Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.
1.
Hupsuja ovat ne kaupungit, jotka voivottelevat: "Olemme paljon
kärsineet, meillä ovat turkkilaiset vuosisadan, pari asustaneet."
Kaikkein pahimmin ovat ne kaupungit kärsineet, joita eivät
turkkilaiset, eivät labantsit eivätkä kurutsit [Labantsit ja kurutsit
olivat unkarilaisia palkkasotureita.] ole miehittäneet ja jotka ovat
yrittäneet tulla toimeen omin voimin kuten Kecskemet; siellä, minne
joku taisteleva sotapuolue asettui, siellä vallitsi, ryösteli vain yksi
puolue, muut eivät uskaltaneet sinne pyrkiä, mutta missä ei ainoakaan
asustanut, sinne samoili koko maailma.
Jonakin päivänä pälkähti Budan pashan päähän hieman veroittaa
ihmiskuntaa. "Poikani, Dervish beg, kirjotapa Kecskemetin tuomarille!"
Ja heti paikalla lähti kirje, jonka vuolaasta kaunopuheisuudesta ei
puuttunut peräkaneettia; "Kysymyksessä on päänne!"
Mutta eipä Szolnokin Mustaf begkään menetellyt toisin, sillä hän
niinikään veroitti Czeglediä, Körösiä, Kecskemetiä ja ympäristön kyllä.
Joka siunattu viikko hän sälytti heidän kannettavakseen uusia taakkoja
kirjoittaessaan: "Nämä käskyohjeet pitää teidän hevosin viedä jokaiseen
kaupunkiin, joka kylään ja toimia niiden mukaan."
Hänen armonsa, urhokas herra Emerich Kohary luotti samaten äveriäihin
kaupunkeihin, ja keisarin nimessä hän lähetti Szecsenystä määräyksiä,
eikä edes Gacsln piirituomari, hänen armonsa herra Johann Darvas ollut
laiska heitä ahdistelemaan, jos kurutseilta mitä puuttui. Kaiken
lisäksi oli vielä raitteja harhailevia tatarilaumoja ja kaikenkarvaisia
hajajoukkoja, jotka työskentelivät omiin nimiinsä. Ja kaikkiin näihin
piti olla ystävällisissä suhteissa!
Kecskemetissä pidettiin jo siihen aikaan kuuluisia markkinoita.
Mikä silmää hiveli, kielelle maistui, sen kasasivat turkkilaiset,
saksalaiset ja unkarilaiset kauppiaat tänne, ja markkinoilla oli aina
surullinen loppu, sillä juuri kun kaikki oli parhaassa käynnissä,
kohosi pölyiseltä kujalta pilvi, tuli kurutsi tai turkkilainen tai
välähti kuin salamana labantsijoukko ja hävisi kalleimmilla tavaroilla
sälytettynä jälleen tomupilveen.
Mutta ylväs kaupunki sai niellä karvaat pillerit, sillä jos
turkkilaiset olivat teltit ryöstäneet, niin hyökkäsivät labantsit nyt
suurin vaatimuksin sen kimppuun.
Kaupungin oli viivyttelemättä korvattava kauppiaiden vahingot, muuten
syttyi melske; kun labantsi ryösti, oli kecskemetiläis-paroilla
sama pulma esillä, sillä silloin vaativat kurutsit ja turkkilaiset
vahingonkorvausta omille kauppiailleen, ja nämä vaatimukset nousivat
miltei aina tuhanteen kultakolikkoon.
Turhaan huokaili ylituomari Johann Szucs: "Mistä ottaa, mistä?
Meillähän ei ole Kremnitzin kultakaivosta, allammehan on vain
hiekkakenttä, hiekkaa hamaan helvettiin asti."
Vihdoin kävi tilanne toki aivan sietämättömäksi, pidettiin ankaria
neuvotteluja, sitten menivät nuo kunnon porvarit palatinin luokse, joka
herra Paul Feketen kertomuksen mukaan joutui varsin pahalle tuulelle,
kun he näet ilmoittivat hänelle, että heillä oli esitettävänä muuan
pyyntö.
"Älkää vain pyytäkö paljoa, sillä en suostu sellaiseen."
"Sikäli emme pyydä mitään suurta, että meille itsellemme on jo liiaksi
siinä, mitä meillä on."
"_Valde bene, valde bene_", arveli palatini myhäillen.
"Pyydämme teidän armoanne ottamaan meiltä meidän markkinamme."
Palatini tuumaili, yskähti. "Hm, _amici_, kunnon hallitus ei koskaan
ota ihmisiltä sellaista, mistä ottajalle ei ole minkäänlaista hyötyä."
Kuitenkin kaikitenkin julkaistiin pian keisari Leopold I:n määräys,
että Kecskemetin markkinat siitä pitäen olivat lopussa. Tietysti
raivostuivat nyt sekä turkkilaiset että kurutsit, yhtä ankarasti
kummatkin. "Nuo kurjat filistealaiset riistävät meiltä sivutoimemme."
He saivat nyt eriskummaisia päähänpistoja. Pääsiäisviikon edellisenä
mustana sunnuntaina tulla tupsahti kuuluisa kurutsipäällikkö
Stefan Csuda joukkoineen kaupunkiin. He karauttivat suoraa päätä
pääluostariin. Täällä antoi johtaja väelleen seuraavan käskyn: "Älkää
kajotko mihinkään, lapset, mutta luostarin esimies teidän pitää
vangita, sillä hänet he kyllä lunastavat meiltä." He sieppasivat
todella esimiehen, paksun isä Brunon, istuttivat hänet muulin selkään,
muulin, joka tähän asti oli ollut luostarin puutarhan uskollinen
työmies, vesiastioiden hilaajana. Ja jottei sadatteleva, sätkivä isä
keikahtaisi Burin selästä (Buri oli muulin nimi), sitoivat he hänet
köysin ja remelein... He eivät pettyneetkään laskelmissaan. Järkyttävä
hämminki valtasi katoliset uskovaiset. Paul Fabianin leski, kyssäselkä
Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara Bulki alkoivat heti isä Litkein
johdolla kerätä lunnasrahaa, kulkien talosta taloon. "Lunastakaamme isä
Bruno parka vapaaksi. Hän on pääsiäispyhiksi valmistanut oivallisen
saarnan, siitä emme saa jäädä osattomiksi." Haalittiin kokoon sata
kultarahaa, nämä mukanaan lähtivät naisten valtuutetut matkalle
kurutsileiriin: senaattori Gabriel Porossnoki, kuraattori Johann Babos
ja vaunuseppo, herra Georg Doma.
Monet seikkailut ja kommellukset koettuaan löysivät he vihdoin Stefan
Csudan, joka heille kiivaana ärjyi: "Olette kecskemetiläisiä, eikö
niin? No, mitä tahdotte?"
"Olemme saapuneet noutamaan hänet", uskalsi hurskas Babos luoden pienet
harmaat silmänsä ylös taivaaseen.
"Kumman, muulinko vai esimiehen?" ilkkui hyvätuulinen Stefan Csuda.
"Molemmat, jos hinnasta sovimme", sanoi herra Porossnoki.
"Henkiherra ei juuri mihinkään kelpaa, muulia voimme kyllä käyttää. Se
kantaa selässään suurta rumpua."
Tämä kurutsin selitys valoi hyvää mieltä kunnon kecskemetiläisiin,
sillä jos hengenmies ei mihinkään kelpaa, voi hänet lunastaa huokealla,
ja he nyykäyttivät hyväksyvästi päätänsä.
"Paljonko olemme siis velkaa kunnianarvoisuudesta?"
"Voitte saada hänet kolmella kultakolikolla."
Kolme miestämme katselivat toisiinsa hymyillen, he ikäänkuin virkkoivat
toisilleen: "halvalla, kovin halvalla tosiaankin!" Porossnoki työnsi
syrjään sinisen viittansa liepeen ja meni taskuunsa ottamaan nuo kolme
kultarahaa. "Kas tässä. Ottakaa, herra!"
Kurutsipäällikkö sysäsi senaattorin käden sivulle. "Hengenmiehen toi
tänne muuli, nyt saa hengenmies viedä muulin mukanaan. Niin on asia,
ilman muulia ei synny kauppoja."
"Hiisi vieköön", arveli senaattori rattomielin. "Minkä lunnasrahan
suoritamme muulista?"
"Sen tinkimätön hinta on", vastasi Csuda jokaista sanaa korostaen,
"satayhdeksänkymmentäseitsemän kultakolikkoa".
Porvareissa veri aivan salpautui, piskuinen Babos vilautti katseen
kurutsiin, leikkiäkö tuo lasketteli, mutta nuo ahavoittuneet kasvot
olivat nyt sangen vakavat ilmaistuaan tähän asti hymytuulta.
Kecskemetiläiset eivät silti hellittäneet.
"Varjelkoon, herra, tehän pyydätte muulista rahasummaa, jolla voisi
ostaa neljä arabialaista ratsua. Luovuttakaa meille hengenmies
erikseen. Lunastamme mieluummin joskus toiste muulin", lopetti herra
Babos.
Nyt otti herra Georg Doma jälleen ajaakseen diplomaattisia
neuvotteluja. Hän arveli, että arvoisat isät eivät tästälähin enää
voineet käyttääkään muulia, senjälkeen kun siitä oli tullut epäilyttävä
olento, joka oli jo ollut leiripalveluksessa protestanttisessa
joukko-osastossa.
Terävin äly oli sentään herra Porossnokilla, sillä hän huomasi heti,
että kurutsipäällikkö tahtoi saada esimiehestä kaksisataa kultarahaa
ja että muulijuttu oli vain naljailua. Hän kalvoi esiin kukkaronsa,
tavanomaisen sukan, ja antoi kullan kulista. "Sata virheetöntä
kappaletta, ei kolikkoakaan enempää. Joko viemme kullan mukanamme
kotiin tai esimiehen. Riippuu teistä, urhon herra."
"Mahdotonta", ravisteli tämä päätään.
"Muistelkaa", ehätti Babos, "että herramme Kristus myytiin
kolmellakymmenellä hopeapenningillä. Eikö isä Brunosta siis riittäisi
sata kultarahaa?"
"Älkää raamatullistuttako asiaa", huusi kurutsi; "tosin myytiin
Vapahtajamme kolmellakymmenellä hopeapenningillä, mutta te ette tiedä,
millä summalla kristikunta olisi hänet kuolemasta lunastanut".
Tällaisessa sanasolmuilussa kaupat vihdoin päätettiin sataan
dukaattiin, jotka Csuda yksitellen tarkasteli, ettei ollut mitään
jyrsitty; sitten hän kilisten niitä tutkiakseen, helähtäisikö
niistä ehkä siebenbürgiläinen ääni (niihin aikoihin näet oli siellä
rahanväärentäjiä). Kaikki tuli niin kuntoon, ja nyt luovutti
hän huostastaan laihtuneen isä Brunon, jota lähetystö nyt alkoi
riemukulussa saattaa kotiin.
Mutta pitkää aikaa ei heidän iloansa kestänyt, sillä kun he lähestyivät
kotikontuja, lähdettyään vastikään Nagy-Körösistä, jonka talot
vielä iltausvassa häämöittivät, vilahti oikealta esiin Kecskemetin
tuomiokirkon hoikka torni ja tuprahti edessä yhä lähenevä pölypilvi.
"Mitä lempoa tuo on?" kyselivät miehemme toisiltaan.
"Ilmeisesti on tulossa juhlakulkue meitä vastaan. Pidetään puhe
reverendissimukselle, tietysti sellainen pidetään. Eipä haittaa, vaikka
hieman valmistaisi vastauspuhetta."
Isä Brunon silmissä kimmelsi kyyneliä. "Rakkaat seurakuntalais-pahani
rakastavat minua hirveästi. Kuka pitänee puheen? Todennäköisesti
kaunopuheinen isä Litkei. Niin, niin. Näen jo hänet. Hän se on,
ensimäisenä. Olen koira, ellei se ole hän."
Isä Brunon ei tarvinnut olla koira, sillä se oli todellakin isä Litkei;
hänen jättiläishahmonsa voi jo kaukaa tuntea, — hänen seuralaisensa
eivät tosin olleet juhlakulkueväkeä, vaan turkkilaisia sotilaita.
Heitä johti Ali Mirze aga, se hirsipuujoudukas. "Hyvää ehtoota, hyvää
ehtoota", huusi hän ajaessaan matkalaistemme ohi, "kuljetatteko
hengenmiestä kotiin, te kelpo ihmiset? Niinpä mekin omaamme."
Aga virnisteli, munkki Litkei toisteli Jeesuksen nimeä, isä Bruno
viittoili hänelle nenäliinallaan. "Sinutkin me kyllä lunastamme, rakas
poikani."
Kotiuduttuaan hän ensi töikseen kutsuikin seurakuntansa koolle. Paul
Fabianin leski, kyssäselkänen Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara
Bulki kulkivat jälleen armeliaiden ihmisten ovilla. "Älkää antako
munkki-raukan sortua kurjan pakanan käsiin. Mitä kristikansa meistä
ajattelisikaan!" Ellei kukkaro tällöin avautunut, lisäsi rouva Fabian:
"Entä mitä virkkaisi siihen Nagy Körös?" [Nagy Körösin ja Kecskemetin
välillä on jo vuosisatoja ollut pikku kilpailuja.]
Näiden sanojen johdosta kaivoi jokainen harras kecskemetiläinen
kaksikymmentänsä esiin, ja munkki Litkeikin noudettiin kotiin. Mutta
juttu ei päättynytkään tähän, sillä kaupankäynti hengenmiehillä tuli
niin tavanomaiseksi, että minkä joukonjohtajan tahansa tarvitessa
hieman rahaa hän heti antoi määräyksen: "Täytyy noudattaa tänne
joku Kecskemetin hengenmiehistä", (sillä oli jo määrätty hinta
rahamarkkinoilla). Jonkun aikaa hurskaat porvarit lunastelivat heitä,
kunnes herra ylituomari Johann Szucs itse, kaupunkinsa riistäntää
surkeillen, teki siitä lopun seuraavin jumalattomin selityksin: "Kun
Jumala kerran sallii palvelijansa joutua ryöstettäviksi, miksemme sitä
sietäisi? Onhan heidän Herransa lopultakin ensikädessä velvollinen
heitä auttamaan."
Jokunen munkki jäi tällöin rosvojen niskoille, ja seurauksena oli, että
hengenmiesten arvo aleni nollaan ja valtaajaherrat alkoivat tähystellä
uutta saalista. Heitä olikin mahdoton nolata. Pietari — Paavalin
päivänä murtautuivat Szolnokin turkkilaiset kaupunkiin ja riistivät
kirkosta palaavien vaimojen seasta ylituomarin nuoren vaimon ja Georg
Doman rouvan. Kaupunki kuohui. "Nyt ei olekaan kyseessä enää kujeilu,
hiisi vie!" Sillä keinottelu papeilla, eihän se nyt vielä ollut niin
häijyä. Eihän heillä ollut hätää turkkilaisten parissa ollessaan. Mutta
rouvat! Onhan se aivan toista. Tuhat tulimmaista, eihän rouvia käy niin
piteleminen!...
Johann Szucs katkeroitui niin, että luopui paikalla
ylituomarinvirastaan ja myytyään kivitalonsa lähti Georg Doman kanssa
emäntiä noutamaan. Herra Szucs pulitti aviosiipastaan kaksisataa
dukaattia.
Georg Doma tarjosi vain viisikolmatta dukaattia, jos hänen vaimonsa
päästettäisiin kotiin, sata, jos hänet pidettäisiin, mutta ainiaaksi —
hän voisi näet silloin hankkia itselleen uuden.
Zülfikar aga tuumaili hetken ja virkkoi sitten surullisena: "Ota vain
vaimosi, ystäväni."
Sillävälin oli Kecskemetin vallannut hurja kauhu. Kurutsitkin olivat
saapuneet ja ryöstivät häistä Thomas Veghin neitseellisen tyttären
Viczan, juuri kun tämä pyöri lattialla nuoremman Mikael Nagyn kanssa.
Mitä tästä kaikesta tulee, herra ja luoja? Tänään tai huomenna
riistetään kodeista kalliit emännät!
Kalgaun sulttaanikin tiedoitti jälleen, että hänen osalleen piti tulla
kymmenen ihaninta naista. Ja Budan turkkilaiset voivat saapua hetkellä
millä hyvänsä. Vaikka silloisista Kecskemetin tyttäristä ei laulu vielä
kertonutkaan: "Joka vain mies on, hän noutaa morsiamensa sieltä",
olivat ne silti jo aika uhkeita. Sitä eivät Körösinkään nuorukaiset
kieltäneet. Ei tarvinne siis ihmetellä, että epätoivo oli yleinen.
Tilanne oli samanlainen kuin sadun tuomituissa kaupungeissa, missä
seitsenpäinen lohikäärme vuoron perään ahmasti kaikki neidot. Kenen on
seuraava vuoro? Tämä tietämättömyys oli kuin näkymätön nuoransilmukka,
jonka itsekukin tunsi kaulansa seutuvilla. Kymmenesti päivässä
kauhistui yksi ja toinen kauppias näkemäänsä pölypilveä, ja kun
Talfaja metsän kuivat puut öisin alkoivat ähistä, luulivat he siinäkin
kuulevansa lähestyvien laumojen töminää: "Ah, ne lurjukset tulevat
taas."
Iltasin ristivät rouvat pienet kätensä ja rukoilivat palavasti
kaupungin suojeluspyhimystä, pyhää piispa Nikolausta. Ehkä hän voisi
tehdä jotakin koukkusauvallaan, joka oli kaupungin sinetissä.
(Luulen, että näihin rukouksiin sisältyi — _sub clausula_ — seuraavaa:
"Mutta jos Jumalan tahto niin on, niin salli, oi Herra, Csudan
husaarien tulla mieluummin kuin koirankuonolaisten tatarien tai Budan
turkkilaisten.")
2.
Mieliala kasvoi yhä katkerammaksi. Kaupungin asiat näyttivät yhä
huonommilta. Oikeustoiminta taukosi, sillä tuomareja ei voitu saada
puuttumaan mihinkään, vaikka Kecskemetissä tavallisesti pidettiinkin
"etsikkokäräjät". Nyt muodostivat torille kokoontuneet vieraat
oikeusistuimen.
Mutta kun nyt Johann Szucs luopui ylituomarin sauvasta, ei ollut ketään
siihen tarttumaan. Ei kukaan ollut niin päätön!
Saada päivittäin neljä, viisi määräystä, joissa kaikissa esitettiin
mahdottomia toivomuksia ja joissa kaikissa oli ystävällinen
peräkaneetti: "Sillä muussa tapauksessa teilautan sinun armosi" — ja
kun maailma kerta kaikkiaan oli hullu, täytetään tällainen uhkaus
myöskin. Ihmiset voivottelivat ääneensä: "Joko muutamme täältä pois,
tai kuolemme tänne, mutta näin emme voi kauempaa elää. Jotakin täytyy
tehdä."
"Mutta mitä? Turkkilaisiahan emme voi maasta ajaa, koska itse
keisarikaan ei siihen pysty."
Senaattorien neuvotellessa tähän suuntaan kaupungintalolla, huusi äkkiä
muuan ääni avoimesta ikkunasta huoneeseen: "Mutta minä sanon teille,
ettei turkkilaisia pidäkään kartoittaa, vaan pitää heidät noutaa tänne."
Senaattorit katsahtivat kaikki ikkunaan. "Kuka on se hullunhurja? Ken
puhuu tuolla ulkona?"
"Kraatari Lestyakin poika."
"Kuinka tohtii hän sekaantua keskusteluumme", ärähti Martin Zaladi
vihastuneena ja viittasi heitukalle. "Sulkekaa ikkuna!"
Gabriel Porossnoki hypähti pystyyn kuin sähköiskun saaneena. "Mutta
minä sanon, ettei tuota nuorta miestä saa karkoittaa, vaan kutsukaamme
hänet tänne kuulustellaksemme häntä."
Vakaat kaupunginisät ravistelivat päätänsä, eivät toki sentään
uskaltaneet arvokkainta senaattoria vastustaakaan, vain Kristoffer
Agoston murisi: "Isä on hupsu, ja poika niinikään. Ylioppilaaltako me
neuvoja pyytämään? Niin, mutta hänellä sentään on pätevyyttä."
"Mitä?" kysäisi utelias Frans Kriston.
"_Consllium abeundi_... hahahaa. Hänet on karkoitettu Grosswardeinista.
Niin, hän neuvokoon meitä. Meitä ei muutenkaan suurin kunnioiteta, eipä
meidän arvomme siitä paljoakaan alene."
Sitten hän kertoi, että isä oli tylsämielinen. Hiljattain lähetti
kunnon isä Bruno hänelle takkinsa puhdistettavaksi rasvapilkuista.
Hän poistikin ne, mutta niin, että leikkasi ne saksilla pois. Isä
Bruno-parka oli saada halvauksen.
Gyuri Pintyö, heitukka, oli sillaikaa hengästyneenä tuonut nuoren
Lestyakin huoneeseen. Hän oli sorea, solakka nuori mies, jolla oli
harjantiheä tukka.
"Poikani", puhui Porossnoki kohteliaasti, "vastikään huusit jotakin,
mikä osui korvaani. Selitähän lähemmin."
Maks Lestyak ei hätääntynyt, hän sorvasi sanansa selviksi ja
ymmärrettäviksi. "Olen todellakin tuuminut, ylhäiset herrat, etteivät
niissä olosuhteissa, missä rakas kotikaupunkimme nykyisin elää,
etteivät kuolleet pykälät, kirjalliset vakuutukset ole suurenarvoisia.
Sata kertaa arvokkaampi olisi elävä beg, joka keskellämme asuen
vapauttaisi meidät varsin monesta pikkuikävyydestä. Olemme vapaa
kaupunki, jalot herrat, mutta meidän vapautemme on kahleista taottu.
Etsikäämme tyranni, jotta voisimme elää."
Senaattorit katselivat toisiaan kummissaan, ihastuneina. Sellaisia
kauniita lämpimiä sanoja he eivät olleet pitkään aikaan kuulleet, niin
kaunis, sointuva ääni ei ollut tässä salissa koskaan kajahdellut.
Aamusta alkaen he ovat täällä istuneet, neuvottomina, ja katso, nyt oli
kuin olisi odottamatta soihtu sytytetty pimeydessä valaisemaan.
"Eläköön!" kiljahti Mateus Puszta. "Se on viisaan puhetta."
"Hän on oikeassa", virkkoi harmaantunut Georg Pato viittansa ketjuja
hypistellen, "hän on keksinyt puhtaan jyvän akanoiden seasta".
Senaattori Porossnoki nousi tuoliltaan, astui Maks Lestyakin luokse ja
taputti häntä olalle. "Nuori mies, sinulla on tästäedes yksi ääni",
sanoi hän juhlallisesti. "Istukaa keskeemme, herra Mikael Lestyak."
(Vihreän pöydän ääressä olikin yksi tuoli tyhjänä: Johan Szucsin )
Nämä sanat saivat intomielen puhkeamaan. Unkarilaiset rakastavat
yllättäviä käänteitä, ja tässähän oli nyt sellainen. Kaupunginisät
ponnahtivat pystyyn puristamaan nuorukaisen kättä. Kristoffer
Agostonkin mutisi leppyneenä Frans Kristonille kuiskaten: "Kunpa
hänellä vain ei olisi isänsä piirteitä! Hänen isänsä tuli slovakkina
Kecskemetiin sandaaleissa."
"Sitäpä ei pojasta lain huomaa."
Jokainen voikin eräästä lääkeopillisesta ammattilehdestä lukea äsken,
että jos valkoihoisen haavan (lääkärien kielessä: ihoyhtenäisyyspuute)
paikkaa neekerin nahalla, tuo pieni musta iholaikka muuttuu vähitellen
vaaleaksi ja päinvastoin valkoinen paikka tulee neekerin ihossa
mustaksi. Tällaista muutantaa on vuosisatojen vieriessä tapahtunut
myöskin suurissa unkarilaisissa kaupungeissa. Vieras suku toisensa
jälkeen sulautuu unkarilaiseen, saapa vielä ympäristönsä värinkin.
Räätäli Lestyak harmaine karvoineen, pyöreine päineen oli kuin
atsteekki, Maks taas soikeine, kovine naamoineen, pähkinänvärisine
silmineen ja ohuine viiksineen oli jo kuin aito kumaani, joka tässä
salissa, jos hän olisi esiintynyt kunnollisissa pukeissa eikä
paitahihasillaan, olisi näyttänyt yhtä ylhäiseltä kuin joku seinällä
riippuvan vanhan senaattorin lapsenlapsista.
Nyt käytiin yleisen innostuksen vallitessa neuvottelemaan.
Yksimielisesti hyväksyttiin, että Kecskemetin politiikka pyrkisi
tästälähin hinnalla millä hyvänsä saamaan turkkilaiset kaupungin
puolelle. Sitten esitti puheenjohtaja Porossnoki uuden asian:
"Ylituomarin paikka on vielä avoinna. Onnellisina aikoina on se
virka kansalaiskunnon palkkiona. Koko kaupunki ottaa osaa vaaliin.
Mutta nykyisin, jolloin pitkä rivi ylituomareita on kärsinyt
marttyyrikohtalon, — yhden sitoi Budan sandshak-pasha teilirattaaseen,
toinen nääntyi Konstantinopolissa vankilassa, kolmannen kurutsit
lävistivät piikeillään, neljänneltä ryöstivät puolison, — nykyisin,
sanon, vaatii tuomarinsauvan vastaanotto sankarillista uhrautumista,
eikä meillä ole oikeutta vaalien kautta syöstä ketään kansalaisista
onnettomuuksien kouriin. Sillä kenen hyväksi yksilöt nyt äänensä
antaisivat? Senkö, jota he korkeimmin kunnioittavat, vaiko sen, jota he
vihaavat? Onko mahdollista, ettei yleinen luottamus, vaan yleinen viha
asettaa miehet julkisten toimien etunenään? Minä, jalot herrat, pidän
sitä mahdottomana." (Myrskyisiä suosionosoituksia.)
"Totta! Niin on laita!"
"Asiain näin ollen, koska ylituomari on valittava senaattorien
keskuudesta, on vain yksi ainoa _modus vivendi_, — että joku teistä
ottaa vapaaehtoisesti ylituomarin viran vastaan..."
Rauhattomana harhaili hänen katseensa ympäröivässä joukossa.
Kirkonhiljaisuus vallitsi salissa Senaattorit eivät hievahtaneetkaan.
"Ei kukaan?" kysyi hän synkin otsin. "Sitten meidän täytyy turvautua
viimeiseen keinoon, jonka vanhat tapamme määräävät milloin jonkun
senaattorin suoritettavaksi joutuu turmiota uhkaava tehtävä. Pintyö,
noutakaa tänne lyijyinen lipas."
Heitukka toi sivuhuoneesta pienen lyijyisen laatikon, jonka neljään
sivuun oli veistetty pääkallon kuva.
"Tässä on kaksitoista arpanappulaa", sanoi Porossnoki koleasti ja antoi
niiden kolisten vieriä keskelle pöytää, jonka viheriällä pinnalla
syysauringon sisäänhiipivät säteet vastenmielisesti väreilivät. Yksi
musta ja yksitoista valkoista, "joka mustan saa, siitä ylituomari!" Hän
pani nappulat takaisin lippaaseen.
"Läsnä on vain yksitoista senaattoria", huomautti herra Kriston
vapisevin äänin, "yksi nappula on liikaa".
"Paitsi jos myöskin herra Lestyak arpoo yhden."
"Jos hän kerran saa äänestää, täytyy hänen myöskin arpoa", arveli herra
Zaladi; "oikeuksien viitassa on velvollisuuksien vuori".
"Arpokoon!" päätettiin yksin äänin.
Lestyakin silmät loistivat, kasvot paistoivat. "Jospa saisin mustan
nappulan", tuumi hän itsekseen.
Sillävälin levisi heitukan kautta Lestyakin historia ulkona odottavaan
joukkoon, että näet senaattorit olivat aamusta asti mihinkään
pääsemättä neuvotelleet ja että Maks tuli ikkunan alle ja sinkosi
viisauden kipunan heidän joukkoonsa, minkä johdosta Gabriel Porossnoki
kutsutti hänet sisään ja istutti vihreän pöydän ääreen kaupungin
vanhimpien pariin.
Onko kukaan mokomaa kuullut? Mutta Gabriel Porossnoki on älyniekka,
joka löytää jyvän siitäkin mistä muut vain lusteita, pöllön nokassakin
huomaa välkkyvää.
Väkijoukko aaltoili kiihkeänä rakennuksen edustalla. Aika-ajoin kohosi
joukosta huuto: "Eläköön Maks Lestyak! Tahdomme nähdä Lestyakin!
Tahdomme kuulla hänen puhuvan!"
Rouva Fabian puhui suurelle ryhmäkunnalle vilkkaasti elehtien: "Hänen
ymmärryksensä on kuoriutunut. Jumala on unessa ilmoittanut, mitä
hänen on sanottava, millä tavalla kaupunkimme voi vapauttaa pahojen
pakanoiden kynsistä. Kysytte, rouva Letasi, miksi Jumala valitsi juuri
hänet? Koska Hänen pyhä Majesteettinsa työskentelee aina käsityöläisten
lapsilla. Vapahtajamme, Kristus, oli puusuutarin poika, tämä
kraatarimestarin poika. Mutta katsokaa, tuolta saapuukin isä."
Naapuritalosta tuli nopein askelin herra Matias Lestyak kiivaasti
heilutellen toisessa kädessään kyynärpuuta ja pidellen toisessa
ruiskukanväristä viittaa. "Missä on se pojanlurjus, isken hänet
kuoliaaksi!" huusi hän hurjana. "Hän tuli tännepäin, hänen pitäisi olla
täällä."
"Hän on senaatissa."
"Kuka? Maksko? Kuinka hän sinne joutui? Minuako meni piiloon?
Odotan, kunnes hän palaa. Kyllä minä sille miehenalulle näytän!
Tomuksi minä hänet jauhan. Tunti sitten annoin hänelle silitysraudan
kuumennettavaksi, sillä vielä tänään piti kotiin viedä Halasin
pormestarin viitta, hän näet menee siinä huomenna lähetystön mukana
Neugradin komitaattiin. Huudan keittiöön: 'Maks, tuopas viimeinkin se
silitysrauta!' Mutta ei silitysrautaa eikä Maksiakaan kuulunut. Eikö
ihminen tällöin jo kiukusta pakahdu?"
Turkkuri Valentin Katona piti pojan puolta.
"Täysikasvuista nuorukaista ei saa enää kohdella kisällinä eikä kiusata
liesiraudan kuumentamisella."
"Hoitakaa te omaa vasikkaanne", vastasi räätäli karkeasti. "Mitäpä
minä sitten teen koko pojalla? Ennemmin tai myöhemmin hänet kuitenkin
hirtetään. Hän nuuskii alati kaupungin asioita. Kyllä minä annan
sinulle kaupungin asioita pohdittavaksi. Sen viikarin hakkaan ruskeaksi
ja siniseksi."
"Ei tule mitään siitä", tokaisi Valentin Katona jälleen, ajatellen
nuoren miehen tänpäiväistä suurta ansiotyötä.
"Maa minut nielköön, ellen häntä kurita."
Valentin Katona alkoi juuri pehmeämpää raaka-ainetta käsittelevälle
ammattiveljelleen selittää, kuinka Maks joutui senaattiin, kun samassa
neuvottelusalin ikkuna rämisten aukeni ja jalo herra Gabriel Porossnoki
siitä huusi ukkosäänellä: "Kunnioitettavat Kecskemetin kaupungin
asukkaat!" Haudanhiljaisuus seurasi. "Ilmoitan teille senaatin nimessä,
että tästä päivästä alkaen vuodeksi eteenpäin on jalo ja kunnioitettava
herra Mikael Lestyak lakiemme ja tapojemme mukaan valittu kaupungin
ylituomariksi."
Ällistyksen mutina-aalto kävi läpi koko tiheään sulloutuneen joukon.