta!" toistivat tuhannet kurkut.
Kansa aaltoili sinne tänne kuin tulvilleen paisunut virta. Elämää,
hälinää kaikkialla — miehet ja naiset kertoilivat puhuvan viitan
ihmeistä. Jokainen tietysti hieman korjaili toisen kertomusta. Suuri
innostus huokui ihmisistä. Jokainen liikkui edestakaisin, jokainen
huusi jotakin, ja jokainen tuumi itsekseen jotakin.
Kauniit puhkeavat nuput, nuoret tytöt, pukivat rouvat päästä jalkoihin
asti valkoisiin, kunnianarvoiset porvarit kiiruhtivat kaupungin
talliin valjastamaan kuuluisat neljä ravijuoksijaa (nopeasti nauhoja
harjaan!), vanhat miehet laahasivat kadulle kanuunaräiskät. Sivutein he
poikkesivat "Kolmeen omenaan" rakettimestarin luo. (Tulkaa toki, herra
Hupka, jos jumalaa kunnioitatte. — "Yksi siemaus vielä", pyysi Hupka.)
Kaupungin luterilainen pappi, arvonherra Peter Molitorisz, nousi
itse p. Nikolauksen torniin, soittaakseen sopivalla hetkellä kelloa.
Kattoaukoista pistivät esiin lipputangot liehuvine, hulmuavine
kolmivärikankaineen. Hieman haalistuneita ovat värit jo, nehän
ovatkin peräisin Bethlenin [Siebenbürgiläinen ruhtinas] ajoilta.
Siitä asti ovat Kecskemetin talonkatot hieman verran kukoistaneet.
Kukistetut yksitoista senaattoria pukivat joutuin ylleen hopeanappiset
viittansa, sitaisivat vyölleen rämisevät miekat, ja nyt he jo seisoivat
puoliympyrässä raatihuoneen portin edessä.
Paljon vaikeampi tehtävä oli Paul Feketen suoritettavana (ja tästäkin
on selvää, etteivät julkisen elämän miesten hartioita rasita
samanlaiset taakat), hänen täytyi muovailla käsikirjoituksensa
uudelleen; nimite "mahtava beg" täytyi pyyhkäistä pois, tämän
puhuttelusanan tilalle piti panna: "Kunniakas isänmaanystävä!"
"Saavuimme luoksesi" lauseen tuli kuulua: "Sinä palasit luoksemme taas"
j.n.e. (kaikki tuli silti sangen sievää).
Vaikka olikin tilapäistä, kävi kaikki kuitenkin mainiosti; loistovaunut
vain hieman myöhästyivät; mutta kanuunat pamahtivat yhtaikaa, kellot
kumahtivat juhlallisesti, ja kun Lestyakin vartalo tuli esille,
kajahti kadulta riemuhuuto, joka lumivyöryn lailla eteni, kauas,
aina kaupungin porteille saakka. Juuri silloin astui juhlittu
ratsultaan, kuunteli herra Paul Feketen hyvinsommitellun puheen,
nyökäytti hymyilevän tervehdyksensä valkopukuisille naisille, puristi
kukistuneiden senaattorien käsiä ja syleilikin herra Porossnokia —
jonka jälkeen hänet nostettiin hartioille kannettavaksi riemusaatossa
kaupungintaloon ja vihdoin asetettavaksi raatihuoneen viheriän pöydän
presidentintuolille.
Kun melu oli hieman hälvennyt (sillä sali oli tungokseen asti täynnä
yhteiskuntaelämän ylhäisöä), otti valkohapsinen Matteus Puszta
puheenvuoron ja ilmoitti heikolla, iltakellon kaltaisella vienolla
äänellä Lestyakin ansioista ja huudahti lopuksi:
"Valitkaamme hänet Kecskemetin elinkautiseksi ylituomariksi!"
Kas, kuinka seinät nyt vavahtelivat riemuhuudoista! Kesti minuutteja
ennenkuin Kaspar Permete sai sanoiksi ja äänensä kuuluviin, vaikka hän
yritti kaikin neljin ulottimin saada näkyviin, että hänellä oli jotakin
aivan erikoisen tärkeää sydämellään.
"Mutta minä, Kaspar Permete, joka kaksitoista vuotta sitten yhdellä
ainoalla suuni sanalla sain kukistumaan hallituksen, minä en emmi
väittää, että korkeimman virka-arvomme elinkautinenkin uskominen
hänelle on liian lyhytaikainen tunnustus."
"Mutta eihän hän voi kuolemansa jälkeen toimia presidenttinä",
huomautti herra Gerson Zeke.
"Mutta, mutta... Jättäkäämme se seikka ja merkitkäämme pöytäkirjaan,
että kuten valtakuntamme kruunu Jumalan armosta kunniakkaasti
hallitsevassa Habsburgin suvussa kulkee isältä pojalle, samoin
periytyköön ylituomarinsauva Lestyakin miesjälkeläisille nyt ja
ijankaikkisesti."